Pojat ja turpiin ottamisen taito

Minä väitän, että poikakulttuurissa rakentuva lojaliteettilaskelmointi harjaannuttaa työelämän pelisääntöihin.

Tulevan Nuorisotutkimus-lehden poikatutkimusnumeron 1/2010 artikkeleissa piirtyvä poikien välinen eetos kertoo poikakulttuurin ohella myös laajemmin koko suomalaisen kulttuurin syvärakenteista. Eetoksessa voi mielenkiintoisella tavalla nähdä varsinkin muuttuvan työelämän sosiaalisia rakenteita. Tuija Huuki ja Sari Manninen kaivavat esiin poikien sosiaalisen aseman rakentamista ja toisista välittämistä kuvaavissa artikkeleissaan poikakulttuurin ytimen: kasvunsa myötä poikien tulisi harjaantua hyvään pelisilmään, johon kuuluu osata välittää kavereista oikein ajoitettuna ja ottaa säädyllisesti turpiin, jos häviää pelin. Oman aseman pitäminen ja paremman aseman saavuttaminen ovat jatkuvaa tasapainoilua.

Tuija Huuki havainnollistaa maskuliinisuuden ja välittämisen kytköstä poikien sosiaalistumisessa sukupuolensa kulttuuriin. Välittäminen on sosiaalisen statuksen resurssi, kun on kyse omaan statukseen kuuluvista pojista. Korkeampistatuksisen pojan osoittama lojaalisuus ja välittäminen matalampistatuksista poikaa kohtaan voi sen sijaan altistaa oman statuksen laskulle. Näyttää siis siltä, että murrosiässä poikakulttuurissa taktikoiva välittäminen on osa statuksen hankintaa.

Statusta rakentavan poikakulttuurin säännöissä onkin nähdäkseni kyse samanlaisista mekanismeista kuin kasti- ja sääty-yhteiskuntia ylläpitävissä naisen toimintaa rajoittavissa käytännöissä: sosiaalisen sanktion uhalla ylempistatuksisen naisen ei tule sekaantua alempistatuksiseen mieheen. Erona tietysti on se, että kastiin ja säätyyn synnytään, kun taas poikakulttuurissa maskuliinisuutta osoittavien käytäntöjen omaksumisella voi nostaa sosiaalista asemaansa; toisin sanoen poikakulttuurisella sensitiivisyydellä voi tasoittaa puutteita lähtöasemissa.

Väkivaltaa ja kostoa saa käyttää, jos puolustaa omiaan. Kaverin jeesaaminen koviakin otteita käyttämällä saa siis välittämisen merkityksen. Tämähän on tuttua ns. hyvä veli -verkostoista. Poikasosialisaatiossa rakentuvaa välittämisen säätelyä sosiaalisen tilanteen mukaan kutsuisin lojaliteettilaskelmoinniksi. Lojaalisuuden säätely on itse asiassa myös jatkuvien organisaatiomuutosten ja pätkätyösuhteiden läpäisemässä työelämässä nykyään keskeinen kompetenssi, joka auttaa petaamaan omia asemiaan muuttuvien tilanteiden varalle.

Voisi olettaa, että lojaliteettilaskelmointi lisää painetta koulu- ja työpaikkakiusaamiseen, mikä onkin monin paikoin todettu olevan suomalainen erityisongelma – ja koskee erityisesti poikia, kuten esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Poliisiammattikorkeakoulun uhritutkimukset ovat tuoneet esiin. Kun lapset vielä latenssi-ikäisinä kertovat opettajille, jos joitakin lapsia koulussa kiusataan, heihin saatetaan suhtautua kantelijoina. Suhtautuessaan nuivasti ”kantelijapoikiin” opettajat samalla kasvattavat heitä etääntymään empatiasta ja osallistuvat näin koko kulttuurimme kasvatustalkoisiin, joissa poikia karaistaan sivuuttamaan tunteensa. Välttelevien kiintymyssuhteiden kulttuurissa kun muutenkin lapsia kasvatetaan pärjäämään omillaan ja torjumaan tunteitaan. Toisaalta tunneherkkyys herkistää myös hyvälle pelisilmälle, joten voi kysyä, missä määrin juuri emotionaalisesti herkimmät pojat päätyvät hyviin poikakulttuurisiin statuksiin säätelemällä tunteitaan.

