Kiistanalaisia kansalaisrooleja ja vastuun pallottelua

Nuorten syrjäytyminen on yhä kivettyneemmin ydinteema, jonka kautta nyky-yhteiskunnan ongelmia otetaan julkisessa keskustelussa haltuun. Oman vastuun kantaa tasavallan presidentti Niinistö työryhmineen. Arkikeinoja syrjäytymisen ehkäisyyn on kerätty presidentti Niinistön kokoamissa työryhmissä. Arkikeinot tarkoittavat tässä katsannossa suomalaisten yhteisvastuuta lähiympäristöstä ja kanssaeläjistä. Aktivoiva sosiaalipolitiikka saa päivitetyn sanaston, mutta jo vuosikymmenien aikaisen ilmiön uudenlaisesta kuvittamisesta tässä lienee paljolti kyse. (Ks. Raija Julkusen aihetta koskeva kirjoitus 12 vuoden takaa.)

Millaista mielikuvaa yhteiskunnasta ja kansalaistoiminnasta tämänkaltaiset keskustelualoitteet herättävät? En voi olla hakematta peilauspintoja parin vuoden takaisesta kenttätyöstäni ranskalaisten kansalaistoimijoiden piirissä – kansallisten yksinkertaistuksienkin uhalla. Karkea vertailu nostaa esiin kansalaistoimijaroolien ja -vastuiden kiistanalaisen luonteen.

I Millainen asiantuntemus kelpaa kamppailuaseeksi?

Ranskan ja Suomen kansalaisyhteiskuntia vuosikymmeniä tutkinut sosiologi Risto Alapuro on jännittänyt kansalaistoimijatyypit jatkumolle kansalainen epätäydellisen yhteiskunnan rakentajana vs. kansalainen valmiin yhteiskunnan vahvistajana. Ideaalityyppisesti ranskalainen kansalainen on kuvattu sitoutumisistaan tietoiseksi, emotionaaliseksi, kantaaottavaksi ja konflikteja hakevaksi toimijaksi. Tässä katsannossa kansalaistoiminta on lähtökohtaisesti poliittisen kamppailun kysymys. Kansalaisten tehtävä on valaista myös ne yhteiskunnan ongelmat, joita kukaan ei haluaisi kuulla, saatikka ratkaista.

Suomalaisille kansalaistoimijoille tarjoutuu varsin toisenlaisia rooleja. Kansalaisista kasvatetaan eksperttejä, jotka oikeuttavat näkökulmansa ja toimintatapansa asiantuntemuksen keinoin. Viime aikoina yhteiskunnallisista ongelmista puhuttaessa on noussut vahvasti esille kokemusasiantuntijuuden merkitys. Tämä tärkeä asiantuntijuuden määritelmä herättää myös kysymyksiä. Kenen kokemus painaa solidaarisuuden vaakakupissa, millainen kokemus jää pimentoon? Miten kokemus kääntyy yhteiskunnalliseksi vastuuksi, ja kenellä on resurssit tämän vastuun kantamiseen? Kysymykset ovat erityisen kimurantteja nuorten kohdalla. Toivottavaa on, että kokemusasiantuntijuuden lähtökohta avaa uusia tiloja nuorten epäluottamuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ilmaisulle – vieläpä siten että nuorten kokemukset yhteiskunnan vaillinaisuudesta otettaisiin vakavasti. Suomalaisia nuorisotutkimuksia lukemalla kun saa sen kuvan, että syrjintäkokemukset ovat hiljentäneet pikemminkin kuin mobilisoineet nuoret kokemustensa politisoimiseen.

II Luottaa vai epäillä?

Vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa on totuttu Suomessa kuvaamaan yhteisöllisyyden, itsensä toteuttamisen, sosiaalisen hyvinvoinnin, auttamisen ja vertaistuen sekä oppimisen ja työkokemuksen käsittein pikemminkin kuin yhteiskunnallisen muutoksen tai epäluottamuksen määrein. Tämä heijastelee suomalaiskansallisia erityispiirteitä kansalaistoiminnan ymmärtämisen tavoissa. Ranskassa tähän listaan sisältyisi eittämättä suomalaista vastuunkantoa vastademokraattisemmat vastuullisuuden lähtökohdat kuten suomalaiseenkin keskusteluun levinnyt Pierre Rosanvallonin termi ”organisoitu epäluottamus”. Vaikka Suomesta epäluulon ja herravihan historiallisia aihioita paljon löytyykin, voi suomalaista kansalaistoiminnan eetosta silti pitää varsin konsensushakuisena. Ne jotka ärähtävät leimataan kokemuksineen helposti ongelmaksi yhteiskunnallisen ongelman käsittelyn sijaan. Paikallistason politisoitumista Ranskassa ja Suomessa tutkinut Eeva Luhtakallio puhuu kansalaistoimijoiden käytössä olevista ”kulttuurisista työkaluista”, jotka joko virittyvät tai kangistuvat konfliktiasetelmista. Ranskassa väittely on kansalaisen oikeus ja velvollisuus, johon kasvatetaan lapsesta lähtien. Ranskalainen konflikteista virittyvä poliittinen kulttuuri tekee vaikkapa syrjinnän kaltaisen kiistanalaisen ilmiön ja siihen liittyvien monimielistenkin kokemusten käsittelyn helpommaksi kuin konsensushenkinen vastuu, jollaiseen Suomessa helposti nojaudutaan.

III Mukautua vai muuttaa?

Kansalaisia vastassa on joko keskeneräisemmäksi tai valmiimmaksi koettu yhteiskunta. Nuorisotutkija Tomi Kiilakoski on luonnehtinut suomalaisen nuorisotoiminnan eetosta nuoria yhteiskuntaan sosiaalistavaksi ja sopeuttavaksi pikemminkin kuin yhteiskuntaa uudistavaksi. Mukautumisen ja muuttamisen välinen vastakkainasettelu ei ole yksitotinen. Silti on syytä kriittisesti pohtia, miten paljon syrjäytymisen ehkäisyn retoriikassa on kyse pyrkimyksestä väistää arjen tekojen takana piilevät yhteiskunnan ilkeät epäkohdat, miten paljon taas yhteiskunnallisten epäkohtien ja muutospaineiden osoittamisesta arkisten esimerkkien ja niitä valaisevan kansalaiskeskustelun kautta.

Suomalaista sosiaalisuutta on monesti kuvattu etäkohteliaisuuden kulttuuriksi – Klaus Mäkelän lanseeraaman termin mukaisesti. Tämä muotoilu kuvaa hyvin suomalaista tapaa varjella toisten vapautta ja toimintatilaa – oikeutta tehdä niin kuin katsoo itse parhaaksi, ilman että muut puuttuvat siihen. Tällaiseen negatiivisen solidaarisuuden vyyhtiin on eittämättä tartuttava, myös yhteisvastuuta herättelemällä. Yhteisvastuu ei kuitenkaan ratkaise yhteiskunnallisia epäkohtia, jos samaan aikaan ei löydy poliittista vastuuta eri väestöryhmien epätasa-arvoisten lähtökohtien korjaamiseen, josta nuorten syrjinnässäkin on monelta osin kyse.

IV Nuoriso-ongelmista sukupolviongelmiin

Brittitutkija Ken Roberts väittää vastikään ilmestyneessä artikkelissaan, etteivät epävarmuus ja epätasa-arvoinen asema nyky-yhteiskunnissa ole nuoruuteen kuuluva ohimenevä ongelma, katsottiinpa vaikkapa työmarkkina-asemaa, käytössä olevaa varallisuutta tai keskimääräistä kuukausipalkkaa.(1) Roberts osoittaa monipuolisin aineistoin epävarman yhteiskunnallisen ja sosioekonomisen aseman olevan tällä hetkellä nuoruuttaan elävien pysyväksi jäävä sukupolvikokemus, joka seuraa tätä sukupolvea aikuisuuteen. Suomi ei ole Robertsin synkästä ennusteesta irrallinen vapaa-alue. Yksi esimerkki: Suomessa alle 25-vuotiaiden keskimääräinen tulotaso laski 1990-luvun alussa, eikä ero muihin ikäryhmiin ole sen jälkeen juuri kaventunut. Alle 25-vuotiaiden pienituloisuusaste on ollut kaikkien ikäryhmien korkein jo lähes 20 vuotta, lamavuosista lähtien. Jotta nuorten elintaso olisi samalla tasolla kuin edellisillä polvilla, pitäisi nuorten saada tuntuva lisäys kuukausituloihinsa.

Käsiteltiinpä nuorten syrjäytymisen, syrjinnän ja ulkopuolisuuden ongelmaa yksittäisten kansalaisten tai poliittisen vastuun tasolla, mistään stabiilista aikuisuudesta, joka syrjään jäänyttä nuorta jossain tulevaisuudessa odottaa, ei voi idealisoimatta puhua. Syrjäytyminen on lähtökohtaisesti sukupolvi-ilmiö. Sukupolvien epätasa-arvoon ei voida hakea ratkaisuja vain yksittäisistä nuoriin kohdistuvista teoista, olivatpa ne sitten arkisia, yhteisöllisiä tai yhteiskunnallisia. Yhteiskuntaa ei kannata myöskään pitää valmiina – sellaiseksi se ei nykymuodossaan kelpaa.

***
Tuoreita sukupolvien tasa- ja eriarvoisuutta läpivalaisevia tuloksia on odotettavissa 26. syyskuuta julkistettavassa Nuorisobarometrissa ”Monipolvinen hyvinvointi”. Barometrissa on selvitetty hyvinvoinnin sosiaalista ja taloudellista periytymistä sukupolvelta toiselle niin nuoria kuin heidän vanhempiaan tutkimalla. 

Viitteet:
(1)  The Journal of Youth Studies 2012, Vol 15, No 4, pp. 479-497. Aiempi versio artikkelista on vapaasti ladattavissa.

Tutustu myös Nuorten syrjäytyminen -teemasarjaan Kommentissa.