Kansalainen vaikuttajana VII: Syrjäytetyt ihmiset eivät äänestä

Tämän uuvuttavan seitsemän sarjaplokin lopuksi kerron, mitä ajattelin tänään kysymyksestä, miten vähän tai ei juuri lainkaan osallistuvien osallistumista ja vaikuttamista voitaisiin lisätä.

Asian periaatteellisen ulottuvuuden muotoilen seuraavasti. Ei voi olla poliittinen kansalainen, jos sosiaalisen ja taloudellisen kansalaisuuden ehdot eivät ole täyttyneet. Syrjäytetyt ihmiset eivät äänestä, koska heiltä puuttuu kuulumisen ja luottamuksen kokemus sekä emotionaalinen perusta. Alistetut, köyhät ja sekundaarisen aseman eläjät on vaikea aktivoida toimintoihin. Oma teemansa on tietysti se, että ksenofobialla voidaan koota marginaalin ääniä. Osallistuminen virittää kysymyksen täysivaltaisuudesta, jäsenyyden täysistä ehdoista. Voiko olla jonkin yhteisön täysivaltainen jäsen, jos on asemaltaan sekundaarinen? Ei riitä, että nuoret sosiaalistetaan toimijoiksi, kasvatetaan myöhäismodernin eurooppalaisen civic virtuen omaksujiksi, digidemokratian väsääjiksi ja että heille tarjotaan osallistumisen puitteet. Nuoret tarvitsevat tilan, paikan ja kunnollisen yhteiskunnallisen aseman ja niitä vastaavat oikeudet, mutta myös johonkin kuulumisen emotionaalisen kytköksen. Vielä terävämmin asia koskee maahanmuuttajia. Riittääkö maahanmuuttajanuoren formaali jäsenyys hyvinvointivaltiossa kansalaisena toimimisen pontimeksi? Siis että hän pääsee koulutuksen piiriin, oppii suomen kieltä ja saa ehkä jopa töitä. Ei ehkä, jos emotionaalisen integraation ja hyvinvoinnin informaalit ulottuvuudet eivät ole kunnossa. Kiitän Suurpään Leenaa muotoiluista. Tämä tarkoittaa rasismi-kysymystä.

Anu Gretschel on briefannut samansuuntaisesti kirjoittamalla sähköpostiinsa näin:

Itse pidän paljon tärkeämpänä ?nuorten? saamista mukaan lähellä olevan ympäristön ja humaanin ylläpitoon itse toimien: "Monipuolinen vuorovaikutus kaiken lähellä olevan humaanin ja materiaalisen kanssa tekee lapsesta ja nuoresta pätevän, toivotun, tarpeellisen ja vastuutakantavan kanssaeläjän ? hänen itsensäkin mielestä. Lapsi ja nuori kasvavat osaksi yhteisöä ja ympäristöä, eikä sen ulkopuolelle - vain sitä kuluttamaan." (Gretschelin osallisuuden määritelmä, 2006.)

Anu heittää mietittäväksi samassa viestissään, ettei pulma välttämättä ole nuorten osallistumishalukkuudessa vaan jäyhässä aikuisten johtamassa hallintokulttuurissa, kenties Paakkunaisen Karin keski-ikäisten äijäkratiaksi nimetyssä ilmiössä ja käytännössä:

Oman kokemukseni mukaan linja-autonpysäkin penkillä kesän nuokkuneet äänettömät ja kädettömät nuoret ("nuorisotalokin oli kiinni") kiinnostuivat nuorisotalon remppaamisesta ja rakentamaan grillikatoksen uimarannalle (kuorivat jopa tukit itse) kun heitä innostettiin ja aktivoitiin kädestä pitäen luovilla menetelmillä. Innostaminen, aktivointi ja hankkeiden rakentaminen vaan vei kuntaorganisaation nuoriso- ja liikunta- sekä rakennustoimet hengähdyksiin: vei voimat ja resurssit ja kun seuraava kesä tuli, niin nuoret kysyivät, että mitäs nyt rakennetaan ja kukaan ei enää vastannut (väitöskirjan yksi case Gretschel 2002.)

Tässä aivan lopuksi tulisi kirjoittaa digidemokratiasta. Teema vilahteli pitkin sarjaplokin matkaa. Nyt olisi lopettavan hyperbolan paikka. Mutta aika loppui, tila loppui. Ajatus kuitenkin elää seuraavassa kysymyksessä: miksi ei kunnolla ja kaikella vakavuudella paneuduttaisi mahdollisuuteen organisoida nettiäänestäminen valtakunnallisissa vaaleissa? Ja huomaa, jossain edellä ehdotin äänioikeuden ikärajaksi 16 vuotta.

Kiitän briefauksesta ja virikkeistä: Anu Gretschel, Sofia Laine, Kari Paakkunainen, Mikko Salasuo ja Leena Suurpää. Jaksoikohan yksikään seitsemän sarjaploki-kimaran loppuun?

Kansalainen vaikuttajana -sarjaploki ei jatku, ellei yleisö erityisesti pyydä sitä. Muista aiheista kirjoitan kyllä. Tulevaisuudessa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana VI: Peace One Day ja globaali kansalaisuus

Edellisessä plokissa kuluttajakansalaisuus on kytköksessä myös eettisen kulutuksen ja kestävän kehityksen teemoihin. Kulutusvalinnoillaan ihmiset kommentoivat globaalia taloudellista järjestystä ja sweat shoppien huonoja käytäntöjä. Piintyneimmänkin behavioristisen suuntauksen politologin tulisi nähdä, että politiikka on läsnä, kun nuoret boikotoivat milloin mitäkin epäeettisen tuotantoketjun läpi tuotettua tavaraa. Ruuan ja syömisen poliittisuus on ilmeinen seikka. Voidaan puhua elämänpolitiikasta. On miltei klisee puhua tällaisessa yhteydessä reilusta kaupasta, mutta mainitsemattakaan sitä ei voi olla. Markkinoille on syntynyt kokonainen genre eettisesti virittyneitä tuotteita ja tuoteperheitä, joita erityisesti nuoret suosivat. On ekologisia kasseja sekä vaatteita, voidaan asettaa kysymys jopa eettisistä farkuista ja reilusta matkailuista (vapaaehtoinen matkavero).

Tietysti kuluttamisen poliittisuutta voi epäillä. Eihän maailmaa voi parantaa yksin ostamalla. Tarvitaan instituutioissa toimimista, tarvitaan talouspolitiikkaa, tarvitaan valtioiden välisiä sopimuksia. Tämä tarkoittaa tylsää vääntöä, tylsää politiikkaa, tylsää kokouskansalaisuutta. Mutta se on välttämätöntä rakenteiden muuttamiseksi. Tähän nuorisojärjestöt ovat omiaan sosiaalistaessaan toiminnoissaan nuoria päättäjiä. Silti teema - vaikuttaminen ostamalla - on polttavan tärkeä, koska se johtaa kestävän kehityksen näkökulmaan. Tärkeä se myös siksi, että sen kautta voimme mieltää kulutuksen ja kansalaisuuden suhteessa toisiinsa - arjen valinnoilla on etiikkansa ja kullakin meillä vastuumme ylettömän kuluttamisen seurauksista.

Teema voi johtaa ajattelemaan myös nykykehityksen kestämättömyyttä. Samalla kytken kuluttajakansalaisuuden globaaliin kansalaisuuteen. Maailma tila 2006 -raportti kuvaa nykyasetelmaa, jossa Intia ja Kiina alkavat olla globaaleja mahtivaltioita. Niihin kehittyy yhä kasvava kuluttava keskiluokka, joka tottumuksiltaan muistuttaa länsimaiden lajikumppaneiden elämää. Tämä yhtälö on mahdoton. Kasvun rajat tulevat vastaan. Tämä virittääkin kiintoisan kysymyksen, kenellä oikein on oikeus länsimaiseen yltäkylläisyysyhteiskuntaan, millä oikeudella voimme Euroopassa evätä kiinalaisen talonpojan lapselta jääkaapin, viihde-elektroniikan ja auton. Pohjoisten alueiden kehitystarina ei ole yleistettävissä maailmanlaajuiseksi, globaali yltäkylläisyysyhteiskunta on mahdottomuus. Mitä muuta tämä voi tarkoittaa kuin resurssien oikeudenmukaisempaa jakoa maailman mitassa?

Yksi vastaus on: pitää pohtia YK:n roolia globaalin hallinnan välineenä, pitää toimia paikallisesti, globaalisti ja glokaalisti. Idealismille on toimintatilaa ja tilausta. Peace One Day, ex-näyttelijä Jeremy Gilleyn dokumentti (BBC 2004) on hersyvä kertomus siitä, miten asiaansa uskova toimijaväsääjä ("fool or visionary") yrittää saada aikaan jokavuotisen maailmanlaajuisen tulitaukopäivän.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana V: kuluttajakansalaisuus tai äänioikeus 16-vuotiaille

Ei ole järkevää asettaa vastakkain nuorten poliittisen toiminnan eri muotoja, vanhanmallista äänestyskansalaisuutta ja uudentyyppistä toimintaa. Puhumattakaan konventionaalisesta nuorten yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota suomalaisittain voidaan kutsua Allianssi-segmentiksi ja eurooppalaisittain Youth Forum -segmentiksi. Sama koskee kaikkia kekseliäitä osallisuushankkeita, joita on leegio ja joissa kansalaishyveitä istutetaan usein neuvokkaastikin nuorten mentaliteettien perustoiksi.

