”Tapelkaa te siellä keskenänne, mä korjaan potin.”

Yhdysvaltain velkakaton nosto, Englannin mellakat, Norjan joukkosurma, Euroopan julkisen talouden kriisi, perussuomalaisten vaalivoitto. Afrikan humanitaariset katastrofit päivänpolttavien uutisaiheiden suhteen hieman sivuosassa. Japanin ydinkatastrofi vaikuttaa jo ”menneen talven lumilta”, mutta korvat on pidettävä auki, josko jotain uutta kuuluu. Saattaahan tuo koskettaa länsimaitakin.

Median uutisointi kertoo loputtomasta kriisien, katastrofien ja konfliktien sumasta. Silti tuntuu, etteivät ne resonoi toisiinsa vaan elävät omaa paikallista elämäänsä. Vai resonoisivatko sittenkin? Michael Hardt ja Antonio Negri kirjoittivat runsas vuosikymmen sitten politologian nykyklassikoksi muodostuneessa teoksessaan Empire (2001) siitä, kuinka uusliberaalin verkostomaisen taloudellisen ja poliittisen hallinnan voimistuessa erilaiset konfliktit ja kriisit lisääntyvät, mutta tunnusomaista on se, että ne mielletään paikallisiksi ja toisiinsa kommunikoimattomiksi. ”Yhteistä vihollista” tai poliittisia jakolinjoja on entistä vaikeampi hahmottaa. Ulrich Beck (1996) puolestaan esitti jo lähes parisenkymmentä vuotta sitten, että teollisuusyhteiskunnan myötä syntyneet oikeisto-vasemmisto-linjaa noudattelevat poliittiset jaot korvautuvat uudenlaisilla kohteilla. Jakolinjat muodostuvat nyt suhteessa epävarmuutta (turvallinen-turvaton), muukalaisuutta (sisällä-ulkona) ja yhteiskunnallista vaikuttamista (poliittinen-epäpoliittinen) koskeviin kysymyksiin.

Viimeaikaista julkista keskustelua seuratessa on alkanut vaikuttaa siltä, että ihmistekoisista – taloudellisista, poliittisista ja sosiaalisista – kriiseistä, kuten Yhdysvaltain velkakaton nostamisesta ja tai eurooppalaisten kansallisvaltioiden talouskriisistä on alettu puhua ikään kuin luonnonkatastrofeista. Erityisesti juuri raha- ja finanssipoliittiset keskustelut saavat kaikkialle läpitunkevan uusliberaalin hallinnan rationaliteettien kautta ”naturalistisen” luonteen ja aika-ajoin vaikuttaa siltä, ettei niillä ole tekemistä ihmiskäden, puhumattakaan poliittisen tahdonmuodostuksen kanssa. Itse asiassa keskustelu muistuttaa paljolti vanhatestamentillista logiikkaa, jossa kansallisvaltioiden Eurooppa-sääntelyn määrittelemästä ja ehdollistamasta tuhmasta ja syntisestä käytöksestä eli julkisen talouden ”ylivelkaantumisesta” seuraa jumalten eli markkinoiden rangaistus. Auta armias, jos joku uskaltaa lausua sanan ”velkaelvytys”!
 
Markkinajumalia täytyy sitten lepytellä pitämällä ”hätäkokouksia” ja esittämällä markkinoiden ”luottamusta” lisääviä toimenpiteitä. Luottamuksesta ei kylläkään voida puhua; dominaatiosuhde on ilmeisen ehdollistunut ja yksipuolinen. Kansallisvaltiot tanssivat peruuttamattomasti ”markkinoiden” ja ”turboahdetun kapitalismin” (Young 2007) tanssipuikon tahdissa. Muutama vuosikymmen sitten jokseenkin mahdoton ajatus siitä, että valtio voisi mennä konkurssiin, on realisoitunut menneinä aikoina aivan toisessa valossa. Irlanti, Kreikka, Portugali, Islanti. Tilanne muistuttaa Frankfurtin kriittisen koulukunnan ”rautahäkki”-metaforaa, jossa homma on lähtenyt kaikenlaisen ihmistekoisen aineksen lapasesta. Ja kuitenkin se on ilmeisen hyvin joidenkin hanskassa; niiden, jotka sillä tienaavat. Kaikkea ei luonnollisestikaan voi laittaa ”edistyneen liberalismin” piikkiin, joka ilmiönäkin on jo moninainen, sisältäen niin taloudelliset, poliittiset, hallinnolliset kuin sosiaalisetkin aspektinsa, mutta yhteiset, toisiinsa kytkeytyvät rationaliteettinsa niillä epäilemättä on. 
 
