Käyttökirjallisuutta tuleville aikuisille: huomioita Young adult fiction -lajityypin suosiosta

Kaunokirjallisuuden alalaji ”Young adult fiction” on tarkoitettu ”nuorille aikuisille”, jotka eivät siis enää ole lapsia, mutta eivät vielä varsinaisesti aikuisiakaan. 

Vaikka kaunokirjallisuuteen on aina liitetty tietty kasvatustehtävä, viimeisten kymmenen vuoden aikana vakiintunut uusi alalaji, jota maailmalla kutsutaan nimellä ”young adult fiction”, vaikuttaa antavan tälle tehtävälle uuden muotoilun: se on tarkoitettu ”nuorille aikuisille”, jotka eivät siis enää ole lapsia, mutteivät kuitenkaan vielä varsinaisesti aikuisiakaan. Ikään kuin tämä kirjallisuuden laji puhuisi aikuisille, jotka ovat melkein sitä, mitä heidän jo pitäisi olla. Muutaman viime vuoden aikana tämän ”melkein aikuisten” kirjallisuuden suosio on kasvanut maailmalla räjähdysmäisesti, erityisesti Yhdysvalloissa (vuosittain n. 30 %), mutta myös Euroopassa. Genreen voi lukea sisään suunnilleen kaiken Harry Pottereista Twilightiin ja Nälkäpeliin, erilaisiin vampyyritarinoihin, dystopioihin ja myös perinteistä dekkaria läheneviin teoksiin. Tämän kirjallisuuden lajin suosioon liittyvä ilmiö on myös se, että tässä kontekstissa kirja on esineenä menettämässä lopullisesti auransa: kirja ei enää ole objekti, jonka lukenut haluaa hyllyynsä esille vaan siitä tulee todella käyttötavara, jonka voi luettuaan pistää kiertoon tai heittää menemään. Ilmiötä on jo toki ihasteltu, pohdittu, ihmetelty ja paheksuttu monelta kannalta: on puhuttu aikuisuuden lykkääntymisestä, siitä että nuoriso on ikään kuin löytänyt takaisin lukemisen pariin, mutta myös siitä, miten lukeminen on varsinaisessa ja perinteisessä mielessä jäämässä tällaisen helpon ja kevyen kirjallisuuden jalkoihin.

Vaikka taiteen suhteen onkin usein niin, että sitä koskevan puheen on paras lähteä teoksista eikä esimerkiksi niiden tekijöistä tai yleisöistä, on kuitenkin eräs näkökulma, jonka lähtökohtana on nimenomaan teoksen suosio, mutta joka siitä huolimatta joskus toimii erityisen hyvin. Loppuun asti vietynä tämä näkökulma saattaa itse asiassa kertoa myös itse teoksesta enemmän kuin varsinaiset teosanalyysit koskaan. Tämä näkökulma syntyy kysymällä, mihin me teosta itse asiassa käytämme. Tämä kysymys ei tarkoita sitä, että me vain yksinkertaisesti näkisimme taiteen käyttöarvona tai edes että jollain psykologisella tavalla viittaisiimme inhimilliseen tarpeeseen kuluttaa taidetta – mikä sivumennen sanoen on nykykeskusteluissa aivan liian yleistä. Usein nimittäin sanotaan, että taiteen oikeuttaisi jokin inhimillinen perustarve, esimerkiksi kaunosieluinen tarve nähdä kaunista. Näin taiteen tekeminen nähdään vain passiivisena vastauksena stabiiliin, aina jo ennalta tunnettuun tilanteeseen ja ajanmukaisiin tarpeisiin.

Tällaisen näkökulman sijaan teoksia voi kuitenkin katsoa niiden käytön kautta myös siinä mielessä, että tarve, johon teos vastaa, ei ole meidän tiedossamme etukäteen vaan se tulee meille paradoksaalisesti ilmi vasta teoksen kautta. Näin voi saada esiin asioita paitsi itse teoksista, myös meistä, siis siitä ajasta, jossa teokset syntyvät ja löytävät yleisönsä. Erityisen hyvin tämä tarkastelu toimii silloin, kun jonkin asian suosio kasvaa täysin suhteettomaksi. Voisi nimittäin väittää, että tällaisia ilmiöitä on, siis että on olemassa sellaista suosiota, joka ylittää kaikki mittasuhteet. Joissain tapauksissa suosiolla ei vaikuta olevan mitään rajaa tai mitään perustetta, mikä käy joskus hauskasti yhteen sen kanssa, että itse teoksessakaan ei vaikuta olevan yhtään mitään järkeä. Hyvä esimerkki tästä on yhä edelleenkin suosituimpien Youtube-videoiden joukossa oleva Gangnam style -video, johon ei todellakaan kannata liittää mitään erityisiä sisällöllisiä merkityksiä – ja silti sen suosiolle on ilmeiset syynsä!

Tällaisen näkökulman mallina voisi pitää Walter Benjaminin lyhyttä tekstiä ”Rikosromaani mukana matkalla” (Teoksessa Keskuspuisto, Tutkijaliitto 2014). Siinä Benjamin kysyy, miksi me itse asiassa luemme rikosromaaneja, ja erityisesti, miksi meillä vaikuttaa olevan pakkomielle hankkia niitä mukaan junamatkalle. Benjaminin vastaus tähän on, että kyse on nimenomaan siitä, että olemme matkalla. Nykyisissä yhteiskunnallisissa puitteissamme (tai Benjaminin aikana 1900-luvun alussa) me olemme perustavalla tavalla tekniikan vietävänä: yhteiskunnan tekninen luonne on jotain, joka meidän ruumiillisen olemassaolomme kannalta on jotain täysin sietämätöntä. Kyse ei ole kaipuusta luonnon rauhaan vaan päinvastoin meidän perustavan teknisyytemme myöntämisestä. Tällöin tekniikka, sikäli kuin se näin ikään kuin haavoittaa meitä liikuttamalla meitä paikasta toiseen liiallisesti, tavalla, jota aistimme eivät luonnostaan kestä, myös tarjoaa tähän avun. Ja nimenomaan tämä apu on rikosromaani: rikosromaani sovittaa meitä piinaavan ristiriidan. Dekkari ei siis yhtäältä ole vain dekkari, ikään kuin yksi tavara muiden joukossa, mutta toisaalta se ei myöskään ole mikään ihmeellisen neron taiteellinen tuotos auroineen. Dekkari on vain tavara, hyödyke, jonka nappaamme mukaan ajattelematta asiaa sen kummemmin, mutta tietyn näkökulman kautta siitä tulee kuitenkin jotakin muuta. Benjamin nimittäin selvittää, että allegoriaksi käsitettynä tämä käyttöesine näyttää meille, kuinka se sovittaa ”aseman jumalien”, ”höyrykattilan jumalan” ja ”tärinädemonien” välisen sietämättömän kamppailun. Se auttaa meidät ”yli matkan arkaaisten pinteiden”.  Benjamin siis näyttää, mikä on dekkarin suosion salaisuus, mihin me sitä itse asiassa tarvitsemme: dekkari on ehdottoman välttämätön, jotta me ylipäätään selviämme hengissä junamatkasta. Siksi se on aina ”mukana matkalla”. Oleellista on, että tämä sovitus ei ole mikään mielentila tai psykologinen helpotus. Ajatuksena on, että todellisuus pitää sisällään ristiriidan, joka ajaa meidät toimimaan tietyllä tavalla – vaikka me emme sitä itse tiedä. Kyse ei siis ole henkisestä tilasta vaan yhteiskunnallisesta asetelmasta, joka ylittää meidän ymmärryksemme tavalla, jota ei saa esiin muuten kuin rikosromaanin kaltaisten allegorioiden kautta. Benjaminin ajatus on, että meidän on aivan mahdotonta saada kiinni siitä, mitä tapahtuu, kun koneet vievät meitä paikasta toiseen, ja että yleinen tapamme lukea dekkaria junassa todistaa tästä väkivallasta.

Tämän kysymyksen voisi siis kysyä myös monien nykyisten ilmiöiden suhteen. Mihin me young adult fictionia käytämme? Minkä ristiriidan se huomaamattamme sovittaa? Ehkä vastaus löytyy jo paljon puhuvasta lajityypin nimestä. Ehkä nuorten aikuisten kirjallisuuden suosion takana oleva kiista koskee nimenomaan aikuisuutta. Voisi sanoa, että Benjaminin allegorisoiman rikoskirjallisuuden kohdalla, jota voisi pitää tämän lajityypin alkumuotona, työstetään usein meidän todellisuutemme katkoksia: usein hyvin yhtenäisenä kerrottu tarina kertoo päähenkilöiden tekemisistä tilanteissa, jossa todellisuudessa on aukko, joku on kuollut tai jokin vieras voima uhkaa todellisuuden symbolista järjestystä. Oleellista on, että vallitseva järjestys ei vaikuta tunnistavan uhkaa. Ehkä nuorten aikuisten kirjallisuuden genressä tämä sama logiikka vain laajenee rikosteeman ulkopuolelle. Jos ”aikuinen” nimittäin on se hahmo, jonka oletamme olevan ikään kuin todellisuuden tasalla, jos aikuinen siis on valistuksen jälkeisessä ajassa hahmo, joka on valistunut, tietää todellisuuden oikean tolan ja tunnistaa oman kykynsä ja vastuunsa sen muuttajana, niin voisi väittää, että juuri tämä valistuksen ihanne on viimeistään 2000-luvulla saanut kolauksen. Tällainen ideaalinen hahmo, oli se sitten läpeensä hyvä ihminen tai jopa hyvää tarkoittava julkinen instituutio, vaikka koko länsimaat, saa toistamiseen huomata, että sen ulkopuoli ei mukaudu tähän ihanteeseen, ja että jopa sen omissa joukoissa ollaan tätä ihanteellista edistyksellistä projektia vastaan.

Ehkä siis voisikin ajatella, että valistuksen ihanteen mukainen aikuinen on ideaalinen kategoria, jonka tyhjyys oirehtii  esimerkiksi juuri young adult -genren hillittömänä suosiona. Tosin asetelma on jo vanha: voisihan nimittäin sanoa, että koko kirjallisuuden, vähintäänkin kasvuromaanin ajatus syntyy nimenomaan aikuista valistunutta ihmistä koskevan kriisin tuloksena. Taustalla on nimittäin 1800-luvun alun huomio siitä, että ihminen ei valistuksen ihanteesta huolimatta olekaan valmis vapauteen: maallisista vallanpitäjistä vapautuminen johtaa vallankumouksen jälkeiseen terroriin. Ehkäpä young adult -kirjallisuus onkin siis vain kasvattavan kirjallisuuden uusin muoto. Tähän tehtävään young adult fiction ainakin vaikuttaa vastaavan. Ovathan sen usein nuoret päähenkilöt tyypillisesti tilanteessa, jossa he kohtaavat nimenomaan aikuiseen maailmaan pesiytyneen ongelman, jota aikuiset itse eivät näe tai pysty hyväksymään ja jonka edessä ”melkein aikuisten” on otettava valta omiin käsiinsä.

Ari Korhonen