Tunteista etääntyminen koulii samalla työelämän tarpeisiin: liika tunteilu työelämässä katsotaan epäammattimaiseksi käytökseksi. Nykyisissä pätkätyösuhteissa olisi muutenkin osattava olla puuttumatta liiaksi epäkohtiin ja kiintymättä työyhteisöön. Tämä näkyykin jo eri tutkimuksissa esiin nousevassa nuorten aiempia sukupolvia vähäisemmässä sitoutumisessa työnantajaan. Poikakulttuurisista kompetensseista näyttää siis olevan hyötyä työelämän uudessa eetoksessa, jossa niin työnantajien kuin työntekijöidenkin sitoutumisen aste toisiinsa vähenee. Siinä missä 1990-luvun alun tyttötutkimuksessa nousi esiin tuolloin muutoksen tilaan siirtyvän työelämän edellyttämiä tyttöjen kulttuurissaan kehittämiä kompetensseja, kuten joustavuus ja verkostoituminen, nyt tulevaisuuden työelämän kompetensseiksi näyttää nousevan poikakulttuurissa kehittyvä lojaliteettikalkylointi. Edellyttäähän työelämä yhä enemmän sosiologi Scott Lashin kuvaamaa refleksiivisyyttä, refleksinomaista kykyä reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin.

Sari Mannisen poikien respektin rakentamista koskevassa artikkelissa piirtyy kiinnostavasti esiin se, kuinka väkivallan ja sen uhan rakentamisellakin on rajansa. Väkivallan uhalla voi haalia kunniaan liittyvää respektiä, mutta jos muut alkavat pelätä liikaa, voi joutua eristetyksi, jolloin myös poikakulttuurissa respektoidun pojan syrjäytymisriski kasvaa. Ei siis kannata liikaa samastua kovikseksikaan, vaan on oltava pelisilmää sen verran, ettei harjoita liian passiivista kouluvastarintaa eikä reputa aineissa, vaikkei esimerkiksi ruotsin osaamisesta saisikaan respektiä muilta pojilta. Kiinnostavaa olisi tutkia, kasvavatko Mannisen kuvaamat kovispojat työelämässä herkemmin pomottajiksi, tasapainoilijat puurtajiksi, myötäilijät hengailijoiksi ja hegemonisen maskuliinisuuden pettäjät haastajiksi ja oman tiensä kulkijoiksi.

Sirpa Lappalaisen, Reetta Mietolan ja Elina Lahelman nuorten koulutusvalintoja ja oppilaanohjausta käsittelevässä artikkelissa tulee esiin se, kuinka oppilaat eivät aina saa tukea toivomansa alan valintaan. Koulun poikakulttuurissa respektiä haalinut poika ei välttämättä näyttäydy opettajien näkökulmasta vakuuttavana koulutettavana. Tämä asenne voi korostua varsinkin suhteessa erityisluokkien poikiin. Erityisoppilaille ovatkin tyypillisiä kokemukset, ettei heitä ole kannustettu haluamilleen aloille, kuten Sisäasiainministeriön Erityisluokka elämänkulussa -selvityksessä ilmenee.

Erityisenä poikakysymyksenä on syytä kuitenkin tunnistaa, että erityisoppilaina on paljon esimerkiksi Asperger- ja ADHD-poikia sekä muita erilaisia aistijoita, joilla on myös erityislaatuisia kykyjä, kunhan he saavat tukea erityistaipumuksilleen. Voimme tunnistaa näitä kykyjä monissa luovissa ihmisissä, kuten tutkijoissa ja taiteilijoissa. Asiaansa syventynyt ns. hajamielinen professori voidaankin nähdä Aspergerin prototyyppinä. Oppilaiden saama yksilöllinen tuki ja sen edellyttämät riittävän pienet ryhmäkoot ovatkin tärkeä poikapoliittinen kysymys, joka toteutuessaan helpottaa myös tyttöjen oppimista. Samalla luokissa olisi enemmän rauhaa toimia omana itsenään ilman sosiaalisia pelejä.

Sari Näre

Kirjoittaja on Nuorisotutkimus-lehden päätoimittaja.

Kirjoitus pohjautuu Nuorisotutkimus-lehden 1/2010 pääkirjoitukseen.