Takaisin Petroskoihin
Useita plokeja sitten kerroin käyneeni syyskuun alussa Petroskoissa, tai ainakin valmistaneeni 36 PowerPoint-diaa esitelmääni varten Youth at Crossroads -konferenssiin. Koska en ole mikään PowerPoint-Petteri, ehdin esityksessäni selostaa vain 6 diaa. Otsikkoni oli Nuorisopoliittisesti sensitiivinen nuorisotutkimus, mikä tietysti karkottaa 12 lukijastani elämyksellisesti suuntautuneet persoonat. Tulettehan sitten takaisin, kun jälleen yritän vitsailla?
Tuossa seminaarissa minua ennen puhuivat Alexander Salyanin, Karjalan Federaation varaministeri (?) joka vastaa nuorisopolitiikasta ja Larissa Shvets, professori, nuorisotutkimuksen kollega. Heiltä sain kimmokkeen hioa omia nuorisopolitiikkaa ja nuorisotutkimusta koskevia määritelmiämme. Salyaninin mukaan Karjalan tasavallassa on hyvät mekanismit nuorten osallistamiseksi, ongelma on vain siinä, että nuoret eivät juurikaan tahdo osallistua annetulla foorumeilla. Dokumentit ovat Karjalassa kunnossa: on nuorisolakia ja muuta normatiivista aktia.
Mitä ajattelen tästä? En ihmettele, jos meno vähänkin muistuttaa Neuvostoajan Komsomolia, joka oli valtion virallinen järjestelmä integroida ja sosiaalistaa nuoriso sosialistiseen järjestelmään. Komsomolia johtivat ainakin 1970-luvulla 40-50 -vuotiaat ammattibyrokraatit. Kävin katsomassa sitä systeemiä nuorena hyvin läheltä. Jäi vain minulta silloin havaitsematta, ettei nuorilla ollut siellä minkäänlaista omaa ääntä. Piti kasvaa 53-vuotiaaksi plokin pitäjäksi ja postaajaksi, että käsitän tuommoisen seikan. En nyt tässä halua kuitenkaan arvuutella, miten nykyään eroan 70-luvun tuolloisista 40-50 -vuotiaista Komsomol-johtajista. Ne(kin) olivat äijiä. Sen sijaan väitän, että ajatukset vahvasta esivallasta ja alamaisuudesta ovat enemmän kuin kunnolla läsnä venäläisessä valtio- ja yksilösuhteen malleissa. Edelleen. Se on kulttuurinen ajatusmuoto, joka yhdistää Brezhnevin Neuvostoliittoa ja Putinin Venäjää. Kummatkin ovat oman aikansa tsaareja. Millainen siellä on kansalaisyhteiskunta, johon nuorten osallistuminen voisi kiinnittyä?
Me voimme Suomessa naureskella tätä, mutta kuinka lähellä olemmekaan kulttuurisesti venäläisyyttä? Sitä sopii miettiä. Smash Asemin jälkipyykin eräs teema on ollut alamaisuus. Viimeksi (Ylen teksiti-tv 1.10.2006) valtiovarainministeri Eero Heinäluoma antoi poliisille täyden tukensa Smash Asemin operaation toimista. On turhaan esitetty kritiikkiä ja väärin perustein. Just joo: tätähän ei ole ennen kuultukaan. Taannoisissa presidentinvaaleissa kehkeytyi Sauli Niinistön ympärille selvä vahvan johtajan kaipuu ja odotushorisontti. Satu Silvo kaipasi Kokoomuksen vaalivalvojaisissa presidentiksi miestä, jolla tornia ja Saulilla on tornia. Tuoreessa, eilen julkistetussa nuorisobarometrissa, on kiintoisa detalji: Kari Paakkunainen osoittaa, että nuoret naiset takasivat Tarja Halosen uudelleen valinnan. Suomen jätkät, nuo pikkuäijät olisivat tahtoneet vahvemman otteen miehen valtion ruoriin. (Terhi-Anna Wilska (toim.): Uskon asia. Nuorisobarometri 2006.) En ole kuitenkaan varma, onko tämä detalji merkki torni-segmentin alamaisuuden vireestä vai ei. Parahin lukija: päättele itse. Baro on luettavissa netissä täältä.
Salyaninin mukaan sikäläisten nuorisopoliittisten dokumenttien viisi prioriteettia ovat koulutus, nuorten aikuisten perheiden tukeminen, työllisyys, syrjäytyminen ja luovan nuorison tukeminen (nuori taide). Mitä sitten? Miten ajatellaan suomalaisessa EU-kontekstissa? Kovasti tiivistäen sanoisin, että horisontaalinen nuorisopolitiikka tarkoittaa täällä kaikkia niitä yhteiskunnallisia toimenpiteitä, päätöksiä, eri hallinnon haarojen ja instituutioiden toimia, jotka ovat tarjolla nuorten aikuistamiseksi tai nuorten toimittamiseksi aikuisen kansalaisen statukseen, eri yhteisöjen suvereeneiksi jäseniksi. Jäseniksi, jotka tekevät (ovat tehneet) suhteellisen pysyviä ratkaisuja koulutus-, työvoima-, asunto- ja parisuhdemarkkinoilla. Niin että vanhemmat voivat sanoa sukulaisilleen ja naapureilleen, että heidän lapsensa on löytänyt paikkansa ja tehtävänsä elämässä. Ja niin että ammattipedagogit voivat todeta nuoren kasvaneen. (Tässä yhteydessä en voi käsitellä sitä, miten paikan löytäminen, suhteellisen lopullisen identiteetin luomisen mielessä, on pätkätyön tai workfaren järjestelmässä ylipäätään mahdollista; minulla on vahvat duubioni.)
Onko tässä konseptissa EU:ta se, että prosessin vahva juonne on halu tehdä nuorista subjekteja, aktiivisia (kriittisiä?) kansalaisia, jotka ovat perillä elämäntehtävistään ja paikastaan sukujensa ketjuissa? Joo ja ei. Joo: EU:n nuorisopolitiikassa kirjoitetaan paljon aktiivisesta kansalaisuudesta. Ei: EU:n nuorisopolitiikan asiakirjat ponnistavat biopolitiikasta, intressi on välineellinen, nuoret ovat Euroopan resurssi kilpailukyvyn globaaleihin mittelöihin. Aktivisteja ei aktiivinen kansalaisuus taida ainakaan tarkoittaa. Eikä se ole mainittavampi identiteettituunauksen kuviokaan. Silti EU:n nuorisopolitiikan dokumenttien himossa osallistaa nuoret voi nähdä tärkeän eron esimerkiksi venäläiseen ajattelumalliin verrattuna.
Vai tiedänkö tarpeeksi venäläisen nuorisopolitiikan käytännöistä mitään sellaista väittääkseni? (6.10.2006 klo 16.35)
Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla
Tuossa seminaarissa minua ennen puhuivat Alexander Salyanin, Karjalan Federaation varaministeri (?) joka vastaa nuorisopolitiikasta ja Larissa Shvets, professori, nuorisotutkimuksen kollega. Heiltä sain kimmokkeen hioa omia nuorisopolitiikkaa ja nuorisotutkimusta koskevia määritelmiämme. Salyaninin mukaan Karjalan tasavallassa on hyvät mekanismit nuorten osallistamiseksi, ongelma on vain siinä, että nuoret eivät juurikaan tahdo osallistua annetulla foorumeilla. Dokumentit ovat Karjalassa kunnossa: on nuorisolakia ja muuta normatiivista aktia.
Mitä ajattelen tästä? En ihmettele, jos meno vähänkin muistuttaa Neuvostoajan Komsomolia, joka oli valtion virallinen järjestelmä integroida ja sosiaalistaa nuoriso sosialistiseen järjestelmään. Komsomolia johtivat ainakin 1970-luvulla 40-50 -vuotiaat ammattibyrokraatit. Kävin katsomassa sitä systeemiä nuorena hyvin läheltä. Jäi vain minulta silloin havaitsematta, ettei nuorilla ollut siellä minkäänlaista omaa ääntä. Piti kasvaa 53-vuotiaaksi plokin pitäjäksi ja postaajaksi, että käsitän tuommoisen seikan. En nyt tässä halua kuitenkaan arvuutella, miten nykyään eroan 70-luvun tuolloisista 40-50 -vuotiaista Komsomol-johtajista. Ne(kin) olivat äijiä. Sen sijaan väitän, että ajatukset vahvasta esivallasta ja alamaisuudesta ovat enemmän kuin kunnolla läsnä venäläisessä valtio- ja yksilösuhteen malleissa. Edelleen. Se on kulttuurinen ajatusmuoto, joka yhdistää Brezhnevin Neuvostoliittoa ja Putinin Venäjää. Kummatkin ovat oman aikansa tsaareja. Millainen siellä on kansalaisyhteiskunta, johon nuorten osallistuminen voisi kiinnittyä?
Me voimme Suomessa naureskella tätä, mutta kuinka lähellä olemmekaan kulttuurisesti venäläisyyttä? Sitä sopii miettiä. Smash Asemin jälkipyykin eräs teema on ollut alamaisuus. Viimeksi (Ylen teksiti-tv 1.10.2006) valtiovarainministeri Eero Heinäluoma antoi poliisille täyden tukensa Smash Asemin operaation toimista. On turhaan esitetty kritiikkiä ja väärin perustein. Just joo: tätähän ei ole ennen kuultukaan. Taannoisissa presidentinvaaleissa kehkeytyi Sauli Niinistön ympärille selvä vahvan johtajan kaipuu ja odotushorisontti. Satu Silvo kaipasi Kokoomuksen vaalivalvojaisissa presidentiksi miestä, jolla tornia ja Saulilla on tornia. Tuoreessa, eilen julkistetussa nuorisobarometrissa, on kiintoisa detalji: Kari Paakkunainen osoittaa, että nuoret naiset takasivat Tarja Halosen uudelleen valinnan. Suomen jätkät, nuo pikkuäijät olisivat tahtoneet vahvemman otteen miehen valtion ruoriin. (Terhi-Anna Wilska (toim.): Uskon asia. Nuorisobarometri 2006.) En ole kuitenkaan varma, onko tämä detalji merkki torni-segmentin alamaisuuden vireestä vai ei. Parahin lukija: päättele itse. Baro on luettavissa netissä täältä.
Salyaninin mukaan sikäläisten nuorisopoliittisten dokumenttien viisi prioriteettia ovat koulutus, nuorten aikuisten perheiden tukeminen, työllisyys, syrjäytyminen ja luovan nuorison tukeminen (nuori taide). Mitä sitten? Miten ajatellaan suomalaisessa EU-kontekstissa? Kovasti tiivistäen sanoisin, että horisontaalinen nuorisopolitiikka tarkoittaa täällä kaikkia niitä yhteiskunnallisia toimenpiteitä, päätöksiä, eri hallinnon haarojen ja instituutioiden toimia, jotka ovat tarjolla nuorten aikuistamiseksi tai nuorten toimittamiseksi aikuisen kansalaisen statukseen, eri yhteisöjen suvereeneiksi jäseniksi. Jäseniksi, jotka tekevät (ovat tehneet) suhteellisen pysyviä ratkaisuja koulutus-, työvoima-, asunto- ja parisuhdemarkkinoilla. Niin että vanhemmat voivat sanoa sukulaisilleen ja naapureilleen, että heidän lapsensa on löytänyt paikkansa ja tehtävänsä elämässä. Ja niin että ammattipedagogit voivat todeta nuoren kasvaneen. (Tässä yhteydessä en voi käsitellä sitä, miten paikan löytäminen, suhteellisen lopullisen identiteetin luomisen mielessä, on pätkätyön tai workfaren järjestelmässä ylipäätään mahdollista; minulla on vahvat duubioni.)
Onko tässä konseptissa EU:ta se, että prosessin vahva juonne on halu tehdä nuorista subjekteja, aktiivisia (kriittisiä?) kansalaisia, jotka ovat perillä elämäntehtävistään ja paikastaan sukujensa ketjuissa? Joo ja ei. Joo: EU:n nuorisopolitiikassa kirjoitetaan paljon aktiivisesta kansalaisuudesta. Ei: EU:n nuorisopolitiikan asiakirjat ponnistavat biopolitiikasta, intressi on välineellinen, nuoret ovat Euroopan resurssi kilpailukyvyn globaaleihin mittelöihin. Aktivisteja ei aktiivinen kansalaisuus taida ainakaan tarkoittaa. Eikä se ole mainittavampi identiteettituunauksen kuviokaan. Silti EU:n nuorisopolitiikan dokumenttien himossa osallistaa nuoret voi nähdä tärkeän eron esimerkiksi venäläiseen ajattelumalliin verrattuna.
Vai tiedänkö tarpeeksi venäläisen nuorisopolitiikan käytännöistä mitään sellaista väittääkseni? (6.10.2006 klo 16.35)
Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla
kirjoitti Tommi Hoikkala 16:35
<< Aloitussivulle