Puolueiden alhainen arvostus nuorten parissa on edustuksellisen demokratian kannalta ongelma, koska näin syntyy kuilu poliittisen eliitin ja nuorten välille. Toteutuessaan tällainen kuilu vaarantaa koko järjestelmän legitimiteettiä.

Se että nuoret vieroksuvat poliittisia puolueita, ei sinänsä ole mikään nuorisoilmiö. Politiikka ei ole sama asia 2000-luvun globaalin Euroopan mediayhteiskunnissa kuin se sanotaan vaikka 40 vuotta sitten oli. Puolueet toimivat nykyisin eri tavoin. Nykyisin puolueet ovat supistuneet vaalikoneistoiksi, kansalaisyhteiskunnan pumppufunktio on kadonnut, koska myös yhteisöt ovat muuttuneet toimintatavoiltaan. EU on tuonut mukanaan transnationaalin tason niin, että jäsenmaiden kansallisten parlamenttien pelivarat omien politiikkojensa suhteen ovat huveta. Puolueet eivät voi enää tukeutua yhteisöjen kansalaiskeskusteluun ja myös päinvastoin, kansalaiset eivät voi tukeutua puolueisiin. Kansalaiskeskustelujen dynamiikka on muuttunut journalismin viihteellistymisen ja internetin myötä.

Kyse on uudesta julkisuusrakenteesta, jossa mediavaikuttaminen nousee puolueille keskeiseksi. Näin olemme keskellä mielikuvien politiikkaa, puolueet taistelevat näkyvyyden saamisesta tiedotusjulkisuuden eri foorumeilla, myös netissä. Mikään nykypuolue ei voi saada vaaleissa menestystä ilman ammattitaitoista markkinointistrategiaa, siis ilman puolueen aatteen ja siihen perustuvan poliittisen linjan tuotteistusta. Kontakti äänestäjiin luodaan ensi sijassa erilaisilla mediavälitteisillä foorumeilla, mikä korostaa laajalevikkisten tiedotus- ja keskustelukanavien merkitystä. Nämä prosessit myös muokkaavat sisältöjä, politiikka viihteellistyy. Myöhäismodernit tunnekulttuurit ovat läsnä - kohut, skandaalit ja kiihkoilut nousevat määrittämään politiikan agendoja. Näin poliittinen kansalaisuus ja kuluttajakansalaisuus sekoittuvat kiintoisaksi hybridiksi.

Puolueet ja niihin liittyvä poliittinen järjestelmä voivat olla kiinnostavia asioita nuorten mediakuluttajien - pitäisikö käyttää termiä mediakansalaisten - kannalta jos ja kun ne taipuvat populaarikulttuurisiksi ilmiöiksi. Väitteeni liittyy siihen havaintoon, että nuorethan ovat kasvaneet suoraan edellä kuvattuun mediamaailmaan. Jos vaaleissa on henkilöiden välistä dramatiikkaa ja lööppijulkisuuteen asettuvaa imua, se kiinnostaa laaja-alaisesti monenlaisia nuoria ja muita nuorekkaita äänestäjiä. Politiikka sinänsä on nuoria kohtuullisesti kiinnostava teema.

Sofia Laine briefaakin minua: (n)uoret (18-33 v.) suhtautuvat itse positiivisemmin politiikkaan kuin miten ajattelevat muiden suhtautuvan politiikkaan. On nurinkurista että julkisessa keskustelussa korostetaan nuorten poliittista passiivisuutta. Siksi kielteisyyden korostaminen olisi syytä lopettaa ja jatkossa korostaa sitä, että asennetasolla on poliittisen osallistumisen potentiaalia.

Voisin lisätä: sitä paitsi myös äänestyskansalaisuus voi toimia kuten edellä heittämäni ledivalo-metafora. Sopivassa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa voi leimahdus tapahtua (nuorten) äänestyskopeissakin. Suomessa presidentinvaaleihin osallistuminen on vilkkaampaa kuin osallistuminen muihin vaaleihin. On myös hyviä perusteita äänioikeuden ikärajan laskemiselle 16 vuoteen. Suomessa tätä puuhataan kuntavaaleihin, mutta miksei samaa keskustelua voisi ulottaa valtakunnallisiin vaaleihin?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana IV: Välkkyvän ledivalon arvoitus

(Blogin ylläpitäjänä tiedotan tässä välissä, että kiireideni vuoksi Tommin kirjoitukset on lisätty blogiin päivien viiveellä niiden valmistumisesta. Pahoitteluni. Lisään kuitenkin tekstit blogiin alkuperäisellä kirjoitusajalla. TN)

Euroopassa voi leimahtaa ennakoimattomasti mittavia joukkodemonstraatioita. Marraskuussa 2001 opiskelijat mobilisoituivat Espanjassa joukkomielenosoituksiin hallituksen yliopistolainsäädäntöä vastaan. Seattlen 1999 mielenosoituksista käynnistyi globalisaatiokriittisten mielenosoitusten sarja, jonka demonstraatiota oli myös Euroopassa. WTC-iskuun saakka tämä protestiaalto keräsi yhä suurempia määriä mielenosoittajia. Sitten ne kuihtuivat pois. Seuraava tiivistymä liittyi Irakin sodan vastaisiin protesteihin. Marraskuussa 2002 öljytankkeri Prestige upposi Galician rannikolla ja vahinkojen korjaaminen jäi kansalaisliikkeiden ja järjestöjen harteille. On tendenssi, että nuorten kansalliset mielenilmaukset ja tapahtumat ylittävät usein uutiskynnykset ympäri maailman: ?Riots in France? (CNN, Nov 2005) tai ranskalaisopiskelijoiden protesti nuorten työmarkkinalakeja vastaan huhtikuussa 2006 käyvät esimerkeiksi. Barcelonassa nuoret protestoivat keväällä 2006 ravintoloiden ikärajoja ja kalliita anniskeluhintoja vastaan. EuroMayDay-verkoston vapputapahtumat Berliinissä ja Tukholmassa olivat poikkeuksellisen mittavat. Helsingissä vastaava tapahtuma johti melko näkyvään yhteiskunnalliseen keskusteluun nuoren sukupolven ehdoista, pätkätyöstä ja perustulosta (vertaa Prekaariruoska-nettijulkaisumme)

Miten näitä arvioisi? Joillekin luetellut tapahtumat - tai ainakin jotkut niistä - ovat huligaanien riehuntaa. Toisille ne ovat merkkejä jälkimodernin ja globaalin mediayhteiskunnan tiuhaan vaihtuvista protesti-ilmiöistä, joita konventionaalinen ja institutionalisoitunut poliittinen teoria ei mitenkään osaa ymmärtää.

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry. antoi julkilausuman 10.5.2006 Helsingin vapun tapahtumista. Allianssi ry. "pitää näin valitettavana vappuyön tapahtumia VR:n makasiineilla ja mielenosoitusten yhteydessä. Tapahtuneen ansiosta marginaalinen joukko nuoria tuli leimanneeksi yleisesti suomalaista nuorisoa. Erityisesti tästä kärsivät yhteiskunnallisesti aktiiviset nuoret, jotka uskaltavat tuoda mielipiteitään julki laillisin keinoin. Tapahtunut ei kuitenkaan heijasta nuorison yleistä tilaa, joskin antaa omassa kontekstissaan osviittaa myös siitä, että ongelmiakin on. Asia on vakava, mutta samalla on suhtauduttava järkevästi myös tapahtuneen laajuuteen ja pidettävä huolta siitä, että viranomaisten, päättäjien tai tiedotusvälineiden reaktioissa ei tapahdu ylilyöntejä". Allianssilaiset tuntuvat asettuvan sille kannalle, että katuosallistumisen uudet ja suomalaisittain rajutkin muodot nakertavat edustuksellisen demokratian toimintamahdollisuuksia ja legitimiteettiä.

Toisaalla on (suomalaisia) nuorisotutkijoita, jotka pitävät mainittuja mielenosoituksia merkkeinä, signaaleina, oireina nuorten yleisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Sillä saralla on tarjolla viehättäviä käsitteitä kaiken ymmärtämiseksi. Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuskirjallisuuden klassinen käsitteistö ("liike", "vaiheet", "hulluuden hetket", "rakastuminen") ovat saaneet rinnalleen "verkostot", "protestiaallot", "aaltojen kasaantumiset", "projektit", "amebat", "palaset", "sirpaleet", "identiteettien stilisoinnit". Enää puuttuu nuorisososiologian aikalaistulkki, joka yrittäisi (epätoivoisestikin, mediajulkisuudessa, tietty) ymmärtää mielenosoitusten leimahduksia välkkyvä ledivalo -metaforan avulla. Nuorten nopeita aktioita syttyy ja sammuu uuteen urbaaniin poliittiseen tilaan - jota luonnehtii keskuksen puuttuminen - internetistä kaduille ja toreille aikuisille ja aikuismielisille käsittämättömällä sykkeellä.

Vakavasti puhuen taustalla on sukupolviliikkeiden ero. Aikaisemmissa historian vaiheissa Euroopassa 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla nuorten yhteiskunnalliset liikkeet kanavoituivat kollektiivisiin puoluemuodostumiin tavalla tai toisella. Nykysukupolven, portfoliopolven, järjestökiinnittymiset ovat aiempaa yksilöllisemmät, kollektiivisuus ja yhteinen toiminta merkitsevät 2000-luvulla eri asiaa kuin 1970-luvulla. Nykyisten yhteiskuntien eläjilleen tarjoamat yhteisöllisyyden muodot, yhteisökudokset, ovat monilta osin erilaisia kuin esimerkiksi 1970-luvun vastaavat asiat. Tämä seikka näkyy nykynuorten politiikkasuhteissa.

Internet muodostaa yhden nuorten politiikan uusista foorumeista. Tunnetusti nuoret ovat digitaalisen yhteisöllisyyden käyttövoima. Nettiadressit ovat suosittuja nykypäivän kannanoton tapoja. Euroviisuvoittaja Lordin fanit suuttuivat taannoin, kun Aller-kustantamon juorulehti Seitsemän päivää julkaisi kannessaan kuvan maskittomasta laulaja Tomi Puutaansuusta. Lehti toimi näin levikin ja rahan kiilto silmissään, vaikka laulaja oli vedonnut tiedotusvälineisiin, ettei hänen maskitonta naamaansa näytettäisi julkisuudessa. Kolmessa päivässä Seiskan boikotointia vaativa nettiadressi keräsi yli 200 000 allekirjoitusta. Monet lehden ilmoittajista pelästyivät ja yhtyivät vaatimusten kuoroon. Lehti taipui nopeasti anteeksipyyntöön. Tämä on erinomainen esimerkki digidemokratian tomintalogiikasta, myöhäismodernin civic virtuen, kansalaishyveen, ilmenemismuodosta. Digidemokratia toimii myös EU:n tasolla, www.oneseat.net on kerännyt yli miljoona allekirjoitusta adressiin, jossa vaadittiin että europarlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa, Brysselissä, sillä 200 miljoonaa euroa per vuosi säästyisi, jos Brysselin ja Strasbourgin välinen logistinen ralli järkevöitettäisiin.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana III: osallistujatyypit

Parahin rakas lukija. Ymmärtääksesi, mitä tässä tekstissä keritään esiin, katso kaksi edellistä plokiani.

Mitä politologian termi osallistujatyypit tarkoittaa? Entä erilaiset osallistujat ja vaikuttajat (osallistujatyypit, intensiteetti, mahdollisuudet ym.), erilaiset tavat osallistua nyky-yhteiskunnassa. Kari Paakkunainen kehotti minua hakemaan jaotteluja tuoreesta Tuomo Martikaisen ja Sami Fredrikssonin tutkimuksesta [Vaalit ja politiikka. Pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten poliittiset valinnat 1988-2004. Helsingin kaupungin tietokeskus 5 (2006)].

Ja totta, tarjolla on vuo ryhmittelyjä pääkaupunkiseudun nuorten poliittisten suuntautumisen vaihtoehdoista: libertaarinen uusvasemmisto, liberaali-individualistinen oikeisto, hiljainen enemmistö, uuskonservatiivinen reaktio ja markkinaliberaalit. Ryhmittelyanalyysin avulla luodut ryhmittymät eivät ehkä suoraan kerro uusista osallistumisen käytännöistä.

Mitä poliittinen osallistuminen sitten oikein on? Geraint Parry kumppaneineen tarjoaa poliittisen osallistumisen kuusikulmion, joka koostuu äänestämisestä, puoluekampanjoista, kollektiivisesta toiminnasta, lobbauksesta, suorasta toiminnasta ja poliittisesta väkivallasta. Tämä rinnastuu Lynn Chisholmin ja Siyka Kovachevan jaotteluun. Heidän mukaansa poliittinen osallistuminen koostuu (a) politiikan instituutioihin osallistumisesta (vaalit, äänestämien, kampanjat ja jäsenyydet puolueissa) (b) protestitoiminnasta (mielenosoitukset ja uudet sosiaaliset liikkeet) ja (c) kansalaistoiminta (yhdistyselämä, vapaaehtoistyö, yhteisöprojektit). Siinä on teille ja meille osallistujatyyppejä kerrakseen.

Leena Suurpää valistaa sähköpostissaan tämän kirjoittajaa:

Lukisin osallistujatyypit akselilla "formaali" osallistuminen (järjestöt ym. selkeästi tai pysyvästi organisoidut osallistumisen muodot) vs. "ei-formaali" osallistuminen. Ei-formaali on harhaan johtava, mutta tarkoitan sillä koko niin sanotun. uuden politiikan (tai no, eipä tuo nyt niin "uutta" ole) arsenaalia kaikkine liikehdintöineen, uudenlaisine yksilö-yhteisö -virityksineen, netti- ym. julkis-yksityisine areenoineen.

