Luokkateoria vainoaa

Tsekkasin luentoani varten Tarja Tolosen luentosarjaan postsubkulturalismi-keskustelua. Pistän jälleen pp-diani oheen. Muuan avainlähteeni oli Tarjan vinkkaama Shildrick, Tracy & Robert MacDonald: In Defence of Subculture: Young People, Leisure and Social Divisions. Journal of Youth Studies Vol. 9, No 2, May 2006, 125-140.

Luokkateoria siis vainoaa minua. Aiheeseen liittyy myös Pajun Petrin hyvä kommentti Salasuon Mikolle ja kai myös itselleni Kommentin keskusteluosiossa. Muistissa on vielä myös Ultsi ja Heikki Takkusen huomautukset.

Aivan valtavasti yksinkertaistaen postsubkulturalismia ja alakulttuuritutkimusta puolustavassa keskustelussa on kyse siitä, millaisen merkityksen paikallisuus (locality), luokkakulttuuri, transitio (yksikössä) ja identeetti (yksikössä) saavat nykynuorten kulttuurien tutkimuksessa. Shildrick ja MacDonald vetävät subkulturalisteja (mm. David Muggleton) päähän.

Tracyn ja Robertin jutun henki on jotenkin tällainen: "Keskiluokan skidit (yksilöllinen valinta pirstoutuneessa postyhteiskunnassa (!)) bailaavat post-subkulturalistien tutkimuksessa, eikä se ole reilua. Tarttis muistaa myös sosiaaliset jaot, materiaaliset ehdot ja eriarvoisuudet nuorisokulttuurien sisällä." Jotenkin he saavat jälki-marxilaisen moralismin (?) vauhtiin, jossa katsannossa musan, tanssin (ym. yksilöllisten ilmausten) tutkiminen on keskiluokkaisuudessaan ainakin orastavasti epäeettistä. He koittavat palauttaa kunniaan brittikulturalismin sen teoreettis-metodologisen periaatteen, jossa nuorisokulttuurit nähdään materiaalisten olosuhteiden maagisina ratkaisuina. Prolepojat - vaikka skinit - puolustivat symbolisesti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Englannissa perinteistä työväenluokan aluekulttuuria.

Tietysti tätä kannattaa miettiä. Ei voi väittää vastaan, että perhehistoriat, paikka/tila, luokka, seutu (tienoo, ympäristö) ja paikkakunta eivät muodostaisi tutkimuksen keskeisiä metodologisia periaatteita tai suuntimia. Kunhan vain saisi tolkkua siitä, mitä luokka tarkoittaa. Shildrickin ja MacDonaldin jutussa luokka otetaan annettuna. Aivan kirkkaasti selviä nuo muutkaan suuntimet eivät minulle aina ole. Mitä on paikallisuus, jos netissä ollaan ihan täppönä - 15-29 -vuotiaat yli 90 prosenttisesti, kuten Niilo Rinne osoittaa Ytimien mitä terävimmässä seiskaluvussa? Ja mitä ovat luokkakulttuurit Suomessa, jota on luonnehtinut pitkään jatkuva alueellinen liikkuvuus. Suomi keskittyy viideksi alueryväkseksi. Taustalla on muuttoliike, joka ylittää 60- ja 70-luvun murroksen, jota sosiologit Klaus Mäkelän johdolla kutsuivat Suureksi Muutoksi. Tämä uusi pakettitalojen Suomi - aluetraditiota vasta rakennetaan; ja heti kun jotain orastaaa, niin kyläpäällikkö muuttaa jo pois isompaan tai pienempään kämppään. Miten koko kylä silloin kasvattaa?

En niele myöskään ajatusta, että nuorten aikuistumista voidaan kuvata ykskantaisesti termin transition avulla. Siis yksikössä. Pätkätyön tuoma työn järjestelmä on taannut käsittämättömän vispauksen työmarkkinoilla, jossa nuorten asema on kenties entistäkin toissijaisempi. Transition ok, mutta ehkä vain merkityksessä "siirtyminen pysyvään epävarmuuteen". Ja toiset ovat enemmän epävarmuudessa kuin toiset. Kuviota voi kutsua luokkautuneeksi jos tahtoo, mutta ei kai ole pakko. Sama koskee identiteettiä. Eipä se lankea kerralla valmiiksi paketiksi monellekaan, vaan enemmistö on pakkotuunauksen edessä kelvatakseen edes itselleen himmeän peilin edessä. Mitä siis sanon? Ainakin, että totuus brittien työväenluokasta ei ole totuus Suomen työväenluokasta.

Vaikka kirjoitan näin tai noin, niin Tracy ja Robert ovat tässä oikeassa: tarvitsee muistaa myös sosiaaliset jaot, materiaaliset ehdot ja eriarvoisuudet nuorisokulttuurien sisällä. Ehkä Kainuussa pääsee zoomaamaan pysyviä, ylisukupolvisia, alueellisia luokkakulttuurisia eetoksia, vaikkapa pohjoisia maskuliinisuuksia? Armeijassa on pidettävä silmät auki.

Myös britit jatkavat keskusteluaan. Tosin David Muggleton on ollut hiljaa Journal of Youth Studiesin palstoilla. Sen sijaan Tracey Greener ja Robert Hollands kommentoivat Shildrick ja MacDonaldia (Beyond Subculture and Post-Subculture? The case of Virtual Psytrance. Journal of Youth Studies vol 9, nr. 4 september, 393-418). He heittävät kollegoilleen: local, poor and UK based? Ja kysyvät globaalien, kenties keskiluokkaisempien nuorten kulttuuristen identiteettien perään. Vai?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Huipulla

Olen seurannut toisella silmällä hallitusohjelmassa mainittua pääkaupunkiseudun menestyshybrististä huippuyliopistohanketta. Suunnitelman mukaan Tekninen Korkeakoulu, Taideteollinen Korkeakoulu ja Helsingin Kauppakorkeakoulu lämmäistäisiin yhteen pääkaupunkiseudun huippuyliopistoksi. Valtio laittaisi hankkeeseen 500 miljoonaa euroa ja elinkeinoelämä 100 miljoonaa euroa. Valtion panostus hankittaisiin myymällä valtion osuuksia yrityksistä, joissa valtio ei ole enemmistöosakkaana. Hallinto olisi manageriaalinen ja koostuisi muista kuin yliopistohenkilöistä.

Tällä hetkellä Espoo ja Helsinki tappelevat siitä, minne laitos sijoitettaisiin. Elinkeinoelämän varoista hankkeeseen ei ole haikuakaan. Sen sijaan hankkeeseen suunnataan tavanomaista tiede- ja korkeakoulurahaa valtion budjetista. Niinhän ei pitänyt käydä, vaan koko homman piti olla lisäresurssointi tieteen ja tutkimuksen toimialalle. Jo käynnistettyjä maisteriohjelmahankkeita, joihin opm:n tiedepuoli on aiemmin myöntänyt suunnitteluvaroja, on pantu jäihin (esimerkiksi nuorisotyön opetus Tampereen yliopistossa). Päätöksiä on perusteltu sillä, että nyt suunnataan varoja rakenteellisiin hankkeisiin. Huippuyliopisto on mittavin rakenteellinen hanke.

Ei satele propseja minulta tälle prosessille. Alusta lähtien olen suhtautunut ynseydellä tähän huippikseen, virheettömän yhteiskunnan unelmaan. Erityisesti olen ällistellyt filosofi Pekka Himasen eli Himiksen asettumista huipputehokkuutta tavoittelevan hankkeen puolestapuhujaksi. Mistä ylipäätään on lähtöisin keskiluokkaisen ja koulutettujen suomalaisten - siis niiden, jotka ovat yltäneet eliittiin - menestymisen pakko ja hinku maailman absoluuttiseen kärkeen. En ymmärrä sitä. (Tai no sisäinen penkkiurheilijani ymmärtää siitä kyllä jotain, mutta urheiluhan on leikkiä. Homo Ludens.)

Pelissä on arvovalinta, mihin niukkenevia taloudellisia yhteiskunnallisia resursseja oikein ohjataan. Jos valtiolta olisi tarjolla 500 miljoonan potti koulutukseen ja tieteeseen, se olisi parasta suunnata peruskoulutuksen, toisen asteen ja koko korkeakoulujärjestelmän kehittämiseen. Ja sillä tavoin, että se palvelisi koko taviskeskiluokkaisten ja uusduunareiden laajoja joukkoja.

Mika Pantzar kirjoitti Hesarin yliössä (13.9.2007, A2) suomalaisen talouskeskustelun ilmapiireistä ja harhoista. Revin irti asiayhteydestä sitaatin, jonka tahtoisin syöttää huippis-kolportööreille:

Tavoitteena ei ole maksimaalinen tehokkuus, josta vääjäämättä seuraa huono epävarmuuden sietokyky, vaan kohtalainen tehokkuus ja vahva, monimuotoisuutta ylläpitävä elinvoimaisuus.

Kirjoittaja on taidekasvatuksen dosentti Taideteollisessa korkeakoulussa. (Vaikka sillä seikalla ei ole taiteen kanssa kovinkaan paljon tekemistä, mutta se onkin toinen stoori.)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Hoikkalan luokkateoria

Ulla-Maija sekä Heikki Takkunen kommentoivat taannoista luokkarakennetta käsittelevää keskusteluamme mainiolla tavalla Kommentin keskustelualueella. He nappaavat kiinni JP Roosin luokittelusta ja nimenomaan kategoriasta "turhat". He löytävät sosiaalihistoriallisia yhtymäkohtia tämän päivän pätkätyöläisten ja itsenäisyyden ajan alun liikaväestöstä - mäkitupalaisista, itsellisistä, irtolaisista, joutolaisista ja joutomiehistä. Satunnaiset työsuhteet ja satunnaiset asumukset olivat heille yhteinen kokemus.

Tuon ajan joutolaisten ja tämän ajan "turhien" välille löytää perusteltuja yhtymäkohtia. Silti tämän ajan pätkätyöläiset ja pätkätyöläisyys on jollain tapaa tutkimuksen kannalta - ja miksei myös poliittisen liikkeen kannalta - haasteellisempi tai moniulotteisempi ilmiö kuin työläis- ja talonpoikaisliikkeen aikoihin. On hyvissäkin asemissa olevia pätkätyöläisiä, niin että heitä ei suurin surminkaan voi suruttomasti luokitella nykyajan torppareiksi, Pekka Milonoffin termiä lainatakseni. Heillä on liikaa tietotaitoihin liittyviä kompetensseja ja sekä sosiaalista että kulttuuripääomaa, että ei heistä ole "turhiksi". Vai onko?

Luokkakuvauksen vaikeus nousee ehkä uuden työn siivittämästä mosaiikkimaisuudesta. Tähän liittyen minun pakko vielä tarjota sitaatti kahden viikon takaisesta tutkijakollegoideni kanssa meilailusta. Kyse on siis keskustelusta, jossa piti ottaa tolkkua siitä, onko keskiluokka vauraiden eurooppalaisten yhteiskuntien suurin luokka. Salasuon Mikko huikkasi lopuksi Pajun Petrille:

Lopetan omalta osaltani viikonloppuun suunnaten kysyen Petriltä, ovatko tulot, omaisuus, koulutus, eetos, habitus jne. vai jokin muu työväenluokkaan kuulumisen mittari. Sosiaalisesta liikkuvuudesta positioden välillä puhumattakaan. Kuka siis on työväenluokan edustaja abstraktin työn yhteiskunnassa? Koodaaja? Yhteiskunnallisen position erot ovat huimia ja kasvavat, mutta ehkä Tommin tai J.P:n määritelmät ottavat huomioon muunkin kuin työn muodon.

Mikon muotoilu "sosiaalinen liikkuvuus positioiden välillä" on kiinnostava. Pätkätyön moninaisissa porukoissa on segmenttejä, jotka pystyvät tuollaiseen liikkuvuuteen, mutta oletan että nykyajan torppareihin he eivät kuulu. Sen sijaan he ovat keskiluokan sakkia hyvinkin ja kaikesta huolimatta. Ainakin Hoikkalan luokkateoriassa. Joku saattaa tietysti pudotakin sieltä, siis keskiluokasta, eikä vain teoriassa. Eikös Barbara Ehrenreich kirjoittanut jo 80-luvun lopussa, että keskiluokkaisen eetoksen muuan keskeinen dynamo on "fear of falling" (vrt. Barbara Ehrenreich: Fear of Falling: The Inner Life of the Middle Class 1989).

Hoikkalan luokkateoria puolestaan lanseerattiin noin vuosi sitten Pääministerin foorumilla, jossa nuorisopolitiikan kehitysohjelma (lapsi- ja perheliitoksineen) käynnistettiin julkisesti. Minulla oli dia "(m)iten 18-29 -vuotiaat nuoret voivat?? Olin tunkenut siihen luokkateoriani. Esitin, että Suomi jakaantuu 1. rikkaisiin, 2. suureen keskiluokkaan, 3. sinnittelijöihin ja 4. syrjäytettyihin/syrjäytyviin. Huomaa yhtenevä nelijako Roosin tuoreempaan ja retorisesti iskevämpään jaotteluun. Esitin myös "suuren kysymyksen", millä tavoin nelosluokan ja kolmen muun porukan välinen vuorovaikutus tapahtuu yhteiskunnassamme. Pidetäänkö neloset mukana kelkassa vai sysätäänkö heidät sivuun? Aivan varmasti höpötin jotain myös polarisaatiosta.

Tiesin myös kertoa, että nelosessa on paljon nuoria. Viittasin Erik Häggmanin paljon keskusteltuun selvitykseen (viimeisin bongaus on Jukka Vehviläisen hyvin argumentoitu kirjoitus HS:n mielipidepalstalla 9.9.2007). En ehtinyt sanoa, että Arto Salmisen Varasto (WSOY 1998) ja Paskateoria (WSOY 2001) kuvittavat käsittääkseni tuon segmentin mielenmaisemaa osuvasti. Enkä ehtinyt kertoa Jari Järvelän konstruoimasta keskiolutindeksistä. Vai oliko se samainen Salminen? Niin kauan kuin "turhat" voivat turruttaa uinuvan kapinamielensä keppanan turvin, mitään revolttia ei tapahdu. Keskarilitranhinta on se indeksi. Vaikea sanoa, vaikka ensimmäisen painettuna ilmestyneen kirjoittamani artikkelin otsikko oli aikanaan: "Marxismi-leninismin avaamat näköalat ovat huikeat" (Kylvö 1/1974).

Kommenttinsa lopuksi Ulla-Maija sekä Heikki sanovat, että teoretisointi on tärkeää, mutta antavat ymmärtää, että se ei riitä. Jään miettimään, mikä riittää?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Kirjoituksia metsästä

Noin vuosi sitten uhosin myös näillä palstoilla, että uusi elämä alkaa. Alan lenkkeillä säännöllisesti ja reenata johonkin kilpailuun. Olen toimittanut arvoisalle lukijakunnalleni vain kaksi tietoa tämän projektin etenemisestä. Ensimmäisessä tiedotuksessa kerroin, että en pysy vauhdissa tavoitella Tukholman maratonia. Ydin ei ollut harjoittelun määrä vaan laatu ja se, että en ole kypsynyt juoksijana ja ihmisenä kohtaamaan itseinhoa, jos juoksee maratonin yli 4h aikaan. Parempi olla juoksematta silloin kilpaa lainkaan.

Toisessa tiedotteessa elokuun alussa kerroin, että ote juoksusta on hervonnut osana muuta miehen kriisiä. No joo miten sen nyt ottaa. Viime vuoden elokuun lopusta tämän vuoden elokuun loppuun mennessä olen onnistunut tahkoamaan lenkkejä juosten ja sauvakävellen yhteensä 1074 km, 7-9 kilometrin melko verkkaisia hölkkiä 5.30-6.00 kilsavauhtia. Mukaan mahtui vain kaksi 18 kilometrin sunnuntaijuoksua Riehunkankaan Riston kanssa. Ei intervalleja, ei vauhtileikkejä, ei anairobisen kynnyksen juoksuja. Ei kuntopiirejä. Ei siis laatuja.

Viime perjantaina Malmbergin Ilkka soitti ja houkutteli eCross-maastoskabaan Leppävaaraan. Viimeksi juoksin sen kolme vuotta sitten. Kaikkien ällistykseksi sijoituin silloin ikäluokassani (M50) viidenneksi, ajalla 1.26.36. Harri Hänniseltä matkitut kilsan intervalliharjoittelut siis purivat. Ohjeistus on seuraava. Menit metsään ja vedit kilsan kovaa, niin kovaa kuin tehdas lupaa ja kävelit 5 minuuttia, vedit taas sen intervallin ja tätä vuorottelua niin pitkään, että oksensit polun varteen. (Liioittelen vain snadisti, kuten se valistusklipin tekijä, jossa böönä yrjöö käsilaukkuunsa, mutta kuitenkin tukevasti asennossaan seisten, miten sekin on mahdollista?).

Epäilin tovin Ilkan ehdotusta, mutta yllytyshulluna päätin lähteä viivalle. Takana oli viikko Glasgowissa, neljä reipasvauhtista 9.5 kilometrin lenkkiä Clyde-joen töyräillä. Viikko sisälsi myös erikoisharjoitteita: varsin onnistuneet lager-alejuomain tankkaussessiot. Olin saanut virtaa myös onnistuneista tieteellisistä presentaatioista tuolla matkalla.

Kannatti mennä. Vedin 17.5 kilometrin mäkisen ja erittäin vaativan ?Classic?-radan aikaan 1.29.46. Tämä tosin on kolme minuuttia hitaammin kuin kolme vuotta sitten, mutta se ei fiilareitani nyt haittaa. Ilkka jäi puolisen minuuttia, toisaalta hän pudotti aikaansa viimeisestä kerrasta (2004:stä) kolme minuuttia. Järjestys silti säilyi. Finstasin myös sen rotevan kolmikymppisen Volvo-äijän sekä Tony Söderholmin näköisen pitkän kaksvitosen jannun. Mutta missä oli JR Roos, tunnettu pitkänmatkan juoksun sosiologi? Sijoitustani sarjassani (M50) en tätä kirjoitettaessa tiedä, eivät ole vielä ilmaantuneet skaban nettisivuille. Tahdon korostaa radan vaativuutta - eCross on kilpailusarja, johon pääsevät vain maastokisat, joiden reitit sisältävät runsaasti korkeuseroja.

Aikani tuolla radalla tarkoittaa rahtusen yli viiden minuutin kilometrivauhteja. Suorittamaani harjoitteluun nähden tulos on hyvä. Kilpailun nettisivuilla annetaan "Maratoonari menee metsään - tavoitteena Classic alle 5,00/km tai kovempaa" -harjoitteluohjelma:

