Nuorisotyöntekijä on esimerkki - ympäristöasioissakin

Väitän, että halusitpa tai et, niin hakeutuessasi nuorisotyön ammattilaiseksi olet väistämättä mallina lapsille ja nuorille – ympäristöasioissakin. Se mitä teet ja miten teet, on merkityksellisempää, kuin se, mitä sanot.

Rantabongailu on mukavaa touhua Filippiineillä! Huikaisevan valkoisena hohtavat hiekkarannat, kristallin kirkkaana lämpimässä auringossa välkkyvä meri ja leppeänä puhaltavat tuulet saavat unohtamaan marraskuun pimeän, loskan ja sateen piiskaaman kotimaan. Paljaat varpaat porautuvat kuumaan hiekkaan ja pian pääsen pulahtamaan kutsuvana aaltoilevaan mereen…

Tällaista lomailu on todennäköisesti filippiiniläisessä viiden tähden luxus-resortissa. Mutta vierailu paikallisessa julkisessa rannassa pistää ajatukset aivan toisenlaiseen järjestykseen. Rantoja kiertäessä saa pettyä useita kertoja. Rannat ovat lähes poikkeuksetta aivan kamalassa kunnossa – tyhjät muovipussit, ruuanjätteet, peltipurkit, kengänpohjat, pullot, vaipat ja lähes kaikki mitä nykyaikainen ihminen ”tarvitsee ja tuottaa” on löydettävissä kellumassa merestä, rantahietikolta tai rantapuskasta. Näkymä on lohduton! Ja vastaavan jäteinventaarion voi tehdä liikkuessaan aivan missä tahansa – maaseudulla tai kaupungissa.

Länsimaisena turistina en uskalla edes ajatella mitä kaikkea ilmakehään vapautuu, kun kaikki roskat poltetaan. Lähes jokaisen talon pihassa palaa nuotio, jossa poltetaan kaikki tarpeeton ja käyttökelvoton – välillä kuuluva pamaus kertoo aerosolipullon räjähtämisestä tulen kuumuudessa.

Filippiinit eivät todellakaan ole yksin tämän asian kanssa, vaikkakin saastuminen on tälle lähes sadan miljoonan asukkaan maalle ja sen kehitykselle iso haaste (Zulueta & Liwag 2006). Vastaavia havaintoja on mahdollista tehdä ympäri maailmaa. Ja itse asiassa ei tarvitse mennä Suomen rajojen ulkopuolellekaan, vaikka meillä toki toimii jätehuolto ja vähitellen myös kierrättäminen ja roskien lajitteleminen on tullut lähes arkipäiväksi. Lapsille asiat tuntuvat olevan vielä arkipäiväisempiä kuin meille vanhemmille.

Täällä Filippiineillä ensimmäisinä viikkoina meidän lapset ihmettelivät, mihin roskikseen banaanin ja mangon kuoret laitetaan. Olivat kovin hämmästyneitä, kun ohjasin heitä käyttämään sitä yhtä roskapussia. Vähitellen he ovat oppineet ”maan tavoille”. Mutta edelleenkin (onneksi) koemme huonoa omatuntoa, kun päähämme iskostettua lajittelua ei voi suorittaa kuin satunnaisesti joissakin paikoissa. Toisaalta meillä on Suomessakin vielä alueita, joissa jätteidenlajittelu ei kuulu pakollisiin toimintoihin – kokemuksemme vierailuista pääkaupunkiseutumme omakotialueilla ovat karuja – biojätteet dumpataan edelleen sekajätteisiin! Ja metsälenkeilläni Keski-Suomessa törmään ”yksityisiin kaatopaikkoihin”: hylätyt sohvat, pesukoneet, rakennusjätteet ovat sulassa sovussa kaljatölkkien, ruokapakkausten ja muun mönjän kanssa.

Miten tämä kaikki sitten liittyy suomalaiseen nuorisotyöhön? Sitä olen miettinyt jälleen täällä kuin myös kotimaassa törmätessäni metsälenkeillä yksityisiin kaatopaikkoihin ja toisaalta käydessäni pääkaupunkiseudulla. Mietintäni on aiheuttanut vain lisää kysymyksiä. Onko yksittäisen suomalaisen teoilla mitään merkitystä, kun samanaikaisesti törkyä valuu jättiputkista suoraan valtameriin? Mitä yksittäinen nuorisotyöntekijä voi tehdä? Ovatko suomalaisessa nuorisotyössä ympäristön tila ja kestävän kehityksen toimintamallit ovat läsnä oikeasti?

Voimassa oleva nuorisolaki (2006) määrittää seitsemässä pykälässään nuorisotyöhön liittyväksi nuorten ympäristökasvatuksen. Tai kuten lain tekstissä mainitaan, niin kunnan nuorisotyöhön ja -nuorisopolitiikkaan kuuluvat muiden toimintojen rinnalla myös nuorten ympäristökasvatus. Mutta miten oikeasti kunnan nuorisotyössä ja nuorisopolitiikassa huomioidaan nuorten ympäristökasvatus tai kuten suomalaisia kouluja ohjaavissa asiakirjoissa puhuttava kestävän kehityksen kasvatus oikeasti toteutuu (Ympäristökasvatusseura 2009)?

Mikä on yksittäisen nuorisotyöntekijä vastuu olla osaltaan ”tukemassa elinikäistä oppimisprosessia siten, että yksilöiden tai yhteisöjen arvot, tiedot, taidot sekä toimintatavat muuttuvat kestävän kehityksen mukaisiksi”? Vai tarvitseeko nuorisotyöntekijän edes välittää tästä elinikäisestä oppimisprosessista?

Monissa kunnissa on tähän asiaan herätty ja nuorisotyöntekijät* ja eri järjestöt ovat pohtineet ympäristökasvatukseen liittyviä teemoja jo ennen nykyistä nuorisolakia. Ja tehneet myös konkreettisia tekoja. Ensimmäisenä palautuu mieleeni Jyväskylän kaupungin nuorisopalveluiden Sepänkeskus, jossa työpisteeni sijaitsi vuosina 2003–2008. Siellä minua ohjeistettiin lempeän lujasti huomioimaan roskien lajittelu työpäivän arjessa. Toisaalta muistan jo 1970-luvun partioleireille pohtineeni, että kumpi maatuu nopeammin muovipussi vai banaanin kuori.

Mutta vaikka me kuinka laadimme erilaisia ohjeita, teemme tunnetuksi erilaisia ympäristömerkkejä, annamme ympäristösertifikaatteja, niin ympäristöstä huolehtimisesta on kysymys mielestäni (kuten aina elämässä) yksilöiden omista henkilökohtaisista valinnoista. Ja siitä miten me omalla valinnoillamme ja toiminnallamme näytämme mallia. ”Älä tee kuin minä, vaan niin kuin minä sanon” ei todellakaan ole mahdollista kasvatuksessa, josta nuorisotyön ydin kumpuaa. Se ei ole mahdollista ympäristökasvatuksessakaan.

* Tarkoitan nuorisotyöntekijöillä ammatikseen ja palkkatyönä nuorisotyötä tekeviä. Työpaikkana voi siis olla kunta, järjestö, seurakunta tai yritys tms.

Katariina Soanjärvi

Kirjoittaja on vuorotteluvapaalla oleva Humanistisen ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehityspäällikkö (nuorisoala).

Lähteet

Nuorisolaki. 2006/72.

Ympäristökasvatuksen ABC, Ympäristökasvatusseura ry. 2009. 

Zulueta, F. M. & Liwag, D. B. 2006. Social Problems and Issues in the Philippines. Metro Manila. Navatos Press.