Aihetta koskevassa eurooppalaisessa tutkimuskeskustelussa on tyypillistä todeta, että edustuksellisen demokratian instituutiot ovat vain yksi nuorten osallistumisen foorumi ja että nuoret ovat irtoamassa niistä. Nuorten kuihtuvan (?) vaalikansalaisuuden rinnalla voidaankin nähdä
kasvava flora ja fauna, kokonainen nuorten oman ja uuden politiikan kirjo. Moninaisuutta korostavat vielä erilaiset nuorisotoimen, yhdistysten ja järjestöjen - EU:n tuella tai sitä ilman - toimivat osallisuushankkeet sekä nuorten vaikuttajarakenteet, jotka vetävät nuoria mukaansa.

Kysymys kuuluukin, korvaavatko kansalaistoiminnan uudet muodot perinteisen poliittisen osallistumisen vanhat muodot? Ehkä on kyse myös siitä, mitä näkee politiikaksi, politiikan ja poliittisen toiminnan määrittelystä. On perusteltua olla huolissaan nuorten vaalikansalaisuudesta, verraten niukasta nuorten kiinnostuksesta vaaleissa vaikuttamiseen, mutta se ei kerro koko totuutta nuorten politiikkasuhteesta. Äänestysaktiivisuuden laskun rinnalla - ja nythän se on Paakkunaisen Karin mukaan ollut hienoisessa nousussa selvästikin - on voitu todeta nuorten kansalaistoiminnan, aktivismien, verkostojen ja liikkeiden uusia nousuja sekä laskuja.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana II: politiikan popkulttuuristuminen

Tutumpi termi politiikan popkulttuuristumiselle on mediapolitiikka. Se viittaa tilaan, jossa on etäännytty aika kauaksi klassisista kansalaisuuden ideaaleista, joiden mukaan kansalainen on julkisessa tilassa näkemyksiään perusteellisesti ja tietopohjaisesti argumentoiva sivistynyt täysi-ikäinen toimija. Tällaisessa ideaalisessa mallissa puolueet täyttävät kansalaisyhteiskunnan pumppuefektiä. Niiden tehtävä on artikuloida eri kansalaisryhmittymien ja luokkien huolia, mielialoja, teemoja sekä tavoitteita niiden välittämiseksi "ylös" poliittisen koneiston ja päätöksenteon eri portaille niin että poliittisen järjestelmän kansalaiskudos pääsee neuloutumaan.

Tuollainen juhlallinenkin konteksti on mennyt menojaan, politiikan kentälle on juossut liikkuva, yksilöllistynyt äänestäjä, jonka sidos viiteryhmiinsä on paljon hennompi kuin ammoisten aikojen (sodan jälkeinen periodi vuoteen 1987 asti) vastaavilla toimijoilla. Ammoisten aikojen kansalaisuutta kutsun sen kummemmin perustelematta yhdistyskansalaisuudeksi ja tätä uutta figuuria kuluttajakansalaisuuksiksi. Kuluttajakansalainen voi olla myös viihteellistyneen mediapolitiikan tehtävänjaoissa passitettu ensisijaisesti katsomoon. Sieltä zoomaillaan, mitä politiikassa tapahtuu ja ennen kaikkea miltä kaikki näyttää. Työjärjestys ja henki ovat iltapäivälehtien ja muun juorutalouden asettamia, mikä vääjäämättä heittää politiikan sisällöt marginaaliin. Sen sijaan erilaiset asetelmat ja henkilöiden väliset dramaattiset spiraalit nousevat keskiöön. Mentaliteetti on shoppailijan ja kaiken tulos on politiikan spektrien pinnallistuminen.

Vai onko? Liikkuva äänestäjä on myös leikillinen äänestäjä. Kun politiikka on mediayhteiskunnan kuluttajakansalaisen valintojen asiaa, osa populaarikulttuuria, esimerkiksi äänestämisen motiiviperustat lähtevät kiinnostavasti liikkeelle. Kuulin alkuvuodesta seuraavan pienen kertomuksen. Vasemmistoa silloin tällöin äänestänyt nuori aikuinen pohti motiivejaan äänestää Niinistöä taannoisissa presidentinvaaleissa. Vaikka kertomuksen kohde oli kuusi vuotta sitten äänestänyt Halosta, oli hänestä jännittävää nähdä miltä Halosen naama näyttäisi Tarmo Ropposen viimeistä kertaa kipparoimissa ylen vaalivalvojaisissa mahdollisen tappion tultua ilmi.

Jos nämä väitteet ovat totta, ne koskevat julkisuuden ja puoluelaitoksen tilaa. Jos tahtoisi olla analyyttinen, pitäisi pystyä puhumaan hallintavan muuttumisesta ja isommasta kokonaisuudesta johon tämä julkisuuden rakennemuutos kytkeytyy. Se ei kuitenkaan ole nyt mahdollista. Tilanne ei ole minusta kuitenkaan niin surkea kuin tämä avaus antaa olettaa. Uudet mediayhteiskunnan julkisuusmuodot tarjoavat myös mahdollisuuksia kansalaisille vaikuttajina. Vai tarjoavatko?

Jatkuu kuvauksella osallistujatyypeistä.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kansalainen vaikuttajana I

Hyvät kaikki plokini rakkaat lukijat. On ollut hiljaisuuden aika. En ole kiireinen, mutta olen hidas. Siksi tällä palstalla on ollut hiljaista. Jotta hermo tästä plokista sykkivän keskustelun avaruuteen ei vallan katkea, pamautan teille kimaran pikku tekstejä. Joku niistä voi olla plokiksi pitkäkin. Loiki siinä tapauksessa, sinä malttamaton yli pitkäpiimäisen jaarituksen.

Minun oli määrää valmistaa taustateksti kansalaistoiminnnan keskustelupajaan. Se kulkee nimellä Albertinkadun ajatuspajat. Vaikka pajalla on tuollainen nimi, minutkin on kutsuttu mukaan. Vau! Koostin materiaalin, josta versioin tälle foorumille karvalakkimallin. Karsin viitteet pois, editoin, kärjistän, toisaalta venytän. Spekuloin ja olen himmeä, silti kirkas. Toivon.

Sain kirjoituista varten seuraavan evästyksen Aaro Harjulta (25.9.206):

Kukin kirjoittaa oman paperin, joka on taustalukemisena ja teeman täsmentäjänä osallistujille. Alustajat ottavat sen parhaaksi katsomallaan tavalla huomioon lyhyissä johdattelupuheenvuoroissaan. Idea sinun osaltasi olisi, että ottaisit tarkasteluun erilaiset osallistujat ja vaikuttajat (osallistujatyypit, intensiteetti, mahdollisuudet ym.), erilaiset tavat osallistua nyky-yhteiskunnassa ja heittäisit ilmaan ajatuksia siitä, millä tavalla vähän tai ei juuri lainkaan osallistuvien osallistumista ja vaikuttamista voitaisiin lisätä. Käytä tutkimuspohjaa ja esitä omia ajatuksiasi.
Tämä jatkuu pohdinnalla politiikan pop-kulttuuriksi muuttumisesta.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Takaisin Petroskoihin

Useita plokeja sitten kerroin käyneeni syyskuun alussa Petroskoissa, tai ainakin valmistaneeni 36 PowerPoint-diaa esitelmääni varten Youth at Crossroads -konferenssiin. Koska en ole mikään PowerPoint-Petteri, ehdin esityksessäni selostaa vain 6 diaa. Otsikkoni oli Nuorisopoliittisesti sensitiivinen nuorisotutkimus, mikä tietysti karkottaa 12 lukijastani elämyksellisesti suuntautuneet persoonat. Tulettehan sitten takaisin, kun jälleen yritän vitsailla?

Tuossa seminaarissa minua ennen puhuivat Alexander Salyanin, Karjalan Federaation varaministeri (?) joka vastaa nuorisopolitiikasta ja Larissa Shvets, professori, nuorisotutkimuksen kollega. Heiltä sain kimmokkeen hioa omia nuorisopolitiikkaa ja nuorisotutkimusta koskevia määritelmiämme. Salyaninin mukaan Karjalan tasavallassa on hyvät mekanismit nuorten osallistamiseksi, ongelma on vain siinä, että nuoret eivät juurikaan tahdo osallistua annetulla foorumeilla. Dokumentit ovat Karjalassa kunnossa: on nuorisolakia ja muuta normatiivista aktia.

Mitä ajattelen tästä? En ihmettele, jos meno vähänkin muistuttaa Neuvostoajan Komsomolia, joka oli valtion virallinen järjestelmä integroida ja sosiaalistaa nuoriso sosialistiseen järjestelmään. Komsomolia johtivat ainakin 1970-luvulla 40-50 -vuotiaat ammattibyrokraatit. Kävin katsomassa sitä systeemiä nuorena hyvin läheltä. Jäi vain minulta silloin havaitsematta, ettei nuorilla ollut siellä minkäänlaista omaa ääntä. Piti kasvaa 53-vuotiaaksi plokin pitäjäksi ja postaajaksi, että käsitän tuommoisen seikan. En nyt tässä halua kuitenkaan arvuutella, miten nykyään eroan 70-luvun tuolloisista 40-50 -vuotiaista Komsomol-johtajista. Ne(kin) olivat äijiä. Sen sijaan väitän, että ajatukset vahvasta esivallasta ja alamaisuudesta ovat enemmän kuin kunnolla läsnä venäläisessä valtio- ja yksilösuhteen malleissa. Edelleen. Se on kulttuurinen ajatusmuoto, joka yhdistää Brezhnevin Neuvostoliittoa ja Putinin Venäjää. Kummatkin ovat oman aikansa tsaareja. Millainen siellä on kansalaisyhteiskunta, johon nuorten osallistuminen voisi kiinnittyä?

Me voimme Suomessa naureskella tätä, mutta kuinka lähellä olemmekaan kulttuurisesti venäläisyyttä? Sitä sopii miettiä. Smash Asemin jälkipyykin eräs teema on ollut alamaisuus. Viimeksi (Ylen teksiti-tv 1.10.2006) valtiovarainministeri Eero Heinäluoma antoi poliisille täyden tukensa Smash Asemin operaation toimista. On turhaan esitetty kritiikkiä ja väärin perustein. Just joo: tätähän ei ole ennen kuultukaan. Taannoisissa presidentinvaaleissa kehkeytyi Sauli Niinistön ympärille selvä vahvan johtajan kaipuu ja odotushorisontti. Satu Silvo kaipasi Kokoomuksen vaalivalvojaisissa presidentiksi miestä, jolla tornia ja Saulilla on tornia. Tuoreessa, eilen julkistetussa nuorisobarometrissa, on kiintoisa detalji: Kari Paakkunainen osoittaa, että nuoret naiset takasivat Tarja Halosen uudelleen valinnan. Suomen jätkät, nuo pikkuäijät olisivat tahtoneet vahvemman otteen miehen valtion ruoriin. (Terhi-Anna Wilska (toim.): Uskon asia. Nuorisobarometri 2006.) En ole kuitenkaan varma, onko tämä detalji merkki torni-segmentin alamaisuuden vireestä vai ei. Parahin lukija: päättele itse. Baro on luettavissa netissä täältä.

Salyaninin mukaan sikäläisten nuorisopoliittisten dokumenttien viisi prioriteettia ovat koulutus, nuorten aikuisten perheiden tukeminen, työllisyys, syrjäytyminen ja luovan nuorison tukeminen (nuori taide). Mitä sitten? Miten ajatellaan suomalaisessa EU-kontekstissa? Kovasti tiivistäen sanoisin, että horisontaalinen nuorisopolitiikka tarkoittaa täällä kaikkia niitä yhteiskunnallisia toimenpiteitä, päätöksiä, eri hallinnon haarojen ja instituutioiden toimia, jotka ovat tarjolla nuorten aikuistamiseksi tai nuorten toimittamiseksi aikuisen kansalaisen statukseen, eri yhteisöjen suvereeneiksi jäseniksi. Jäseniksi, jotka tekevät (ovat tehneet) suhteellisen pysyviä ratkaisuja koulutus-, työvoima-, asunto- ja parisuhdemarkkinoilla. Niin että vanhemmat voivat sanoa sukulaisilleen ja naapureilleen, että heidän lapsensa on löytänyt paikkansa ja tehtävänsä elämässä. Ja niin että ammattipedagogit voivat todeta nuoren kasvaneen. (Tässä yhteydessä en voi käsitellä sitä, miten paikan löytäminen, suhteellisen lopullisen identiteetin luomisen mielessä, on pätkätyön tai workfaren järjestelmässä ylipäätään mahdollista; minulla on vahvat duubioni.)

Onko tässä konseptissa EU:ta se, että prosessin vahva juonne on halu tehdä nuorista subjekteja, aktiivisia (kriittisiä?) kansalaisia, jotka ovat perillä elämäntehtävistään ja paikastaan sukujensa ketjuissa? Joo ja ei. Joo: EU:n nuorisopolitiikassa kirjoitetaan paljon aktiivisesta kansalaisuudesta. Ei: EU:n nuorisopolitiikan asiakirjat ponnistavat biopolitiikasta, intressi on välineellinen, nuoret ovat Euroopan resurssi kilpailukyvyn globaaleihin mittelöihin. Aktivisteja ei aktiivinen kansalaisuus taida ainakaan tarkoittaa. Eikä se ole mainittavampi identiteettituunauksen kuviokaan. Silti EU:n nuorisopolitiikan dokumenttien himossa osallistaa nuoret voi nähdä tärkeän eron esimerkiksi venäläiseen ajattelumalliin verrattuna.

Vai tiedänkö tarpeeksi venäläisen nuorisopolitiikan käytännöistä mitään sellaista väittääkseni? (6.10.2006 klo 16.35)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla