Lautakasojen vartiointi ja penkominen

Suomen valtakunnassa ei ole järjestöpolitiikkaa. Järjestöjen ohjausvirrat perustuvat vastuuttomaan haasteiden välttelyyn ja kinasteluun. Paikallisessa järjestötoiminnassa ohjaus näyttäytyy skitsona sekoiluna: samalla kun yksi kannustaa ja antaa, toinen kiristää ja ottaa.

Yleisenä puitteena on joukko suosituksia, joiden yhteensovittaminen on mahdotonta. Ilmeistä on päätöksenteon ja viranomaisten päättämättömyys ja suuri ymmärtämättömyys, jollei tarkoituksellinen pyrkimys olekin heikentää järjestöjen asemaa valtakunnallisesti. Seurauksista saatetaan vielä joutua maksamaan kalliisti.

Järjestöjen yhteiskunnallinen merkitys on todettu viime vuosina monissa yhteyksissä, eduskunnan ja hallituksen käsittelyä myöten. Paitsi että virallisesti halutaan edistää järjestöjen toimintamahdollisuuksia, esitetään samalla järjestölähtöistä palvelutuotantoa osaratkaisuksi palvelujärjestelmän rapautumiseen. Tähän sekä että -tavoitteeseen liittyy uhkia. Osa järjestöistä toimii jo sujuvasti kumppanina kunnan palvelutuottajina ja juuri sellaisissa suhteissa ne ovat myös ”tehokkaita”. Mitä lisäarvoa saadaan sitomalla ne kokonaan osaksi julkista palvelujärjestelmää? Suuri osa erityisesti nuorisoalan järjestöistä on keskeisesti kansalaistoimintalähtöisiä pieniä tai pienehköjä yhdistyksiä, joilla silti voi olla korvaamaton yhteiskunnallinen merkitys julkisten palvelujen rinnalla ja lomassa. Ne voivat panostaa järjestelmälliseen palvelutuotantoon vain valjastamalla kaikki resurssinsa siihen. Mitä silloin jää jäljelle kansalaistoiminnasta, siitä sosiaalisesta pääomasta ja hyvinvointitehtävästä, jolla järjestön sopivuutta palvelutalkoisiin perustellaan? Onko palvelutalkoissa varaa menettää se hyvinvointia tukeva voimavara, jota kansalaistoiminnalla ylläpidetään nimenomaan ilman sen julkista palvelutehtävää?

Valtakunnallinen ohjaus ei toimi. Toimintaedellytyksiä ja palveluhaasteita on painotettu vahvahkosti nyt viitisen vuotta. Samana aikana valtakunnalliset päätökset ja päättämättömyys ovat entisestään heikentäneet monien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja tehneet joidenkin järjestöjen suuntautumisen palvelujen tuottamiseen yhä vaikeammaksi. Järjestöjen paikallisia avustuksia on heikennetty tai muutettu selvemmin vastikkeellisiksi, mikä rajoittaa järjestön omaehtoisen kansalaistoiminnan mahdollisuuksia. Sopimusperusteisesti palveluja kunnalle tuottava järjestö saattaa joutuu verottajan syyniin ja ääritapauksessa sitä verotetaan lakisääteisestä palvelun ylläpitämisestä kuten yritystä – tällöin toisinaan myös yhdistystoimintaan saatua valtionrahoitusta ja jopa talkootoimintaa on verotettu. Esimerkiksi pieni köyhä kunta karsii avustuksia ja tarjoaa iltapäiväkerhosta jo vastaavalle yhdistykselle pelkkää palvelun hankintasopimukseen perustuvaa maksua. Seuraavaksi veropäätös pakottaa toiminnanjohtajan lakkauttamaan palkkansa ja kaikki yhdistystoiminta on sidottu kerhotoiminnan mahdollistamiseen kunnalle.

Joissakin tapauksissa järjestöt käytännössä järjestävät ja tuottavat koko kunnallisen palvelukokonaisuuden ja sen kehittämisen tukeutumalla yhä pienenevään kunnan kustannusosuuteen ja yhä kasvavaan eri rahoituslähteiden (pääasiassa valtion toimialakohtaiseen) tukeen. Asetelma on järjetön: kunta yrittää määräillä toimintaa, josta se käytännössä ei ole enää vastuussa ja jonka asiantuntemusta sillä ei ole, tukevien ministeriöiden rinnalla eri ministeriö ajaa säädöstä tukien leikkaamiseen, ja verottaja työskentelee ankarasti periäkseen valtionrahoitusta takaisin. Yritä siinä sitten ylläpitää ja suunnitella lasten ja nuorten palveluja, seudullista työpajaverkostoa ynnä muuta.

Ratkaisuiksi on esitetty esimerkiksi palvelutoiminnan yhtiöittämistä. Siitä on jo paljon kokemuksia monien toimintavolyymiltään suurten järjestöjen ammattimaisessa toiminnassa ja se lisääntynee edelleen. Mutta se ei ole mikään ratkaisu järjestöjen enemmistölle. On myös kokemusta siitä, että verottaja on pyrkinyt kaappaamaan lakisääteisen, yleishyödyllisen ja ei voittoa tuottavan toiminnan valtionrahoituksen juuri siksi, että toimintaa hallinnoidaan osakeyhtiömuodossa. Lisäksi on esitetty mm. osuuskuntatyyppistä toimintaa ja uudenlaisen yhteiskunnallisen yrityksen lakisääteistämistä. Nekään eivät sovi kaikille.

Tätä kirjoittaessani (22.10.2010) radiouutisissa toistetaan: yhä useampi järjestö ja säätiö yhtiöittää toimintaansa erottaakseen verotettavan palvelutuotannon avustusperusteisesta toiminnastaan – syiksi esitetään kilpailu- ja hankintalainsäädäntöä. Mutta nämä syyt eivät perustu järjestötoiminnan haasteisiin, vaan muihin intresseihin ja niiden mukaisiin tulkintoihin, joilla menettelyt halutaan perustella. Tällaisella ohjauksella hajotetaan Suomen järjestökenttää. Pääkysymys kuitenkin on: miksi ylipäätään järjestöjä ei ohjata järjestötoimintalähtöisesti, vaan yhä vahvemmin yhtiöihin rinnastaen sekä liiketaloudellisten ja teknisten tarkastelujen kautta? Varmasti järjestöjentoimintaa on syytä kehittää, mutta niiden toimintaedellytyksistä ja vahvuuksista lähtien eikä niitä vastaan!

Vetoaminen kilpailuneutraliteettiin on usein järjetöntä sekä aina joko typeryyttä tai tarkoituksellista eduntavoittelua. Mitä yritys- tai elinkeinotoimintaa uhkaa se, jos julkisesti rahoitetaan toimijoita, jotka minimivoimavaroin, voittoa tuottamatta ja arvolähtöisesti täydentävät, paikkaavat ja ylläpitävät elintärkeitä ja lakisääteisiä palveluja, joita kunta laiminlyö – olosuhteissa ja aloilla, joilla voittoa tuottava toiminta on mahdotonta?

Virallinen järjestöjen ohjaus- ja kontrollivirtoja säätelevä politiikka ja hallinnointi ohittavat järjestökentän moninaisuuden kaikki samaan muottiin niputtavilla pelkistyksillä. Järjestöjen keskinäisiä eroja toiminnan edellytyksissä, pyrkimyksissä ja palvelutuotannon mahdollisuuksissa ei huomioida. Järjestökentän jäsentämiseen ei ole edes pyritty kokoamalla siihen tarvittavaa tosiasiatietoa. Jos joku kokoaa, se ei riitä, koska valtionhallinnossa ja valtakunnallisessa päätöksenteossa pyrkimykset dominoivat ja käsitykset perusteluista ja kriteereistäkin ovat erimielisiä tai epäselviä. Se on tietysti helpottavaa, kun kukaan ei kanna vastuuta. Paljastettakoon tässä hurja kollektiivinen salaisuus: EU- ja kansallinen lainsäädäntö (kilpailu, hankinta ym.) eivät lainkaan estä tekemästä erillisiä täsmennyksiä ja määritelmiä järjestöjen asemaan ja kohteluun, eivätkä tekemästä sitä järjestötoiminnan luonteen ja sitä koskevan tiedon perusteella.

Yhtä syytä tähän kansalliseen sekoiluun en löydä. On kuitenkin aivan selvää, että yhdistyslaki muutoksistaan huolimatta on täysin vanhentunut: lain nojalla ”yhdistys” on yhtä hyvin pienimuotoinen puuhakerho, kuin palvelujärjestö, valtakunnallinen liitto, ammattijärjestö tai poliittinen puolue. Totta kai siinä menevät laudat sekaisin. Kun nyt sukupolviperataan vuosikymmenten isojenkin asioiden sotkua ja pestään likapyykkiä muiden päälle roiskuttaen, ovat korjaustoimenpiteetkin osa sitä ja kärsijöiksi joutuvat ketkä tahansa hyödyllistä ja hyvää tekevät toimijat – ja osa toiminnasta huuhtoutunee pesuvesien mukana pois.

Petri Cederlöf

Kirjoittaja tekee seurantatutkimusta kuntien, seurakuntien ja järjestöjen nuorisotyöstä.