Kaappaus kaupunkitilassa
Pontus Purokuru - 1.3.2012 14:35
Mikael Brunila, Kukka Ranta & Eetu Viren: Muutaman töhryn tähden (Into 2010)
Syyskuussa 2008 Kiasman edessä järjestettiin katutaiteen nollatoleranssia vastustanut mielenosoitus ja katutaidejuhla, johon osallistui noin tuhat henkilöä. Pikkulapset maalasivat graffiteja vanerilevyille ja Asa esiintyi kuorma-auton lavalta. Poliisi ja yksityiset vartijat videoivat osallistujia, kun tapahtuma järjestäytyi mielenosoituskulkueeksi. Viereisessä Finlandia-talossa Stop töhryille -projektin työntekijät juhlistivat hankkeen kymmenvuotispäivää.
Mielenosoituksen ohittaessa Finlandia-talon marssijat heittelivät taloa vartioivia poliiseja banaaninkuorilla, maalisäiliöillä, pulloilla, kivillä ja mehutölkeillä. Poliisiautoja koristeltiin maalien ja lasinsirujen lisäksi tarroilla ja ketsupilla. Poliisi teki tapahtuman aikana kolmisenkymmentä kiinniottoa. Joku löi lasipullon rikki siviilipoliisin päähän, mihin mellakkapoliisit vastasivat tönimällä banderollin kantajia nurin. Mielenosoituksen lopussa poliisi paiskasi yhden osallistujan kameran kappaleiksi Hakaniemen torin mukulakiviin.
Muistan ajatelleeni kulkueen aikana, että tällainen konflikti ei voi syntyä tyhjästä. Töhryfest osoitti, millaiseksi Helsingin kaupunkitilapolitiikka oli kärjistänyt nuorison ja virkavallan välit. Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin kirja on kertomus tästä kiistasta ja sen yhteydestä talouden ja kaupunkitilan muutoksiin.
Kun Helsingin rakennusvirasto käynnisti Stop töhryille -projektin vuoden 1998 alussa, kaupunginvaltuusto määräsi projektin sisällöstä yhdellä lauseella: “Lisäksi on tarkoitus tehostaa graffitien ja ns. töhryjen poistoa erillisellä määrärahalla.” Rakennusvirasto ja projektin päällikkö päättivät töhryhankkeen varsinaisesta sisällöstä itse. Näin katutaiteen nollatoleranssi saapui Helsinkiin virkamiesten salamyhkäisten käytäntöjen kautta, eikä asiasta koskaan tehty poliittista päätöstä.
Pamfletin mukaan rakennusvirastosta tuli töhryprojektin myötä eräänlainen sotakone, joka osallistui vallankaappaukseen kaupunkitilassa. Rakennusviraston johdolla Helsingin kaupunki alkoi käyttää yksityisiä vartiointiliikkeitä katujen, juna-asemien ja ostoskeskusten kontrolloimiseen. Mainosten kanssa huomiosta kilpailevat graffitit haluttiin siivota pois näkyvistä. Pienimpiinkin rikkeisiin ja ilkivallan enteisiin puuttumista perusteltiin yhdysvaltalaisten konservatiivien keksimällä rikkinäisten ikkunoiden teorialla, jonka mukaan epäjärjestyksen merkit synnyttävät lisää epäjärjestystä.
Aluksi rakennusvirastossa vastustettiin “töhryjä” ja ilkivaltaa. Sitten kuvioihin tuli nollatoleranssi graffitien suhteen. Kaupungilla alkoi liikkua tarinoita maalareiden pahoinpitelyistä ja perusteettomista kiinniotoista. 2000-luvulla kaupungin palkkaamat yksityiset vartijat ottivat kohteekseen myös epäkaupallisten tapahtumien julisteet, taidetarrat ja niitä kiinnittävät ihmiset. Huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneiden nuorten tavaroita saatettiin penkoa. Vuonna 2004 kuusi miestä pidätettiin kahdeksi vuorokaudeksi ja heille tehtiin kotietsinnät, koska he olivat liimanneet sähkölaatikoihin ja katupylväisiin joitakin kymmeniä taidetarroja.
Kokeiluluontoisena projektina alkanut kaupunkitilan valvonta- ja hygienisointihanke on nykyään sulautettu osaksi kaupungin normaalia toimintaa. Samalla vartijoiden määrä ja turvallisuusalan liikevaihto on Suomessa kolminkertaistunut. Poikkeustilasta on tullut pysyvä.
Nollatoleranssin periaate on, että kaupunkitilaa saavat käyttää vapaasti ainoastaan ne, joilla on riittävästi rahaa. Pamfletin mukaan tämä on ristiriitaista, koska luova talous tarvitsee niin graffitimaalareiden kuin muidenkin kokeilijoiden keksintöjä, jotka kaapataan mainosten kuvakieleen ja taidemarkkinoille. Kirjoittajat muistuttavat, että kiiltäviksi hiotuista timanteista ei kasva mitään, kukat nousevat paskasta.
Brunila, Ranta ja Viren toimivat hienosti tutkijan, toimittajan ja aktivistin kolmoisroolissa. Pamflettiin on hankittu laajasti aineistoa haastattelemalla maalareita ja virkamiehiä, tonkimalla kaupungin asiakirjoja ja sanomalehtilehtiarkistoja sekä lukemalla sosiologista kaupunkitutkimusta. Harvoin näkee pamflettiin käytettävän yhtä paljon työaikaa. Huolellinen ote ulottuu myös kirjan kanteen: jokainen kansi on uniikisti töhritty ja varmasti kiinnittää kirjakauppaan eksyneen rakennusviraston virkailijan huomion.
Pontus Purokuru
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja opiskelee kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriohjelmassa Jyväskylän yliopistossa.
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja
- Tulostettava sivu
- Lähetä kaverille