Nuorisotyön jatkuva identiteettikriisi

Oi nuorisotyö! Kohta 15 vuotta toimialan kanssa seurusteltuani kuulen edelleen tuttuja viestejä: alan identiteettiä pitäisi vahvistaa. Mutta arvostushan on kuulemma noussut esimerkiksi kunnissa.

Mutta mitä tämä ”arvostus” tarkoittaa? Onko se nuorisotyöntekijöiden
a) uskoa alan tulevaisuuteen,
b) ammatillista itsearvostusta tai itsetuntoa,
c) joidenkin muiden, vaikkapa ”päättäjien”, ilmaisemaa arvostusta,
d) nuorisotyön todellisen huomioinnin ja aseman vahvistumista?

Auttaako nuorten syrjäytymistä kohtaan esitetty huoli nuorisotyöntekijöitä perustelemaan itselleen työn tarvetta ja sen merkitystä? Huoli ei ole mitään uutta: julkilausumista, työryhmistä ja komiteoista on aivan tarpeeksi kokemusta. On myös paljon yleistietoa ”syrjäytyneistä” nuorista.

Olisi kummallista, jollei ammatillinen itsetunto tai työntekijöiden usko alaan olisi lainkaan noussut, kun alaan osaamista ja statusta on selvästi edistetty moninaisin koulutuksin ja tehtäviä täsmentävin säädöksin. Samalla nuorempi työntekijäsukupolvi, josta osa on aiempaa koulutetumpaa, korvaa vähitellen eläkkeelle siirtyviä. Toisaalta niin nuoremman kuin vanhemmankin polven näkemykset asiasta tarjoavat rikkaan kirjon.

Eri paikkakuntien henkilötapaamisissa tai alan tilaisuuksissa kuulen, ettei arvostus sittenkään ole selvää, kun päättäjät tai ylemmät virkatoimijatkin vähättelevät. Samassa tilanteessa joku tuohtuu: lopettakaa jo ruikutus, ei meitä kukaan arvosta, jollemme itse arvosta itseämme!

Itsensä arvostaminen auttaa omaa jaksamista ja kannustaa kollegoja. Mutta miten se auttaa nuorisotyön asemaa, jos nuorisotyö kuitenkin ohitetaan päätöksissä, organisointitoimissa ja voimavarojen kohdennuksissa? Ajat ovat tiukat ja kaikki ovat tiukoilla.

Nuorisotyön jatkuva identiteettikriisi liittyy aina osittain siihen, millaisia käsityksiä työstä muilla viranhaltijoilla, päättäjillä ja kansalaisilla on siitä. Julkisen profiilin kasvua on nähtävissä jonkin verran erityisesti median huolipuheen tai myönteisesti nuorten osallisuuskysymysten yhteydessä, lainsäädännön tai lapsi- ja nuorisopolitiikan paikallisessa tunnetuksi tekemisessä, siellä täällä arviointikäytäntöjen, laatujärjestelmien ja palvelujen tuotteistamisen kautta kirkastumisena sekä lisääntyneen laadukkaan viestinnän myötä.

Silti usein kuulee harmittelua siitä, miten heikosti nuorisotyön peruskäytäntöjen arvo ymmärretään tai siitä, että työn vaikutusta nuorten elämään ei voida osoittaa aukottomasti.

Esimerkiksi nuorisotilatyötä on kehitetty monilla paikkakunnilla ja kokemukset kertovat arvostuksen noususta (se onkin ammattilaisten työtä nuorten parissa!), mutta toisaalta epämääräisemmät ja osin aiempiin asetelmiin ymmärrettävästi perustuvat kielteisemmät käsitykset ja nuorisotyöntekijöiden passiivisuus tilatyön kriittisessä tarkastelussa ovat yhä melko tavallisia. 

Mielestäni ihmisten, nuoruuden, yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen parissa työskentelemistä varten omasta halustaan kouluttautuneille eivät työt lopu maailmasta koskaan. Nuorisotyön ammatillisen palon ydin on sellaisissa asioissa, joita ilman ihmisyhteisöt eivät toimi, ainakaan hyvin.

Nuorten parissa toimimisen ja nuorisotyön ala voi moninaistua ja osin hajotakin ilman että se hävittää tuota ammatillista ydintä. Päinvastoin, nuorisotyölle on luonteenomaista vähintäänkin mennä eri paikkoihin ja vaikkapa räätälöidä nuorisotiloja myös kaupallisiin tiloihin tai kehitellä etsivän työn toimintatapaa muihinkin kuin vain huolen ja mahdollisen ongelmakehityksen määrittämiin suuntiin.

Petri Cederlöf
Nuorisotyön seurantatutkimus, HUMAK