Kesäkuusta eCrossiin saakka karkea ohjelmasi voi olla seuraavanlainen:
Ma Lepo
Ti Tasavauhtia (TV) 45 min. aerobinen
Ke TV 60 min. aerobinen, jossa kaikki ylämäet reippaasti, ei täysillä
To Mäkiharjoitus: 2 x 4 x 90-120 sek./hölkkä alas, sarjapalautus 5 min. Veto vedolta hieman kovempaa siten, niin että viimeisessä saat puristaa, jotta se olisi sarjan nopein. Teho on ollut liian kova, jos et pysty juoksemaan viimeistä nopeimmin. Verryttelyt 10 min. alkuun ja loppuun. Vaihtoehtoisesti joka toinen viikko 1000-2000 m:n intervalleja.
Pe TV 45-60 min. aerobinen tasaisella reitillä + lihaskuntoharjoitus
La TV reipas - kova 30 - 45 minuuttia maastossa loppua kohti kiihtyen hieman alle tavoitevauhtisi, verryttelyt alkuun ja loppuun 10 min.
Su Viikon pitkä maastolenkki oman tasosi mukaan.

Jos normaali pitkä lenkkisi on ollut vaikka 2 h, niin lyhennä sitä ensimmäisellä pitkällä maastolenkillä 20 minuuttia, jos et ole lainkaan tottunut korkeuseroihin. Näin vältät turhaa harjoituskipua. Pidä huoli, että syke ei nouse mäissä tasolle, jossa alkaa muodostua maitohappoa. Jos kotoasi ei pääse suoraan maastoon, niin aloita lenkkisi tiellä tai pyörätiellä ja sijoita maasto-osuus lenkin loppuun. Toisinpäin tehtynä pitkä maastolenkki on masentava kokemus, kun tulet luonnosta betoniviidakkoon. Samalla voit harjoitella nesteen nauttimista juoksun aikana.

Mitä tästä oppii? No sen, että kannattaa taistella ikääntymistä vastaan. Älä anna periksi, vaan pysy ruorissa tai ainakin radalla. Run fatboy run. Mutta mitenköhän tällainen jätkä pärjäisi armeijassa?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Nuorten oma politiikka Glasgowissa

Pajun Petrin kanssa vedimme tänään (5.9.07) kombon ESA:n sukupolviryhmässä. Pohjana oli artikkeliaihio (Paakkunainen-Hoikkala-Paju) nuorten sukupolvipolitiikasta. Se on tuunattu evoluutiomalli Paakkunaisen Karin ja mun artikkelista taannoisessa Karin toimittamassa mainiossa Sukupolvipolitiikka-kirjasta ja tavoittelemme lähettävämme sen johonkin journaaliin julkaistavaksi ennen kuin Hoikkala pääsee/joutuu eläkkeelle (Pajun muotoilu). Vitsi nauratti yleisöä ryhmässämme.

Ainakin olemme ajan hermolla ja välillä hermonakin. Donatella Dellaporta puhui konferenssin avajaisplenumissa politiikan paluusta eritellessään globaalin demokratian liikkeitä ("stop powerty now"), G8-protestia, Euroopan sosiaalifoorumia ja muuta uutta liikehdintää. Väittäisimme, että meidän yrityksemme on tietyssä mielessä hurjempi. Kun Donatella viipyy turvallisesti jo radikaaliksi ennalta tiedettyjen juttujen kanssa, me etsimme taviskansalaisten arjen poliittisuutta. Se on projekti, jonka Karin on aloittanut jo 80-luvulla, joten Donatella voisi olla Paakkunaisen oppilas!

Artikkelin henkihän on hyvin nuorisomyönteinen. Ehkä siinä nähdään poliittiseksi sellaisia asioita, joita ei monikaan politiikaksi myöntäisi. Siinä onkin jutun yksi juju. Yritämme hahmottaa puoluetoiminnan ja virallisten osallisuusrakenteiden ulkopuolista poliittisuutta. Kate Crawfordin termein: "to be political outside the official party system".

Saimme ryhmässä kivan keskustelun aikaan Waltteri Seretinin esimerkin siivittämänä. Nuorten automaattinen mediakansalaisuus tai kansalaisjournalismin itu - Kotilaisen Sirkun termein: "every day media activism" osoittaa, että optimismimme ei ole katteeton. Nuorten osallistuva kansalaisuus ei ole ruosteessa.

Silti asia elää suurten paradoksien kautta. Petri voi luetella paradoksit, jotka bongasimme jutustamme. Ne eivät ole ajattelumme ristiriitaisuutta eivätkä epäloogisuutta (koska mukana matkassa on muitakin kuin Hoikkala) vaan todellisuuden moninaisuutta. Miten voi olla yhtä aikaa yksilöllinen ja toimia kollektiivisesti tai olla individualistisesti solidaarinen. Tulee mieleen myös Willam Waltersin heitto meille Gustavelundissa kohta kaksi vuotta sitten: "What if young people actually are engaged in practices of citizenship, but practices that are only barely recognized by contemporary political theory and research." No joo tätä vaaraahan meidän paakkunais-metodologiassa ei ole. Päinvastoin pitää toppuutella, jotta ei ylitulkita.

Yhtä asiaa ihmettelen oikeasti. Jos ja kun on valtavasti nuorten uutta ja omaa poliittisuutta,, miksi ihmeessä se ei kanavoidu äänestämiseksi vaaleissa. Ovatko puolueet ja valtiollinen politiikka nuorten enemmistön mielestä niin syvältä, että he vieroksuvat äänestämistä ja vaalikansalaisuutta. Ja tässä suhteessa Suomi on lähempänä itäisiä "demokratioita" kuin läntisiä, esim. pohjoismaita. Kannattaako Waltterilla revitellä?

Petri pisti sosiologisedät neuvovat -palstan uusiksi. Jos Karin ja mun heitto yksilöllisen valinnan sukupolven nuorille on kuulunut: valloittakaa edes yksi vähintään keskisuuri puolue, niin Petrin versio kuuluu näin: valloittaa edes yksi keskisuuri yritys ja ostakaa pari puoluetta.

Päätän täältä tähän.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Vanhaa ruokaa kaapista Glasgowissa

Heitin ESA:n, European Sociological Associationin, jatko-opiskelijoiden työpajassa sunnuntaina esityksen, jonka perusversio on vuoden takainen taustapaperini Young Active Citizenships EU-kokoukselle, joka pidettiin Hyvinkäällä viime vuoden heinäkuussa. Esitykseni Hyvinkäällä oli sikäli frustroiva, ettei se juurikaan virittänyt nuorisotoimen kolmikannan edustajissa vastakaikua tai debattia. PP-showsta annoin itsearvion 7- tai 6 ½, kouluarvosanoin. Eniten kokouksessa ja sen jälkeen käytiin nuorten osallistujien kelpoisuuksista keskustelua, järjestönuoret versus tavisaktiivi-nuoret, joka ei minusta ollut kovinkaan sisällöllistä. Kokemuksen perusteella vähensin EU-kontekstiin laittamiani energioita. Säädin nuppia roimasti kaakosta pois. Ehkä ei ollut hyvä idea valmistaa 70 viitteen tekstiä nuorisotoimen väsääjille ja odottaa että edes väsääjien kolmannes - kokouksen yli 220 osallistujasta - olisi lukenut tekstin.

Eipä silti, vikaa saattoi olla tekstissäkin. Vaikka kuinka yrittää kirjoittaa ei-akateemisesti, poleemisesti ja selkeästi, tulos ei näyttänyt onnistuvan. Kuitenkin kaltaiselleni keskinkertaiselle ja hitaalle kaksoisdosentille tuollaiset työstöt ovat käyttökelpoisia. Ne voi kaivaa esiin kaapista uusiokäyttöä varten. Koostin siis uuden version tänne, nuorelle akateemiselle yleisölle, tutkijoille, joiden teemat liittyvät kansalaisuuteen. Nyt homma toimi paljon paremmin. Tokko kukaan paperia oli lukenut ennalta kunnolla, mutta Power Point-sessio onnistui vähintäänkin tyydyttävästi, kouluarvosanana 8 tai 8- (tai ehkä seiska puokki). Pamautan diat oheen kaikkien kansalaisten käytettäväksi.

Sisällöltään juttu menee suurin piirtein näin: Ensin vispataan T.H. Marshallin klassista kansalaisuuden konseptia. On nippu kansallisvaltion takaamia oikeuksia (civil, social and political), jotka kehkeyttävät täyden kansalaisuuden. Täyden kansalaisuuden omaavat muodostavat yhteisön, syntyy siis jäsenyyksiä ja kuulumisia. Tämä systeemi yskii globalisaation kiihtyessä. Marshallin triadia on kehiteltävä. On siis kaiken maailman kansalaisuuksia ja monia eri dimensioita. Siksi voi puhua monikossa. Tämä juba uutettiin EU:n nuorisopolitiikkaan ja väitettiin, että se painottuu liikaa osallistumisrakenteiden kanssa puuhaamiseen, vaikka nuoret jos ketkä ovat vain osittaisen kansalaisuuden haltijoita. Pitää ensin tuottaa täysi jäsenyys nuorille, niin alkavat toimia. Toisaalta pauhataan nuorten uudesta, omasta politiikasta, populaarikulttuurin katveessa syntyvästä uudesta otteesta toimintaan (veak virtue), jota kuvitettiin Waltteri Seretinin kansalaisjournalistisella terävällä aloitteellisuudella. (To be political outside the party system).

Aika onnistunut kuumotus minulta. Ihan toista luokkaa kuin esitykseni Jyväskylässä nuorisotyön päivillä viime huhtikuussa. Sitä koskeva itsearviointihan ei ollut häävi, se päätyi 5-:seen.

Sain hyvää palautetta, myös kaksi kriittistä kommenttia. Consuelo Corrardi sanoi, että ei kannattaisi liuttaa klassista kansalaisuusläppää nuorten osallisuusrakenteita koskevaan puheeseen. Kansalaisuuden käsitteellinen kirkkaus katoaa ja sosiologien pitää vaalia analyyttistä selvyyttä eikä olla tuottamassa maailmaan entistä enemmän pehmeitä käsitteitä. Ehkä - silloin olisi pitänyt keskittyä puhumaan vain kansalaistoiminnan uusista muodoista ja sen haasteista EU:n nuorisopolitiikalle. Mutta olisiko silloin saatu EU-kokousta?

Sillä tavoin mähläsin tällä matkalla, tai siihen valmistautuessani, että kopioin muistitikkuuni vain 8 diaa 34:n asemesta. Jouduin siis väsäämään hotellihuoneessa power pointit uuteen uskoon. Tässä yhteydessä sain jälleen todeta Google-toimiston kätevyyden. Haaviin osui netistä tämä tekijätön teksti.

Se on erinomainen (10+) sosiologinen pienoistutkielma T.H. Marshallin kansalaisuuskäsitteestä. Uumoilen että se on Janne Jalavan kirjoittama, mutta ken tietää, koska kukaan ei ota artikkelia nimiinsä kansilehdellä, eikä muillakaan tekstin omistajuutta ilmaisevilla paikoilla.

Aprikoin, onko tämä jotain open sourcea. Jos on, niin liityn talkoisiin. Pyydänkin Nisulan Tanjaa, oivaa verkkoeditoriamme, pamauttamaan oheisen tänne Glasgowiin tuunaamani Hyvinkää-paperini ilman tekijämerkintöjä nettiin kaikille vapaasti käytettäväksi. Tässä se sitten on, terv. verkkotoimittaja :)
Kuten tunnettua, eilisen safka kaapista voi olla makoisaa, parempaa kuin vastavalmistettu. Ajatelkaa vaikka bortshkeittoa, tai Boullabaissea, jälkimmäinen etenkin jos sen yhtenä kalana on käytetty Turpaa!

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla