Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Alkusyksyn vaelluksen jälkeen olen saanut jalan ranskalaisen rasisminvastaisen järjestökentän oven rakoon. Erityisesti olen seuraillut SOS Racisme -järjestön toiminnan lähtökohtia ja käytäntöjä – tämä järjestö kun kuuluu Ranskan näkyvimpiin rasisminvastaisiin kansalaisjärjestöihin. Viime viikonlopun tarkkailin sitä, millä tavoin järjestö kouluttaa rasisminvastaisia vapaaehtoistoimijoita.

Maharaja Sayajiro Gaekwad –yliopisto on upea vanha rakennus Vadodaran keskustassa. Resurssien puutteessa se on päässyt pahasti rapistumaan, ja sisätilat lienevät täsmälleen samassa asussa kuin ennen itsenäisyyttä. Nostalgia tarttuu väistämättä kulkijan kurtan helmaan.

Väitän että opimme ensin liikkumaan ja puhumaan, jonka jälkeen meidät lamautetaan istumaan hiljaa paikoillamme ja unohtamaan oma aktiivisuutemme*.

Ennen vanhaan, neuvostovallan aikaan, suomalaiset menivät lomalle Gruusiaan. Järkemme meni tuolloin lomalle Gruusiaan samalla kun alueen elämä soitteli bluesiaan. Nykyisin menemme matkalle Georgiaan. Vallan vaihtumisen myötä venäjänkielisen sijaan ryhdyttiin käyttämään georgian omaa ikivanhaa kieltä omine kirjainmerkkeineen. Maan pääkaupunkia Tbilisiä venäläiset kutsuivat nimellä Tiflis, joka on heille helpompi ääntää, mutta joka viittaa koko hallinnolliseen alueeseen. Suomen ulkoministeri Stubb kertoi TV-uutisille taannoin käyneensä Tifliksessä, mikä ei varmaankaan ollut poliittinen teko vaan ilmaus ulkoministerin omintakeisesta huumorista.

Teemasarja käsittelee nuorten toimintaa kansainvälisen politiikan areenoilla. Ideana on tarjota alusta nuorten globaalin aktiivisen kansalaisuuden moniulotteiseen pohdintaan, haastamiseen, väitteiden esittämiseen, uusiin avauksiin. Niinpä perinteisten kolumnitekstien lisäksi runot, kuvat, ääninauhat ja videot ovat tervetulleita puheenvuoron muotoja tai sen osia. Kolumnisarjan sisällönsuunnittelusta vastaa Sofia Laine, joka tekee jatkotutkimusta samasta teemasta.

Väitän kirpputorin olevan kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Tähän väitteeseen päädyin kulkiessani kollegani Jaana Lähteenmaan* ja 12-vuotiaan tyttäreni kanssa Pariisin laidalla sijaitsevassa kaupunginosassa, jonka täytti sillä hetkellä jättiläismäinen kirpputori. Mikä on väitteeni mieli: kirpputoriko pienoisyhteiskunta?

Me nuoret emme muista sota-aikaa. Siksi meidän on helppoa luottaa integraatioon ja nähdä tulevaisuus, jossa on yksi yhteinen Eurooppa. Tämä ei tarkoita välttämättä Euroopan Yhdysvaltoja, mutta valtaosa nuorista eurooppalaisista haluaa unionin, jonka toimivalta laajenee koskemaan muun muassa sosiaaliturvan tasoa.

Eurooppa mielletään sivistyksen maanosaksi ja meitä pidetään jo historiamme vuoksi kansainvälisinä. Eurooppa on tunnetusti yhdistänyt uteliaiden matkaajiensa välityksellä mantereet toisiinsa. Olemmeko siis automaattisesti kansainvälisiä ja maailman kansalaisia, kun olemme eurooppalaisia? Vastakkaisista toiveistani huolimatta epäilen, ettemme ole.

Suomalaisilta europarlamentaarikoilta kysytään usein, miten nämä ajavat EU:ssa Suomen – tai Pirkanmaan tai Rovaniemen – etua. Mitä pienemmän joukon etua pitäisi ajaa, sitä absurdimmaksi kysymys käy. Euroopan unioni ei ole syntynyt siksi, että jokainen siihen kuuluva valtio voisi onkia sieltä mahdollisimman suuren hyödyn itselleen toisten kustannuksella. Se on syntynyt rauhanprojektiksi, jota tehdään yhdessä koko Euroopan voimin. Nuori Euroopan kansalainen ajattelee näin. Hän ei koe olevansa sen tärkeämpi, ihmeellisempi tai vähemmän ihmeellinen kuin virolainen tai espanjalainen nuori.

Olemme olleet EU-jäseniä jo vuodesta 1995. Vuodesta 2013 alkaen äänioikeusikään tulevat suomalaisnuoret ovat jo syntyneetkin EU:n kansalaisina. Silti luulen, että aika harva nuori kokee itsensä kovin voimakkaasti Euroopan kansalaiseksi, eivätkä kaikki edes muista sellaisia olevansa – vaikka ovatkin, halusivat tai eivät.