Lastenkirjallisuuden alaoksilla

Niklas Bengtsson: Elävät aakkoset. Lasten ja nuorten käännöstietokirjallisuus 1600-1800-luvuilla.  Avain-kustantamo & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 135. 2013.

Niklas Bengtssonin historiikki lasten ja nuorten käännetystä tietokirjallisuudesta Suomessa 1600-1800-luvuilla nostaa esiin kiintoisan ja erikoisen aiheen. Jo lähtökohtaisesti lasten ja nuorten käännöstietokirjallisuus sisältää moninkertaisen luokittelun, joka rajautuu ensinnä lukijakuntaan, toiseksi sisältöön ja kolmanneksi alkuperään. Kun ajallinen tarkastelu ulottuu suomenkielisen kirjallisuuden alkuhämystä 1600-luvulla autonomian ja kansallisromantiikan aikaan 1800-luvulle, nousee kysymys materiaalin rajauksesta väistämättä esille. Bengtssonin ratkaisu on ollut laaja otanta. Hän sisällyttää tutkimukseensa uskonnollista ja maallista kirjallisuutta, elämäkertoja ja oppikirjoja, eräilyä, urheilua ja kaunokirjallisuutta lähestyvää matkakirjallisuutta. Hän seuraa merkittäviä kääntäjiä ja kirjoittajia ajassa, esittelee klassikoita ja sisällyttää kirjojen esittelyyn pitkiä lainauksia. Ajoittain päädytään filologisiin, käännös-, julkaisu- ja sanastohistoriallisiin pohdintoihin.

Rönsyily tuo kirjaan sen nimen lupaamaa elävyyttä, mutta pääosin eteneminen on luetteloivaa. Tämä johtunee siitä, että laveallakin otannalla julkaistujen kirjojen joukko on suhteellisen pieni, mikä puolestaan asettaa vaatimuksen tasapuolisesta käsittelystä. Välillä kirjoittaja silti heittää vapaalle: etenkin 1800-luvun matkakirjallisuutta ja kansatieteiden popularisointia esitellessään Bengtsson irtautuu tasapuolisen historioitsijan tehtävästään ja seurailee monia sivuja Paul Belloni Du Chaillun seikkailuja Kongo-virran alkulähteillä tai Konni Zilliacuksen reissuja Etelä-Dakotassa sotajalalla olevien sioux-intiaanien parissa. (Ks. luku ”Matkakertomusten vuosisata”, s. 94–117.)

Kiinnostavinta Bengtssonin kirjassa nähdäkseni on sen suomalaisen kirjallisuuden lähihistoriaan avaama näkymä. Lapsille – historiallisesti ottaen myös nuorille – suunnattu kirjallisuus on poikkeuksellista sikäli, että se todella suunnataan, yhdestä pisteestä toisaalle. Lastenkirjojen oletetut lukijat eivät ole oletettuja kirjoittajia. Jos vastaavasti ajatellaan latteaa viittausta nykyrunouteen ”runoilijoiden lukupiirinä”, ei ero tuotannon ja reseption sfäärien välillä voisi olla selvempi. Itse asiassa historiallinen katsaus lastenkirjallisuuteen tuokin vain terävämmin esiin sen yleisen tendenssin, joka koskee kirjan auktoriteetin muutosta. Varsinkin Bengtssonin pitkät ja hyvin valitut lainaukset piirtävät esiin kuvan, jossa kirja on ennen muuta opettaja ja kaitsija, toissijaisesti tiedon tuoja ja vasta kolmanneksi sopiva, siis huonoa parempi, viihdyke. Kirjan raamatullinen olemus käskynä, opetuksena ja tarinana – siis sanana - oli vielä isovanhemmillemme sen ensisijainen merkitys.

Koska lapsille ja aikuisille suunnatut kirjat eivät vähäisen lukutaidon aikaan merkittävästi eronneet toisistaan ja kirjan tehtävä lukijansa elämässä oli pitkälti itsensä tarpeettomaksi tekeminen – aapisen oppiminen, katekismuksen muistaminen, tapamoraalin sisäistäminen – liittyi kirjaan myös tiettyä käyttöarvoa ja lupausta paremmasta. Vain tältä pohjalta valistus saattoi toimia. Kirja itsestään selvänä auktoriteettina ja lähes taianomaisena, esineellisenä porttina lukutaidon, tiedon ja kunnollisen kansalaisuuden maailmaan: nämä kaksi puolta tuntuvat nyt melkein mahdottomilta sovittaa yhteen. Minun olisi ajateltava jotain pelottavaa ja käskevää, mutta silti lupauksentäyteistä, jos haluaisin tehdä nämä piirteet itselleni läsnäoleviksi nyt. iPhone, joka puhuu työnantajan äänellä? Tai – vielä paremmin – sama iPhone, joka käskyttää minua TE-toimiston virkailijan kireän pitkästyneellä nuotilla.

Suomalaisen lastenkirjan kummisetä Zacharias Topeliuksen esipuhe Luonnon-kirjaan (1856) antaa meille aavistuksen siitä, millainen välimatka meillä on mitattavanamme, kun yritämme arvioida 1900-lukua edeltävän suomalaisen kirjan etäisyyttä itseemme. Voimme rekisteröidä mikä lukemassamme on nyt luotaantyöntävää, toisteista ja jaanaavaa. Mutta myös, lainauksen lopussa, mikä lähes typerryttävä lupaus siihen sisältyy.

”Tämä kirja puhuu Jumalan töistä. Tämä kirja on lasten kirja. Lue tätä. Lue ääneen. Lue hywin. Ota tarkka waari. Ajattele tarkasti. Seiso suorana. Lausu sanat selwästi. Rohkaise mielesi. Ahkera palkitaan. Lukemisen perästä tulewat leikit. Sitten saat iloisesti juoksennella.” (Lainaus Bengtsson, s. 142–143.)

Taneli Viitahuhta