Nuorten oma politiikka Glasgowissa

Pajun Petrin kanssa vedimme tänään (5.9.07) kombon ESA:n sukupolviryhmässä. Pohjana oli artikkeliaihio (Paakkunainen-Hoikkala-Paju) nuorten sukupolvipolitiikasta. Se on tuunattu evoluutiomalli Paakkunaisen Karin ja mun artikkelista taannoisessa Karin toimittamassa mainiossa Sukupolvipolitiikka-kirjasta ja tavoittelemme lähettävämme sen johonkin journaaliin julkaistavaksi ennen kuin Hoikkala pääsee/joutuu eläkkeelle (Pajun muotoilu). Vitsi nauratti yleisöä ryhmässämme.

Ainakin olemme ajan hermolla ja välillä hermonakin. Donatella Dellaporta puhui konferenssin avajaisplenumissa politiikan paluusta eritellessään globaalin demokratian liikkeitä ("stop powerty now"), G8-protestia, Euroopan sosiaalifoorumia ja muuta uutta liikehdintää. Väittäisimme, että meidän yrityksemme on tietyssä mielessä hurjempi. Kun Donatella viipyy turvallisesti jo radikaaliksi ennalta tiedettyjen juttujen kanssa, me etsimme taviskansalaisten arjen poliittisuutta. Se on projekti, jonka Karin on aloittanut jo 80-luvulla, joten Donatella voisi olla Paakkunaisen oppilas!

Artikkelin henkihän on hyvin nuorisomyönteinen. Ehkä siinä nähdään poliittiseksi sellaisia asioita, joita ei monikaan politiikaksi myöntäisi. Siinä onkin jutun yksi juju. Yritämme hahmottaa puoluetoiminnan ja virallisten osallisuusrakenteiden ulkopuolista poliittisuutta. Kate Crawfordin termein: "to be political outside the official party system".

Saimme ryhmässä kivan keskustelun aikaan Waltteri Seretinin esimerkin siivittämänä. Nuorten automaattinen mediakansalaisuus tai kansalaisjournalismin itu - Kotilaisen Sirkun termein: "every day media activism" osoittaa, että optimismimme ei ole katteeton. Nuorten osallistuva kansalaisuus ei ole ruosteessa.

Silti asia elää suurten paradoksien kautta. Petri voi luetella paradoksit, jotka bongasimme jutustamme. Ne eivät ole ajattelumme ristiriitaisuutta eivätkä epäloogisuutta (koska mukana matkassa on muitakin kuin Hoikkala) vaan todellisuuden moninaisuutta. Miten voi olla yhtä aikaa yksilöllinen ja toimia kollektiivisesti tai olla individualistisesti solidaarinen. Tulee mieleen myös Willam Waltersin heitto meille Gustavelundissa kohta kaksi vuotta sitten: "What if young people actually are engaged in practices of citizenship, but practices that are only barely recognized by contemporary political theory and research." No joo tätä vaaraahan meidän paakkunais-metodologiassa ei ole. Päinvastoin pitää toppuutella, jotta ei ylitulkita.

Yhtä asiaa ihmettelen oikeasti. Jos ja kun on valtavasti nuorten uutta ja omaa poliittisuutta,, miksi ihmeessä se ei kanavoidu äänestämiseksi vaaleissa. Ovatko puolueet ja valtiollinen politiikka nuorten enemmistön mielestä niin syvältä, että he vieroksuvat äänestämistä ja vaalikansalaisuutta. Ja tässä suhteessa Suomi on lähempänä itäisiä "demokratioita" kuin läntisiä, esim. pohjoismaita. Kannattaako Waltterilla revitellä?

Petri pisti sosiologisedät neuvovat -palstan uusiksi. Jos Karin ja mun heitto yksilöllisen valinnan sukupolven nuorille on kuulunut: valloittakaa edes yksi vähintään keskisuuri puolue, niin Petrin versio kuuluu näin: valloittaa edes yksi keskisuuri yritys ja ostakaa pari puoluetta.

Päätän täältä tähän.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla