Tommi Hoikkala (s.1953), Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja, kaksoisdosentti, ei byrokraatti. Monien nuoria koskevien tutkimusaiheiden kautta päätynyt nuorisotyön, kansalaistoiminnan ja sukupolvien tutkijaksi. Venyvän nuoruuden asiantuntija. Pitkänmatkan juoksija.

30.8.07

Työväenluokan paluu. Maailman pisin blogi.

Rakas lukija, seuraavaksi tarjoan tuokiokuvan aiheesta "nuorisososiologi työssä". Kuvauksen tuloksena toivonkin Pauligin kahvimainoksen filmiryhmän kiitävän paikalle Pasilan ihanaan betoniviidakkoon kuvaamaan käsityöläisen todellista arkea. Blogiksi tämä kuvaus on liian pitkä, mutta niin on sosiologin tehtävälistakin.

Valmistelin tässä eräänä aamupäivänä (24.8.2007) esitelmääni European Sociological Associationin (ESA) jatko-opiskelijoiden työpajaan Glasgowiin syyskuun alkuun. Alla olevassa kappaleessa yritän kuvata pätkätyön järjestelmään liittyviä uuden aikuisuuden moodeja tai piirteitä (lähteet on tästä versiosta putsattu pois):

It is argued that a labour system which is based on short-term contracts and temporary employment does not encourage the development of classical virtues of citizenship. I will propose a hypothesis that in the Western world a new adulthood has emerged in the shadow of temporary employment. While people get older they do not necessarily mature. Kate Crawford has claimed that two thirds of all grown-ups in the West are failed adults, if the norms of adulthood are those of the traditional labour societies, such as, stable and accumulated working careers, economic autonomy, security and independence. In Finland the list includes making it on your own. In Britain the term of kidult is used: This grown-up individual reads Harry Potter, sends text messages, has Play Station, collects stuff, plays, and downloads music to iPod. But he or she quickly grows tired, does not want commitments and has trouble bearing boring family life. The person is insecure about the future, does not dare to commit or start a family, because he or she does not feel able to take on the role of a supporter of a family. Often this kind of a young adult, fond of playing, is male. One could observe a similar phenomenon from a female perspective through, for example, the Briget Jones -syndrome. Of course this story is about middle class, the biggest class in prosperous European Societies.

Pysähdyn viimeisen virkkeen kohdalla ja alan aprikoida, pitääkö väite paikkaansa. Siis se, että keskiluokka muodostaisi vauraiden eurooppalaisten yhteiskuntien suurimman sosiaalisen muodostelman. En löydä nopealla - mikä on kohdallani todellisuudessa hidasta - googlauksella mitään mainittavampaa todistetta tai tehokasta viitteiden ryvästä. Päätän kysäistä kollegoilta. Pamautan kyssärin sähköpostitse seitsemälle lähipiirin sellaiselle tutkijakollegalle, joiden oletan tietävän eurooppalaisten yhteiskuntien sosiaalisen koostumuksen viime aikojen trendit.

Tulos on englanniksi "hilarious". Tosin vain yksi ymmärtää toimeksiantoni maantieteellisen rajauksen - että kyse on Euroopan vauraista yhteiskunnista. Hetkessä keskustelu on siirtynyt pohtimaan Suomen luokkarakennetta.

Keskustelun toinen tausta on se, että aiemmin samalla viikolla kävimme nopeaa sananvaihtoa Nuorisotutkimusseuran hallituksen istunnossa työväenluokan termin käypyydestä nyky-yhteiskunnan analyysissä. Väitin itse, että Marx-konnotaatiossa työväenluokka ei vastaa todellisuutta Suomessa. Samalla tulin viljalti puhuneeksi keskiluokasta ja myös itsestäni keskiluokkaisena hyvinvointipalvelujen käyttäjänä. Yksi aisti tämmöisen käsitteiden käytön ristiriitaiseksi. Kieltää työväenluokan, mutta myöntää keskiluokan.

Syntyi siis päähäni tutkijan etsivää mieltä luonnehtiva kognitiivinen dissonanssi. Se toimi ponnevoimana ESA-paperia väsätessäni.

Pajun Petri vastaa heti:

luokkarakenteesta on kysytty suomessa ainakin siinä suomi 1999 tutkimuksessa, jota TA on raportoinut. ja sitten barometrissä nuorilta olisko ollut 2006. en muista tarkkaan tulosta mutta olisko ollut niin että pientä nousua olisi ollut työväenluokkaan itsensä mieltävien osuudessa. Se tosin taisi olla toisella tavalla barometrissä. lueskelin juuri Bourdieun käytännön järki teosta jossa se muistaakseni sanoisi Ranskassa 80% mieltävän itsensä keskiluokkaiseksi. Mutta se on himassa, en voi tarkastaa.

Myös JP Roos on nopea, mutta ei nopein (Poor JP - mietin, hän ei koskaan ehdi ensimmäisenä maaliin, ei koskaan voittanut edes minua, keskinkertaista juoksijaa maratonilla.)

kyllä sinä minun mielestäni olet oikeassa. Mutta vähän se riippuu siitä miten pätkätyö-palvelualoilla olevat huonompipalkkaiset naiset luokitellaan. Eli tulevaisuudessa voi olla niin että keskiluokkaa onkin taas selvästi vähemmän.

Vastaan:

Kiitos, ehkä mä pamautan Hallerin siihen dokariksi, ehkä en.
Hyvä pointti on tuo mihin huonopalkkaiset naiset luokitellaan. Sinä laitoit ne 80-luvulla Suomessa uuteen keskiluokkaan. Ja sillä tavoin ne itsensä määrittelevätkin tämän päivän päivityksinä: lukevat Gloriaa, kantavat Dolce&Gabbana -piraatteja ja äänestävät Uudellamaalla Niinistöä. Ei niitä voi työväenluokaksi nimittää vaikka objektiivisesti olisivatkin prekaaria nykyprolea. Vai mitä Tarja: sinähän tahdot pitää kiinni luokkaterminologiasta.

Haller on tietysti hevoshenkilöiden Google-toimistosta yhytetty Max Haller (ed.):
Class Structure in Europe. New Findings from East-West Comparisons of. Social Structure and Mobility. New York and London: M. E. Sharpe Inc. Mutta netissä on vain kirja-arvostelu.

Petri jatkaa:

vielä kotimaisesta luokkarakenteesta ja viitaten keskusteluun keskiviikkona: Mitä tulee työväenluokkaan, niin minustakin on merkillistä miten mikään ilmaisu ei ole liian pitkä ja kömpelö jos sillä voidaan välttää sanan "työväenluokka" käyttöä. Oma suosikkini ja epävirallinen ennätys on "nivelvaihetyöryhmän": "vähäisen opiskelumotivaation omaavat ja käden taitoihin suuntautuneet pojat".

Terhi-Anna Wilska pamauttaa taulukoilla päähän. Tekniikka ei valitettavasti salli niiden asentamista tähän blogi-koneeseemme. (Kyllä ne halutessaan tänne saa linkitettyä, verkkotoimittaja huomauttaa :) Mutta Tipin tiivistys on tässä:

jos saatte alla olevista tulosteista jotain selvää, niin Suomi 1999 ja 2004-tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista lukee itsensä joko alempaan tai ylempään keskiluokkaan. Työväenluokkaan identifioituminen on hieman lisääntynyt vuosien 1999 ja 2004 välillä. Ja tässä on siis kysytty vastaajan omaa käsitystä yhteiskuntaluokastaan.

Minä sitten tulkitsemaan tätä:

Kerrassaan yllättävän paljon katsoi kuuluvansa työväenluokkaan, noin 30 prossaa!
SKP:llä on sittenkin saumaa. Olin väärässä toissa päiväisessä keskustelussamme, pakko myöntää.

JP toppuuttelee kuitenkin:

toi subjektiivinen luokkakäsitys on minusta ilman muuta väärä kriteeri, siis nykyään. Jos jengi tekee hommia missä ei ole mitään sanansijaa, jossa työajat on tiukasti määritellyt, jossa suurin osa on vastoin tahtoaan liian lyhyillä työajoilla (vertailu euroopan osa-aikatyöläisistä: suomessa enemmistö on vasten tahtoaan kun esim saksassa suurin osa on omasta halustaan) ja ainoa vapaus on kulutuksessa niin kyllä se proletariaattia on... Tai sanokaamme, ei kuulu keskiluokkaan sen sananmukaisessa merkityksessä.

Itse jäin pökerryksiin työväenluokka-samastumisten korkeista luvuista. Tässä katsannossa demareiden vaalitulos on entistä surkeampi. Minusta on kerrassaan merkittävä yhteiskunnallinen detaljitieto, että huolella tehdyssä kyselytutkimuksessa tulee noinkin korkeita prossaosuuksia.

On pitkään hiljaista. Ehdin jo lähettää paperini Pariisiin Catherine Delcroixille, joka vetää työpajan. Salasuon Mikko tulee kierrokseltaan ja läväyttää oikean suoran:

Ei kun näin,

Ikäväkseni Taloushistorian opintojen aikana jouduin perehtymään laajalti luokkayhteiskuntatutkimukseen. Totta hemmetissä kysyttäessä kuulutko uskovaisiin vai et, vastaat kuuluvasi jompaan kumpaan ryhmään, eli toi Terhi-Anna taulukko oli puhtaasti kysymyksen asettelun vääristämä. Oletko täysin järjissäsi vai koetko joskus lievää masennusta, jolloin olet hullu? Minä ainakin olen hullu. On täysin absurdia puhua luokkayhteiskunnasta muuten kuin retoorisen löyhänä ilmauksena. Kirvesmies, joka tienaa 5000 euroa kuussa=duunari? Koodaaja joka tienaa 1500=keskiluokkainen? Dosentti joka tienaa proffan viransijaisuudessa 5500 on ylempää keskiluokkaa, mutta viransijaisuuden päättyessä työtön jos ei tule apurahaa eli duunari vai vielä alemman luokan edustaja? Entä eetos, rahankäyttö, omistukset ym. Luokkakeskustelu ei ole järkevää, suorastaan harhaanjohtavaa ja näyttää ääliömäiseltä, jos ei käytetä muita termejä.

Leena Suurpää tempautuu myös mukaan ja alkaa jo suunnitella seuraavaa Nuorisobarometriä:

Joo, Mikko, ymmärrän tonkin pointin. Toisaalta, miettikää millainen (uusi) poliittisesti kovemmin panoksin virittyvä sukupolvi selvästi näistä 80-luvulla syntyneistä kasvaa kuin meistä 70-luvun individualistihörhöistä (vrt. prekaariruoska, jossa jengi toki oli "sangen" valikoitunutta). Uskon, että heillä myös luokkatietoisuus on toisella tavoin poliittisesti tärkeä ja latautunut käsite & ilmiö, taas uudelleen, kuin mitä se meillä 70-lukulaisilla oli (ja on?). Eli halutaan pitää yllä keskustelua muistakin kuin elämänlaatueroista ja distinktiologiikoista, halutaan muistuttaa kovista taloudellisista eriarvoisuuksista, prekariaatista, ja vaikka mistä yhteiskunnallisista eroista - ja tätä halutaan muistuttaa myös luokkatermistöä käyttämällä. Se on taatusti totta, että konnotaatiot tällaisten käsitteiden kohdalla ovat muuttuneet sitten marxilaisten keskustelujen, mutta ei se relevanssia välttämättä mihinkään poista. Käsitteet ja niiden sisällöt muuttuvat yhteiskunnan mukana, eivät ne marxilaiset konnotaatiot sen pyhempiä ole kuin muutkaan. Näinhän se menee.

Kiinnostavampi kysymys kuin kysyä strukutroiduin kysymyksin, mihin luokkaan kuulut, olisikin kysyä avoimilla kysymyksillä: mitä luokkaerot sinulle tarkoittavat? Mitä luokkakäsite Suomeen sijoitettuna merkitsee? Mihin luokkaan itsesi asettaisit? Millä perusteilla?

Tämä seuraavaan barometriin, Samia heti lobbaamaan. Tää just olis barometrin tehtävä: kysyä niin faktuaalista sosio-ekonomista positiota tarkoin kysymyksin kuin itseidentifikaatiota ja eetosta. Ja sitten vertailla näitä kahta keskenään. Voisi tulla jänniä tuloksia - ja taatusti ennakoimattomia. Sami hoi...

Mikko suostuu tarkentamaan:

Kysymys on, kuten Tommin kanssa puhuimme paljolti sidottu yhteiskuntarakenteeseen ja siihen, onko kyse itseidentifikaatiosta vai faktuaalisesta mitattavasta tulot, koulutus, omistus ym. ulottuvuudesta. Jälkimmäisessä mielessä pidän työväenluokkakäsitettä absurdina. Sen sijaan konnotaationa yhteiskunnalliseen positioon, eetokseen tai johonkin muuhun luokkaterminologia on tehokas. Kysymys voisi olla Barossa onko luokkayhteiskuntaa olemassa ja siitä yksityisempiin.

Myllyniemen Sami, tilastosuunnittelijamme heruttaa asiantuntemustaan näin:

Tervehdys sinne jonnekin luokkasotarintamien taakse,

en koske tikullakaan siihen onko "luokkaa" olemassa. Mutta sosiekonominen asema on toki tässä ihan eri juttu kuin luokka. Leenan ajatus itseidentifikaation ja "virallisen" sosioekonomisen aseman vertailusta on nykyisilläkin aineistoilla mahdollista. Tämän vuoden barossa kysyttiin vastaajilta itseltään sosioekonomista asemaa (mitä ei oikeastaan voi tehdä, ja jos kuitenkin tekee, niin pitää hokea ettei niin oikeastaan voi tehdä), 2004 se pääteltiin pääasiallisesta toiminnasta, ammatista, ammattiasemasta ja toimialasta (mikä on siis oikeaoppinen tapa).

2005 Elinolot-vuosikirja "Kuluttava nuoruus" sipaisi luokkakysymystä. Sivulla 42 kuvio, jonka lähteenä on TK:n vapaa-aikatutkimus 2004.
Tässä kuviossa on huomion arvoista se, että nuoret ovat keskiluokkaisempia kuin keski-ikäiset vaikka taloudellinen ja yht.k. asema asiallisesti ottaen ovat heikompia. Kyse onkin identiteeteistä, mikä ei välttämättä samalla tavalla päde sos.ekon. luokkiin "työläinen", "alempi toimihenkilö", "ylempi toimihenkilö"...

Rundi on hiljetä tähän. Tilastojannu lämmää faktansa pöytään, mutta kieltäytyy ottamasta kantaa itse asiaan ja siis alkuperäiseen kysymykseen. Hän ei myöskään lupaa laatia seuraavaa Nuorisobarometria luokkateemasta. JP Roos on kuitenkin toisaalla päättänyt panna uuden vaihteen silmään:

Vilkaiskaapa myös allekirjoittaneen pikku tekstiä nationalismin käsitteestä, jota Hesari ei tietenkään julkaissut.

Ja erityisesti sen loppupontta: Se mitä ihmiset pitävät totena on yleensä todella olemassaolevaa ja sillä on myös todellisia seurauksia. Vaikka siis luokkien nimissä voi olla jotain häikkää niin kyllä meillä yhteiskuntaluokkia on todella, erot ovat isoja ja kasvavia ja niiden perustana ovat omistus, suhde valtaan, kulttuuriin ja tietoon.

Itse sanoisin että meillä on nyt neljä luokkaa: "herrat" , "toimeenpanijat" , "palvelijat" ja "turhat". Herroilla on rahaa, valtaa ja kulttuuria ja mahdollisuus vaikuttaa tietoon. Toimeenpanijoilla ei ole omistusta, vähän valtaa, suht paljon kulttuuria ja tietoa (sen mukaan jakautuvat ylempään ja alempaan toimeenpanijaluokkaan). Palvelijoilla on hiukan kulttuuria ja tietoa mutta ei työsuhdeturvaa eikä määräysvaltaa työhönsä. Turhilla ei ole mitään, paitsi vapaata aikaa

Herroja on tosi vähän ja toimeenpanijoiden määrä vähenee koko ajan, palvelijat ja turhat lisääntyvät. Herra-nimitys on tarkoituksella sukupuolitettu!

Huikea loppunousu sähköpostitse tapahtuneelle luokka-analyysillemme. Copyright-sniidaajille lopuksi tieto: olen saanut luvan kollegoilta käyttää heidän postejaan tätä kuvausta varten.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

28.8.07

Sääty-yhteiskunnan tunne

Hesarin Antti Blåfield kirjoitti (25.8.2008, A2) Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroosin pippaloista. Wahlroos osti kuusi vuotta sitten Joensuun eli Åminnen kartanon. Rakennuksen on aiemmin omistanut kreivi Gustav Mauritz Armfelt. Wahlroos on entisöittänyt kartanon. Bileet nimettiin 250-vuotisjuhliksi, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta Armfeltin syntymästä.

Paikalla olivat kuulemma niin sanotusti kaikki eliitin tärkeät toimijat. Paitsi presidenttipari. Onko Wahlroosilla demarikammo, ihmettelen minä? Blåfield kuvaa tapahtumaa herkullisesti. Kiintoisaa on häppeningin kielipolitiikka - kaikki vedettiin ruotsiksi. Tosin juhlaesitelmän pitäjää, Ruotsin Akatemian jäsentä Horace Engdahlia oli ohjeistettu puhumaan lyhyesti ja kevyesti. Blåfield uumoilee sen johtuneen kansainvälisestä vierailijajoukosta. Minä veikkaisin varsinaiseksi syyksi osan suomea puhuvien vieraiden heikkoa ruotsin taitoa. Saadun ruotsin kielen opetuksen määrään nähden suomalaiset osaavat kovin huonosti toista kotimaistamme. Sehän on fakta, ja se ominaisuus yhdistää suomenkielistä eliittiä taviksiin. Onneksi Pisassa ei mitata tätä taitoa. Ja mitä Akatemiaan tulee, Suomessa sen lopetti Urho Kekkonen (skribentin huomio).

Mutta tämä ei ole pointti. Sen sijaan tahdon nostaa pintaan Antti Blåfieldin sosiologisesti tarkkanäköisen havainnon. Kelpo artikkelinsa lopussa Blåfield luettelee juhlan ohjelmaa ja sivauttaa vaivihkaisen loppuruoskan, joka ei kuitenkaan ole mikään tökerön arrogantti veto. Wahlroosin pinkeistä pellavabyysoista ei puhuta mitään, mutta huomaa ensin tuleva upotettu dialogi:

"Tyylitöntä, saattaa kuvauksen perusteella joku ajatella, mutta Joensuun kartanon elokuisessa yössä saattoi myös jollekin tulla tunne, että sääty-yhteiskunta on täällä taas."

Säädyt takaisin! Tietenkään tämä ei ole kirjaimellista ja Blåfield puhuukin tunteesta, että sääty-yhteiskunta on täällä taas. Aivan, fiilari luokkayhteiskunnasta, voisi joku toinen ei-paikalla ollut sanoa. Luokkayhteiskuntapuhe virittää minun sisäisen vulgaari-marxilaisen sosiologini tähyilemään sodan jälkeiseen Suomeen, aina suuren muuton käänteisiin.

Usein 60-lukua ällistellessäni vaivun ja regressoidun nostalgiaan. Sellaisella tunnepäällä ollessani en kuitenkaan hamua sellaisen vanhan Suomen palauttamiseen, jossa nakkivaraskin pantiin vankilaan. Vaikka taivun herkästi nostalgiaan, toki ymmärrän että eiliseen ei ole paluuta. En ottaisi 50- ja 60 -luvulta takaisin - vaikka se tarjolla olisikin - sitä sosiaalis-yhteiskunnallista rakennelmaa joka silloin vallitsi, siis sen ajan luokkayhteiskuntaa. En yhteiskunnallista hierarkiaa, enkä sukupuolijärjestystä, kurjia sosiaalisia oloja, maaseudun köyhälistöä tai yhteiskunnallisuutta, jota 60-luvun sosiaalipolitiikka ei vielä ollut koskettanut. Enkä sen ajan eliittien pöyhkeyttä.

Toisaalta: viimeisen kymmenen vuoden aikana on saatu aikaiseksi omanlainen eliitti, ihan uudenlainen köyhälistö ja suomalaisittain huimat varakkuuserot. Wahlroosin juhlat jotenkin kuvittavat yhteiskunnallisten kehitysten faktoja. Tämä tarkoittaa polarisaatiota, jonka äärellä saamme vielä monesti ihmetellä, kun mielimme kehittää 2000-luvun hyvinvointivaltiota. Tai millaisiksi osaamiskeskusten ja huippuyksiköiden kudelmaksi sitä kulloinkin kutsutaan.

Erittäin kiintoisaa on nähdä, mihin keskiluokka suuntautuu ja tapahtuuko myös työväenluokan paluu?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kaasugrilli

Kirjoitin tasan vuosi sitten pyynnöstä Sitran kotisivuille kolumnin kaasugrilleistä Valinnan helppouden aikeus. Tässä teille, hyvät lukijat, digitaalisten tekstien uusiokäyttöä. Tämä on melkein yhtä ympäristöystävällistä kuin ilmakitaran soittaminen.

Nettihän on tunnetusti unohdettujen mutta joskus eteemme ilmaantuvien tekstien hautausmaa. JP Roos on seilaillut Sitran sivuille ja osunut laatugenreen - jälleen taattua Ruotsin laivan seisovan pöydän tasoa, Salasuon Mikon laatustandardeja lainatakseni. Sain JP:ltä luvan pamauttaa hänen kommenttinsa myös tänne sivustolle.

"Moi

Luin sun hauskan kolumnin kaasugrilleistä. Sait tietysti helvetinmoiset rahat ja ostit uuden grillin!

Mutta vakavasti puhuen: nykyisin tilanne on se, että useimmilla suomalaisilla on liikaa rahaa ja hukumme krääsään. Toisin sanoen vanha logiikka (jossa minäkin olen kasvanut) että ostetaan halpaa ei ole enää pätevä. Pitää aina ostaa kaikkein kalleinta ja laadukkainta. Tai sanokaamme sellaista jossa pääasia on laatu ei esimerkiksi valinnanvara ja turha krääsä ja ylellisyys. Toisin sanoen tehdä itsestään köyhä ostamalla kallista.

Toinen vaihtoehto on ostaa pelkästään palveluita. Mutta kaikki halpapaikat pitää kiertää kaukaa koska niistä saa vain romua joka lisäksi on taatusti tehty kiinalaisissa hikipajoissa. Globalisaatiologiikka meni näin: ensin alettiin kilpailla hinnalla niin että kansa saisi kamaa mahdollisimman halvalla, sitten tämä edellytti että tuotantokustannukset pitää romautta joten teollisuustuotanto hävitettiin. Ja lopulta jengi siis söi omat työpaikkansa.

Tosi vitsikästä! Jos alamme ostaa aina kalleinta ruokaa, kalliita tavaroita, erityisesti jos ne on tehty vain Suomessa, niin voimme saada jopa työpaikat Suomeen takaisin!

JP"

JP:n kommentissa elää kiintoisa globalisaatioteoria ja sen kautta yllättävä (?) työllistämisohjelma. Reilu kuluttaja kiertää kaikki halpahallit, Lidlit ja Hong Kongit ja suosii laatua sekä kallista. Mutta kenellä on tällaiseen varaa, onkin toinen juttu.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

27.8.07

Tämä ei ole blogi, tämä on testi!

Nyt testaan, millä tavoin blogia voi käyttää tekstin työstövälineenä. Alla oleva sitaattien sisällä oleva kirjoitus on ehdotukseni lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman luonnokseen ja alun perin se on tarkoitettu ohjelmaa valmistelevan työryhmän käyttöön. Asiayhteys on siis valtioneuvoston valmisteilla oleva lapsi- ja nuorisopolitiikan asiakirja. Kyse on johdannon tapaisesta luvusta, joka on otsikoitu "(l)apsuus ja nuoruus elämänvaiheina". Tila on hyvin rajallinen, sitä on käytössä vain liuskan verran. Mutta mitä tarkoittaa johdanto? Ehkä se on eräänlainen kattaus, mutta safka on vielä keittiössä. Johdanto avaa näköalan siihen, mitä tuleman pitää. Pitäisi siis kyetä tiivistämään se, mikä on olennaista noissa elämänvaiheissa niin, että tiivistys linjaa jollain tavoin asiakirjan myöhempiä ehdotuksia.

"Lapsuus ja nuoruus ovat elämistä ja vaalimisen arvoisia elämänvaiheita itsessään. Ne eivät ole vain valmistautumista yhteiskunnassa elämiseen joskus myöhemmin. Lapsuus ja nuoruus tapahtuvat nyt. Tietoyhteiskunta- ja kilpailuyhteiskunta-Suomen lapset ja nuoret käsitetään ammattilaisten instituutioissa mieluusti rajattoman oppimishaluisina, aktiivisina, omatoimisina ja kykenevinä pieninä ja nuorina kansalaisina. Lasten ja nuorten mahdollisuudet nähdään tänään maailman avoimuudessa ja valintojen runsaudessa. Mutta onko leikkivän lapsen aika ohi? Millaisissa yhteisöissä he saavat elää?

Koskaan Suomen historiassa mitkään nuoret eivät ole kasvaneet nykyisen kaltaisessa yltäkylläisyydessä. Vaikka Suomen vauraus ei ole jakaantunut tasaisesti, nykyajan köyhät ja heidän lapsensa omistavat enemmän kulutustavaroita kuin vastaavan ryhmän ihmiset aiemmin. Aikamme paradokseja on, että yhä useampi ihminen joutuu kokemaan, ettei lupauksista huolimatta kelpaakaan tietoyhteiskunnan tehtäviin.

Nykylapset ja nuoret muodostavat digitaalisen sukupolven, joka elää nopeasti muuttuvassa mediayhteiskunnassa. Mediamaailma on läsnä pitkälle alle 5-vuotiaidenkin elämässä, nuoruus alkaa tässä mielessä yhä aiemmin ja nuorisokulttuuri kiinnostaa yhä nuorempia. Lapset ja nuoret myös luovat omia uusia ryhmiään ja innovatiivisia käytäntöjään netissä. Samaan aikaan nuoruus venyy toisesta päästä, aikuistuminen on pitkän matkan tosiasia.

Nykykulttuuri on seksin kyllästämä. Kulttuurikriitikot koostavat helposti ja kenties perustellusti tällaisesta länsimaisesta elämänyhteydestä suoranaisen katastrofimaiseman. Joukkoviestintä, informaation ja viihteen määrän räjähdysmäinen kasvu, abstraktin tietotyön yleistymiseen liittyvä yksilöiden velvollisuus olla aina tavoitettavissa saavat aikaan kokemuksen pysyvästi stressaannuttavasta elämänkudoksesta. Kaikki eivät sitä kestä. Tälle ajalle ominaiset psykofyysiset oireilut - masennukset, ahdistukset, paniikit, anoreksiat, addiktiot ovat seuraus uuden työn yksilöllistävästä rakenteesta ja kommunikatiivisen rytmin kiihtymisestä. Työn pirstoutuminen ilmastonmuutoksen katveessa johtaa epätoivon tunteeseen elleivät luottamusta rakentavat yhteisöt siivitä lasten ja nuorten kasvua.

Lapset ja nuoret sukkuloivat mediayhteiskunnan valintojen viidakossa, toiset löytävät valinnoilleen tukea, toiset eivät. Siksi tarvitaan välittävää ja dialogista lapsi- ja nuorisopolitiikkaa. Valtaosalla nykylapsilla ja nuorilla menee hyvin, mutta liian monet pudokkaat (vai pudotetut) eivät hevin löydä elämänsä lankaa. Tulee myös muistaa, että kaikki nykylapset eivät halua vain voittamiseen tähtääviksi ja suorittaviksi urateineiksi. Koulut ja muut lapsi- ja nuorisoinstituutiot kannattaa nähdä myös kasvun ja aidon sosiaalisuuden tyyssijoina, jotka tuottavat ennen muuta solidaarisia moraalisubjekteja."

Testi toimii näin. Parahin lukija, kohtele yllä olevaa tekstiä kuin köyhän miehen Wikipediaa. Kommentoi; korjaa ja paranna yllä elävää karkeaa kuvaa nykyajan lapsuudesta ja nuoruudesta samalla kuvitellen, että teksti on osa valtionhallinnon asiakirjaa. Tee poistoja sekä lisäyksiä, muista niukka tila, johon olemme tuomitut.

Riippumatta siitä, miten viljalti tähän tulee parannuksia tai kommentteja, testi toimii joka tapauksessa tai automaattisesti. Mainittu asiakirja valmistuu vuoden loppuun mennessä ja kansalaiskäsittelyn kierros siitä alkaa syyskuun puolivälissä. On kiintoisaa nähdä kuinka monta sanaa yllä olevasta massasta välittyy asiakirjan lopulliseen versioon. Varmasti löydän siihen mennessä netin uumenista fraasigeneraattorin, joka näyttää tuloksen. Ennakkoveikkaus: muutama ja-sana.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

23.8.07

Paksujen kirjojen ystävä

Kerroin toissa blogissa aloittavani Ylen ykkösaamun kolumnistina. Olen siitä kovin otettu. Ikuinen seiskan ainekirjoittaja on aina tohkeissaan, kun keskiverto pääsee lämäämään ja saa tilaisuuden näyttää, että kyllä tavut pysyvät järjestyksessä Hoikkalan akan pojalla! Tuollainen mahdollisuus kertoo myös siitä, että ainakin joku mediamaailman portinvartijataho on kuullut keski-ikäisen huudon täältä nuorisotutkimuksen marginaalista.

Kysyinkin ohjelma tuottajalta Kari Aallolta - sama jannu vetää muun muassa pääministerin haastattelutuntia - mistä moinen dynaaminen ja nuorekkaan innovoiva rekrytointi. (Nehän olisivat voineet valita vaikka Riikka Pulkkisen, mutta ei, valitsivat minut!)

Aallon Karin selonteko oli yllättävä. Hänen pöydänkulmalleen oli toukokuussa ilmestynyt paksu kirja, jonka toinen toimittaja olen. Hittolainen, siis NOTti, Nuorisotyötä on tehtävä -kirjamme! Tuli tämäkin vahvistetuksi: kirjan paksuus on argumentti sinänsä.

Olen siis vielä riemuissani tästä saumasta. Aiempi kokemukseni kolumnistina, esimerkiksi Suomen Kuivalehdessä, panee kuitenkin muistamaan, että vielä kiroan tämänkin lupaukseni, jonka tein narsismini höyryissä.

Tehtävä ei ole helppo: kirjoittaa kolumni ja lukea se ääneen studiossa. Lopuksi se pamautetaan Ylen nettisivuille. Tulen aivan varmasti sekoamaan tämän tehtävän kanssa: mitä tarkoittaa kuultu lause kirjoitettuna ja kirjoitettu lause kuultuna. Äänikolumni, joka pannaan nettiin kirjoituksena: mikä on sellaisen tekstin tyyppi. Toimitin kerran nuorena tutkijanulkkina kirjan Tommi Hoikkala (toim.): Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus (1987) ja luulin silloin tietäväni sosiologina kielestä kaiken. Kuinka väärässä nuori (34 v.) mies voi ollakaan. En huomannut silloin ottaa nettiä huomioon. Tämä siitä huolimatta, että ainoa laulun fraasi, jonka osasin 70-luvulla oli: "Sinun täytyy tietää kaikki" (Brechtiä, Aulikki Oksasen laulamana).

Noh, kokonaistaideteoksia luvassa syyskuusta lähtien Ylen ykkösessä. Kuulijoita piisaa, niitä on satojatuhansia, ainakin kaksi, kertoi Aallon Kari. Minulle parasta, että valtaosa heistä on ellei eläkeläisiä niin ainakin ikääntyviä ja ikääntyneitä työntekijöitä. Pääsinpä ikäisteni joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

20.8.07

Käytöksen politiikka pakkona

Ilmoitin edellisessä blogissani joutuneeni monien eri kriisien kouriin. Kuten arvata saattoi, liioittelin lievästi. Mutta hankkimani kuulolaite on totta. Ja sen tarve liittyy ikääntymiseeni. Siitä kuitenkin joskus toiste. Viittasin myös intellektuaaliseen kriisiin, josta seuraavassa pari sanaa.

Suomi elää jonkinlaista yhteiskuntapolitiikan murrosta, jonka äärellä tunnen yhä useammin todellakin jääneeni 70-lukulaisiin kuoppiin. Kuopilla tarkoitan pohjoismaista hyvinvointivaltiollista mallia, siis melko vahvan valtiollisen sääntelyn mahdollistavaa yhteiskuntapolitiikan kuviota. Kilpailuttamiseen, markkinamekanismiin, tilaaja-tuottaja -malliin ja yksilöllistävään nykymalliin vannova vaikuttaja käsittää 70-lukulaisen sääntelyn usein demariuden huippukokemukseksi. Se on siinä katsannossa - ja tuon katsannon nimi on oikeistokritiikki - holhoava ja tukahduttava valtio.

70-luvun rajoittavaa alkoholipolitiikkaa pidetään usein tuollaisen yhteiskuntapolitiikan tiivistymänä ja paraatiesimerkkinä. Minusta se oli universalismissaan valtavan reilu mekanismi: siinä kurmotettiin kaikkia, niin herroja kuin narrejakin. Alkoholin saatavuuden rajoitukset koskivat kaikkia väestöpiirejä. 70-luvulla tehtiin myös interventiota, nimenomaan talouteen, rakenteisiin. Nykyään vaalitaan mieluiten markkinoiden toimintavapauksia. Nykyinen yhteiskuntapolitiikka on myös ovelasti yksilöllistävä: interventiot suunnataan kansalaisten ja yksilöiden elämäntapavalintoihin ja moraaliin. Raija Julkusen sanoin (YP 1/2007, 77) politiikasta alkaa tulla käytöksen politiikkaa.

Käytöksen politiikka: se on sattuvasti sanottu. Mitä se on? Ihmisiä vastuullistetaan vartioimaan esimerkiksi painoaan, terveyttään ja tupakointiaan. Mutta harvemmin yksityisautoiluaan tai matkailuaan.

Kriisi, josta puhuin taitaa olla tässä. Tietyllä tavalla kannatan kumpaakin mallia, sekä vastuullistamisen politiikkaa että 70-lukulaista valtiollista sääntelyä. Vastuullistaminen on paikallaan minusta esimerkiksi ympäristöasioissa. Mutta ilman rationaalia, siis ilman uusiutuvia energiamuotoja kehittävää globaalia energiapolitiikkaa, homma ei skulaa ollenkaan. Toinen esimerkki on peräisin alkoholiolojen sääntelystä. Sellaista ehkäisevän päihdetyön (toimenpidearsenaali joka seurasi alkoholipolitiikkaa) virtausta ällistelen, jossa ensin alennetaan alkoholiveroa (kuten Vanhasen ykköshallitus teki) ja sitten ruvetaan sorvaamaan käytöksen politiikan tasolla nollatoleransseja - älä juo kännejä. Johdonmukaisempaa ja tehokkaampaa olisi nostaa alkoholiveroa kunnolla ja vetää vaikka keskari Alkoon ja laimentaa muuhun vähittäiskauppaan tarkoitettu keppana kakkosolueksi (max. 3,8 %). Silti kannattaisi saatavuuden rajoitusten ohessa sorvata sellaista valistusprogrammia, jossa kekseliäästi kysyttäisiin, onko pakko todella vetää aina lärvit? Eli siis viritellä mielipideilmastoa sopivasti suomalaisen humalahakuisen juopottelukäytäntöjen ympärillä.

Eipä ole kaksinainen intellektuaalinen kriisi. Tämä kirjoittava mies kannattaa yhtä aikaa kaikkia, vastakkaisiakin yhteiskuntapolitiikan malleja. Mutta jos voisi valita, ottaisin 70-luvun elämänpoliittisesti neutraalin valtion tämän nykyisen sijaan, missä on näköjään pakko pärjätäkseen vastata yhä enemmästä ja kaikesta muustakin yhteisöllisesti itse. Kriisi on siinä, että oma sukupolvikokemus on niin kiinni 60/70-luvussa, että siitä on vaikeahkoa taipua nykymaailman dynaamiseksi toimijaksi, jos ei ole pakko.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

16.8.07

Miksi en kirjoita blogeja?

Verkkokanava Kommentin mainion toimituskunnan kaksi edustavasti sirkeäsilmäistä toimihenkilöä sekä Mikko Salasuo, jalkapalloilija Mehmet Scalkensson ja (kuulemma) keskinuori kansanedustaja ovat huhuilleet "Hoikkalan blogeja". Suorastaan imartelevaa.

Mikolle sanoin jo keväällä 2007, että kirjoitan kunhan se hommaa Laura Kalmarin kvasifanien joukkoihini hihkumaan virtuaalisesti kirjoituksiani. Ei ole näkynyt. Sen voin ymmärtää hyvin.

En ole kirjoittanut, koska elän intellektuaalista kriisiä. En ole kirjoittanut, koska olen ikäkriisissä. En ole kirjoittanut, koska myös nuorisotutkijan ammatillinen kriisi vaivaa. Ota Sleepy Sleepersin terveydenhuoltoa ja elämänpolitiikkaa käsittelevä biisi "Sydänvika rock" The mopott show -LP:ltä (1979), niin löydät tämänhetkisen sieluni moodin. Keväällä minulle määrättiin kuulolaite. Sain sen eilen. Mutta mitä auttaa mitään kuulla, jos ei mitään ymmärrä? Tämä kaikki on kova paikka itseään ?venyneen nuoruuden asiantuntijaksi? mainostavalle tutkijasedälle, joka yrittää ammatillisiin syihin vedoten olla "maailman nuorin vanha". Juoksukaan ei kulje entiseen tapaan.

Ammatillinen kriisi liittyy siihen, että edustan sellaista nuorisotutkijoiden heimoa, joiden jäsenten ethos on tuottaa "nuorisopoliittisesti relevanttia tutkimustietoa". Olen itsekin yltynyt kollegoineni saattamaan kirjojen markkinoille kirjan, josta olen ylpeä: Tommi Hoikkala & Anna Sell: Nuorisotyötä on tehtävä (2007). Kauppa käy, mutta missä kirja on huomattu? Kirjan piti olla tutkijoiden kontribuutio nuorisotyön kentälle. Missä on kentän vastakaiku? Monta kertaa kapisempi opus on arvioitu Nuorisotutkimuksessa tai Nuorisotyö-lehdessä. Monta kertaa onnettomammista hankkeista on raportoitu HS:n kulttuurisivuilla. Saska, Miska ja Esa: miksi ette mua huomaa? Tulisi edes jossain tyrmätyksi, koska se sentään kertoo kuulluksi, mutta ei hulluksi tulemisesta. En tahtoisi kirjaani heti mitenkään unohdettujen kirjojen hautausmaalle (vrt. Carlos Ruiz Zafon: Tuulen Varjo).

Salasuon Mikko arvioi kirjan huimassa Ytimissään ja vertaa sitä gastronomisin (?) resurssein Ruotsin laivan seisovaan pöytään. Kiitos vaan. Tavoittelin kyllä katalonialaisen tapas-pöydän vaikutelmaa. Sitä paitsi lasketaanko kaverin kirjoitus kaverin toimittamasta kirjasta aidoksi arvioksi? Kaverin, jonka esimies se toinen kaveri vielä on. Lisäksi nämä kaverit edustavat samaa urheiluseuraa ja kaivavat samoja kuoppia. Product Placementtinä se menee.

Ammatillisen kriisin toinen ulottuvuus liittyy lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmaan. Minun oli määrä hakea tuon ohjelman ohjelmajohtajan virkaa. Se olisi ollut elämäni toinen virka, jota olisin uskaltautunut hakemaan. En kuitenkaan pannut papereita siihen lottoon vetämään. Hakuajan umpeutuessa sukeutui keskustelu lasten päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta. Tein äkkijarrutuksen - ei ole kovakaan kannus kehittää polarisoituvan kilpailuyhteiskunnan perheiden hyvinvointia minkään politiikkaohjelman avulla jos VM:n diktaatti tarkoittaa ihan toista. Nyt voin huudella rannalta: millaisten perheiden hyvinvoinnista tämä hallitus huolehtii?

Intellektuaalisesta kriisistäni raportoin seuraavassa blogissa. Missä ja koska se ilmestyy, sitä en tiedä eikä se ole vallassani. Mutta sen tiedän, että alan pitää syyskuussa radiokolumneja Ylen Radio ykkösessä. Samassa ohjelmapaikassa kuin mm. ihailemani Jertta Blomstedt ja Otso Kantokorpi. Hieno mesta, mutta kova paikka kaltaiselleni tavalliselle kaksoisdosentille. Mutta kyllä mä täältä kuopasta nousen!

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla