Vilkkaat suomalaisnuoret

Väitän, että Suomen kouluissa elämä on suurin piirtein mallillaan, vaikkakin muutoksessa. On vanhaa ja pysyvää, niin kuin kesäinen suvivirsi tunneilmastoineen, ja uutta ja muuttuvaa, niin kuin media- ja tekstimaailmat, mutta ennen kaikkea sosiaalisuus. Sosiaalisuus ja sen myötä lasten ja nuorten niin sanottu luonnetyyppi ovat muuttuneet siinä määrin, että se edellyttää koulun toimintakulttuurin ja ammattirakenteen modernisoimista. Tähän on lähdetty Kouvolassa, jonka koulunuorisotyötä tutkin.

Kouvolassa oli pitkään pohdittu uuden ja uudenalaisen työntekijän tarvetta kouluille. Mikä ja mitä se olisi, ei alkuun ollut tarkkaa kuvaa. Rehtori kuvaa: ”Lähinnä se oli tunne, että koulun arki, oppilaiden ja opettajien suhde, se ilmapiiri, ei toimi niin kuin pitäisi. Se, mistä tuntui olevan ilmassa tarve, menee ohi opettajien ammattitaidon. Tarvittiin erilaista suhtautumista.” Samaan tapaan opettajaopiskelijavalintojen puheenjohtaja Pekka Räihä toteaa (HS 12.5.2010), että koulutuksessa ei ole kyse aineenopettamisen, vaan kohtaamisen haasteista.

Mistä kohtaamisen muuttunut tarve kertoo? Väitän, että lasten ja nuorten sosiaalisuus on muuttunut. Koulussa sosiaalisuuden muutos näyttäytyy paljona puheena: ”Opettajilla ei ole ammatillisuutta mutta ei myöskään aikaa siihen oppilaiden valtavaan tarpeeseen jakaa asioitaan ja puhua aikuisten kanssa.”¹ Keskustelu opettajanhuoneessa kuvastaa muutoksen aiheuttamia tuntemuksia. Etenkin vanhemmat opettajat kokevat muutoksen ongelmallisina. Heidän mukaansa oppilaat myös kysyvät ja kyseenalaistavat liikaa.

Rehtorin sanoin oppilailla on valtava aikuisten nälkä. Sama huomio toistuu kaikissa tekemissäni nuoriso-ohjaajien haastatteluissa. Puhe aikuisten nälästä tulkitaan yleensä perheiden suhdemallien muuttumisen seuraukseksi. Vanhemmat ja lapset eivät vietä yhteistä aikaa siinä määrin, että ”aikuisten nälkä” tulisi tyydytetyksi. Yhtä lailla voidaan ajatella, että tämän päivän nuorten tapa ja tarve puhua, kysellä, jutella aikuisten ja opettajien kanssa ei niinkään ole merkki läheisyyden puutteesta, vaan kuvastaa sosiaalisuuden muutosta.

Sosiaalisuuden ja luonnetyypin muutos eivät voi olla näkymättä ja kuulumatta koulussa. Nuorisotyö näyttää kykenevän kohtaamiseen eri tavalla kuin opettajat, jotka vielä nykykoulussakin ”joutuvat” toimimaan pitkälti ennalta sovittujen tietojen ja taitojen välittäjinä tila- ja aikajaolla, joka kommunikoi heikosti tämän päivän sosiaalisuuden kanssa. Osallisuuteen kyllä kannustetaan, mutta perinteisen hiljaisuuspedagogiikan ihannointi ei näytä väistyneen. Koulun yhteisöllisyyttä ja osallisuuden vahvistamista on viime vuosina pyritty edesauttamaan muun muassa oppilaskuntatoiminnalla, mutta se ei yksin riitä ilmapiirin muuttumiseen. Väitänkin, että koulun ja oppituntien tulisi antaa tilaa vuorovaikutteisuudelle ja neuvotteluille, uudenlaiselle sosiaalisuudelle, hiljaisuuden pedagogiikan sijaan. Opetusministeriö rahoittaa paraillaan valtakunnallista selvitystä nuorisotoimen ja koulun yhteistyöstä, mikä mielestäni ennustaa muutoshalukkuutta.

Kouvolassa pohdittiin alkuun, mitä nuoriso-ohjaajan tehtävät koulussa olisivat. Kolmen vuoden kokemuksen jälkeen on mahdoton ajatus, että koululla pärjättäisiin ilman nuoriso-ohjaajaa, rehtori kuvaa. Tehtävä on vakinaistettu.

Kirsi Pohjola