Pakotettuna puolustamassa isänmaata

Vilho Kankare: Mennään  kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota. Otava 2011. 320 s.

Kuten kirjan nimi jo paljastaa, teos kertoo heistä, jotka lähtivät jatkosotaan puolustamaan Suomea. Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen, ettei sota sinne lähetetyille pojille ollut mitään räiskintä-äksöniä, eikä politiikka ainakaan avoimesti jakanut heidän rivejään. Vilho Kankareen postuumisti ilmestynyt omakohtainen romaani on virkistävä poikkeus suomalaisen sotakirjallisuuden valtavirtaan. Nyt 70 vuotta jatkosodan alkamisen jälkeen ei julkisessa keskustelussa vieläkään ole liiemmin tilaa kriittiselle pohdiskelulle. Kun aiheena on toinen maailmansota, erityisesti sen jälkipuolisko, tarvitaan keskustelunavauksia yhä.

Turkulainen, Suomen itsenäisyyden vuonna syntynyt Kankare osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, ja hänelle myönnettiin 2. luokan Vapaudenmitali. Mennään kun käsketään! perustuu hänen kokemuksiinsa rintamalla. Alun perin kustantaja hylkäsi Kankareen käsikirjoituksen vuonna 1946. Teksti sai kustantajalta kehuja, mutta hylkäyskirjeessä todettiin sodan olevan vielä liian lähellä. Elettiin valvontakomission aikaa, ja raskaan sodan jälkeen kustantaja pelkäsi kirjan voivan herättää pahennusta  Suomessa tai Neuvostoliitossa. Nyt julkaistu teksti on sama, minkä kustantaja hylkäsi tuolloin.

Kirjassa seurataan turkulaisen kenttätykistörykmentti 5:n vaiheita. He lähtivät matkaan kotikaupunkinsa ratapihalta juhannuksena 1941 ja päätyivät ylittämään Neuvostoliiton rajan Joensuun kohdalla. Sotaan nuoret miehet olivat lähtemässä,
sen he tiesivät varsin hyvin.

Tarinaa kuljettaa eteenpäin sodan kulku. Kankare ei käytä sotamatkaa kirjansa henkilöiden sisäisten tuntemusten erittelyyn ja kehittelyyn, vaan ennemminkin miesten tunnot heijastelevat matkan tapahtumia. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kertomuksessa tämä on ymmärrettävää, mutta Kankareen ratkaisu jättää lukijan ajoittain etäälle romaanihahmojensa tavasta hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Jos kertomukselle ryhtyy etsimään päähenkilöä, on tehtävä vaikea. Kankare tarkastelee kirjassaan sotaan lähetettyjä nuoria miehiä kollektiivisesti aselajinsa edustajina, ei niinkään itsenäisinä yksilöinä. Kirja kuitenkin päättyy, kun talvisodankin kokenut alikersantti Masi Kankkunen siirretään vuonna 1943 takaisin Suomeen kouluttamaan uusia alokkaita tantereelle. Kankkunen voidaan nähdä päähenkilönä, jos sellainen on tarpeellista Kankareen teoksesta löytää.

Kirjalta jäin kaipaamaan Neuvostoliiton hyökkäyksen käsittelyä. Erityisesti minua kiinnostaa, miten jopa tyhminä esitetyt upseerit toimivat. Sodan korkein johto tuntuu kirjan perusteella jääneen tavalliselle miehistölle äärettömän etäiseksi. Johtoa kunnioitetaan, mutta he eivät ole sodan arjessa läsnä millään muotoa.

Kankareen tyyliä voi pitää realistisena. Hän ei yritä saada lukijaansa viihtymään, vaan etenee vahvasti aitojen kokemusten ja tuntemusten varassa. Kirjallisesti Kankaretta ei voi pitää erityisen vahvana tai omaperäisenä. Hänen kielensä töksähtelee ja siitä puuttuu kaunokirjallinen paatos. Kirjaa ei kuitenkaan välttämättä tarvitse arvioida kaunokirjallisin kriteerein vaan sitä voi lukea myös tarinamuotoon puristettuna puolielämäkerrallisena dokumenttina.

Kyösti Hagert
Kirjoittaja työskentelee toimittajana ja viimeistelee puheviestinnän opintojaan Jyväskylään yliopistoon.