Suurpääkirjoitus

Mitkä ovat ne ranskalaiset kehykset, joihin nuorisoilmiöitä pyritään asettamaan? Kysymys on noussut mieleeni useaan otteeseen seuratessani viime kuukausien mediakeskustelua ja tutkijoiden debattia nuorista. Yksi silmiinpistävä ero verrattuna suomalaiseen keskusteluun on täkäläinen tapa nähdä nuorisoasiat nimenomaisesti osana alue- tai kaupunkipolitiikkaa. Sama pätee myös tutkimukseen: nuoria lähestytään tilan kuluttajina ja tuottajina – tai paikan jähmettäminä vankeina.

Kävelen 5-vuotiaan lapseni kanssa päiväkotiin. Pariisin kadulla alkaa viikoittainen Mielen Osoitus: lapsi näyttää tunteensa ja vetoaa aikuisen tunteisiin. Hän tekee sen julkisesti, kaihtamatta ja yleisöä hakien. En halua kävellä, en halua päiväkotiin.

Median ja uusien yhteiskunnallisten ilmiöiden välinen suhde on kimurantti: välillä julkinen keskustelu laahaa maailmanmenon perässä, välillä se toimii vetojuhtana. Olipa julkisen debatin paikka mikä tahansa, ilman yhteisiä käsitteitä politiikka jää puuroiseksi.

Alkusyksyn vaelluksen jälkeen olen saanut jalan ranskalaisen rasisminvastaisen järjestökentän oven rakoon. Erityisesti olen seuraillut SOS Racisme -järjestön toiminnan lähtökohtia ja käytäntöjä – tämä järjestö kun kuuluu Ranskan näkyvimpiin rasisminvastaisiin kansalaisjärjestöihin. Viime viikonlopun tarkkailin sitä, millä tavoin järjestö kouluttaa rasisminvastaisia vapaaehtoistoimijoita.

Väitän kirpputorin olevan kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Tähän väitteeseen päädyin kulkiessani kollegani Jaana Lähteenmaan* ja 12-vuotiaan tyttäreni kanssa Pariisin laidalla sijaitsevassa kaupunginosassa, jonka täytti sillä hetkellä jättiläismäinen kirpputori. Mikä on väitteeni mieli: kirpputoriko pienoisyhteiskunta?