Euroopan rahaliiton jälkiekspansiivinen ”austerity”-politiikka kytkeytynee – vaan ei varmasti uskalla asiasta lausua – taloudelliseen ja sitä kautta monimuotoiseen sosiaaliseen eriarvoistumiseen. Se saattaa olla eriarvoistumisen osoitin sinällään, mutta voi myös generoida sitä. Viime aikaisten ”brittimellakoiden” yhteydessä Englannin pääministeri David Cameron, jonka hallituksen ohjelma esitti jälleen tuntuvia julkisen sektorin leikkauksia, sivuutti puheissaan kokolailla täysin sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten tekijöiden mahdolliset kytkennät liikehdintään. Cameronin mukaan ”mellakointi” oli ”rikollista toimintaa kaikessa puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan” (Guardian 11.8.2011), johon vastalääkkeeksi tullaan tarjoamaan muun muassa ”nollatoleranssia” (Daily Telegraph 14.8.2011). Kaduille marssitetaan aimo annos poliisivoimaa, indikoiden ”hälytysvalmiusyhteiskunnan” kärjekkäimpiä teesejä. 
 
Siis lainvastaista varmasti kyllä, sitä ei käy vähätteleminen eikä liikehdinnän brittikansalaisille aiheuttamia kärsimyksiä tule vähätellä, mutta olisiko selitysmalli sittenkin hieman monimutkaisempi kuin se, että ”mellakoineet” osoittivat ”rikollista mieltään” ja tilaisuuden tarjoutuessa ”tavallisetkin ihmiset” käyttivät sitä hyväkseen? Ja mikä pelottavinta poliitikon peiliin katsomista ajatellen, voisiko olla jopa niin, että ”sitä saa, mitä tilaa”? Kysymys ei ole vain tuloerojen kasvusta (Luhtakallio 2011), niistäkin kyllä, vaan yleisemminkin suhteellisesta deprivaatiosta (Young 2007); siitä, että nuorempien sukupolvien elintason ja elämänlaadun mahdollisuuksia – ja tässä kohdin tietoisesti vältän käyttämästä passiivia – heikennetään samanaikaisesti kun pieni marginaali – yleensä suhteellisen kypsään ikään ehtinyt – elää käsittämättömässä taloudellisessa yltäkylläisyydessä. Nykyeetos kun kummasti antaa ymmärtää, että ”kuka tahansa voi olla, saada ja tehdä mitä vaan, vain mielikuvitus on rajana”. Tiedämme, että niin ei ole, todellisuus on jotain muuta. Me ei olla kaikki sankareita, vaikka kuinka syvälle silmiin katsottaisiinkin. Palautus ”kolmannen maailman” humanitaarisiin katastrofeihin tekee ihmiselämiä ehdollistavat rakenteelliset seikat erityiset näkyviksi. Ja ollaan Oslon joukkosurman tekijän syyntakeisuudesta mitä mieltä tahansa, teko voidaan myös nähdä – jos niin halutaan – reaktiona uusliberaalin hallinnan, kansallisten ”austerity”-politiikkojen ja suhteellisen deprivaation sumeaan kompleksiin.
 
Kytkettäessä finanssipolitiikan linjaukset levottomaan liikehdintään, mielessä alkaa kummasti elää kriminologinen paineteoretisointi. Melko klassiset sosiologiset kysymykset yhteiskuntien koheesiosta, solidaarisuudesta ja niiden ylläpitämisestä nousevat pintaan. Politiikkojen koheesioretoriikka on alkanut entistä enemmän muistuttaa Durkheimin (1990/1893) ”Sosiaalisessa työnjaossa” esittämän mekaanisen solidaarisuuden piirteitä. Yhdenmukaisuuden vaatimusten, repressiivisten sanktioiden, pelolla hallitsemisen ja nollatoleranssin vaatimukset kietoutuvat tänä päivänä erottamattomasti turvallisuutta uhkaavien riskitekijöiden etsimistä ja varhaista puuttumista painottavaan riskipoliittiseen agendaan. Kasvavat sukupolvet esitetään entistä useammin kansallisvaltiollisena riskitekijänä, jonka ”syrjäytymiseen” ei ole varaa.
 
Vaan miten ajatuksemme muuttuisikaan, jos ”syrjäytymisen” rinnalle tai sijaan marssittaisikin ”vieraantumisen” tai ”syrjäyttämisen” käsitteet? On epäilemättä paikallaan kysyä, ovatko eurooppalaiset kansallisvaltiot yhteiskuntia ja niiden politiikkojen suunnat sellaisia – Suomi mukaan luettuna – että kasvavat sukupolvet voivat kokea ne omikseen? Niukentuvia resursseja, vastuullistamista, rikosvastuuikärajan heilutteluja ja kovempia rangaistuksia, ”roskasakki”-puhetta. Merkittävää sukupolvisopimusten ja sukupolvien välisen solidaarisuuden rakoilua? Sosiaalisen kuolema, kuten hallinnan teoreetikot Peter Miller ja Nikolas Rose (2010, 123–165) arvelevat?
 
Heikki Ylikankaan (esim. 1973) erinomaiset analyysit Pohjanmaan puukkojunkkareista muistuttavat siitä, ettei Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Samankaltaisia niukentuvien mahdollisuuksien ja syvenevän suhteelliseen deprivaation mekanismeihin kytkeytyviä ilmiöitä löytyy myös kansallisesta historiastamme. Puukkojunkkarit kun olivat niitä talollisten toisia tai kolmansia jälkeläisiä, jotka perimisjärjestyksen vuoksi jäivät vaille talollisen sosiaalista statusta ja vaurautta. Esikoisen periessä talon ja jäädessä sitä hoitamaan, sosiaalinen status oli hankittava toisin keinoin. Tänä päivänä erilaiset indikaattorit viittaavat siihen, että esimerkiksi taloudellinen eriarvoisuus kansalaisten välillä on kasvanut, mutta siltikin suomalaiset korkeintaan osoittavat vähän mieltään ”hyvässä järjestyksessä” ikään kuin venäjänaikaisen alamaismentaliteetin ehdollistamana. Pravda kiirehtikin jo uutisoimaan, että Venäjällä Englannin kaltaisen mellakat olisivat ”täysi mahdottomuus” (Pravda 11.8.2011).
 
Ollaan perussuomalaisten vaalivoitosta ja sen tuomista nykykeskusteluista mitä mieltä tahansa, Suomessa avautui valtakunnanpolitiikkaan ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen poliittinen tila, jossa myös kaikkialle lonkeronsa tunkevan globaalin uusliberaalin hallinnan ehdollistama eurooppalainen raha- ja finanssipolitiikka kyseenalaistettiin ja eliittijohtoinen talouden ”välttämättömyysretoriikka” sai – sinänsä mitättömän – viiltonsa. Viimeaikainen keskustelu ”maahanmuuttokriittisyydestä” ja ”vihapuheesta” tuo paineteoretisoinnin ja suhteellisen deprivaation näkökulmasta kieltämättä mieleen sadan vuoden takaisen asetelman, jossa kansallinen eliitti alkoi pelätä ”matalaotsaisen”, ”sivistymättömän” ja kouluttamattoman ”roskasakin” vallankumouksellisia voimia. Viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa on ollut vaikeaa paikoittain erottaa, kumman blokin – jos sellaisia nyt edes on olemassa – lausumat ovat ”suvaitsemattomampia”, koska keskustelu indikoi madaltuvaa toleranssia argumentaatiolinjojen molemmin puolin. Joka tapauksessa linjat asemoituvat näyttävästi Beckin esittämiä epävarmuuden, muukalaisuuden ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tematiikkoja pitkin. Suomessa nyt vähän matsataan keskenään, mutta heh, keskustelua generoivat mekanismit saattavat löytyä jostain ihan muualta. Sellaisista isoista, laajoista ja aika näkymättömistä jutuista, joilla joku etevä tienaa hyvin. Ja se etevä toteaa ehkä hiljaa mielessään ”tapelkaa te siellä keskenänne, mä korjaan potin”.
 
Timo Harrikari,
Kirjoittaja on akatemiatutkija Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella
 
Lähteet:
 
Beck, Ulrich (1996) Politiikan uudelleen keksiminen: kohti refleksiivisen modernisaation teoriaa. Teoksessa Ulrich Beck, Anthony Giddens & Scott Lash Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Tampere: Vastapaino, 11–82.
 
Durkheim, Emile (1990/1893) Sosiaalisesta työnjaosta. Helsinki: Gaudeamus.
 
Hardt, Michael & Negri, Antonio (2001) Empire. 9. Painos. Harvard: University Press.
 
Luhtakallio, Eeva (2011) Mellakoiden taustalla on tuloerojen kasvu. Helsingin Sanomat, Vieraskynä 17.8.2011.
 
Miller, Peter & Rose, Nikolas (2010) Miten meitä hallitaan. Tampere: Vastapaino.
 
Ylikangas, Heikki (1973) Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsinki: Helsingin yliopisto.
 
Young, Jock (2007) The Vertigo of Late Modernity. London: Sage