”Meillä on tää kävijäkunta vaihtumassa nyt kun edelliset vakikävijät on lähteneet” eli miten tyhjä tila täytetään

Tehdäänpä ajatuskoe. Se on filosofien harrastama menetelmä, jossa kuvitellaan joku pelkistetty tilanne. Tämän tilanteen piirteet herättelevät käsitteellisen ja moraalisen ajattelutapamme kertomaan, miten ajatuskokeen ilmiöihin suhtaudumme. Sitten tämän kokeen tulos rinnastetaan arkiseen ympäristöön. Tavoitteena on saada meidät huomaamaan se, mikä on ihan silmiemme edessä, sillä juuri sitä me emme näe kunnolla.

Ajatuskokeeseen mennäksemme: kuvitellaan, että joukko suomalaisia aikuisia kaapataan laivaan ja päästetään heidät ulos aavan meren tuolla puolen. Ajatuskokeen kannalta ei ole väliä, missä. Ajatellaan vielä, että määränpäässä puhutaan suomea. Määränpäätä kutsutaan kunnaksi, jonka täysimääräisiä kansalaisia suomalaiset ovat, mutta aika moni asia heiltä silti on rajattu pois. Monet paikat ovat näiltä suomalaisilta suljetut, sillä heillä ei ole tarvittavaa paperia, jolla pääsisi sisään. Jos suomalaiset ovat kadulla, heitä kyräillään ja epäillään heidän äänekkään ilonpitonsa häiritsevän. Kotonakaan heitä ei huvita olla, sillä he eivät koe viihtyvänsä niiden joukossa, jonne heidän on asutettu. Mutta ei hätää: lähellä on nimittäin suomalaistalo, jonne kuka tahansa suomalainen on tervetullut. Sinne pääsee kuka vain, sillä suomalaistalo toimii matalan kynnyksen hengessä ja se pohjaa toimintansa avointen ovien periaatteeseen. Väliäkö sillä, että tila on kiinni, silloin kun suomalaiset haluisivat sinne, mutta täytyyhän suomalaisten ymmärtää, että viikonlopputyö on kallista. Heiltä kysytään, eivätkö he ole mihinkään tyytyväisiä, kun kunta on hyvää hyvyyttään rakentanut heille oman tilan, jossa on monenlaista aktiviteettia ja ohjaaja, joka on koulutettu kohtaamaan suomalaisia yksilöinä sekä ymmärtämään heidän ryhmäprosessejaan.

Tähän mennessä kaikki on hyvin, mutta yksi ongelma on. Suomalaistalon kävijäkunta on vakiintunut kolme vuotta sitten. Silloin talolla ei käynyt ketään. Ohjaajat markkinoivat taloa aktiivisesti. Sinne tuli joukko suomalaisia, he pitivät paikasta, jäivät sinne ja muodostivat vakikävijäkunnan. Heistä muodostui talon talotoimikunta, joka osallistuu taloa koskevaan päätökseentekoon. Kun uudet suomalaiset tulevat talolle, he kokevat vakikävijöiden taholta, etteivät he ole oikein tervetulleita. Ohjaajakaan ei kiinnitä kovin suurta huomiota, hän esittelee itsensä ja kysyy uuden suomalaisen nimen ja lähtee sen jälkeen pois. Näistä syistä suomalaistalolle ei tule montakaan uutta vakikävijää kolmeen vuoteen. Sitten vanhat käyttäjät jäävät pois. Tällöin ohjaajat aktivoituvat: talolle pitää saada uusia suomalaisia, nyt käyttäjäkunta on vaihtumassa, sykli on kiertynyt umpeen ja sitä paitsi talo on auki kenelle vain...

Moni epäilemättä pitää yllä kuvattua menettelyä hieman kummallisena. Kysytään ehkä, miksei talolle oltu kehitetty järjestelmiä, joiden avulla varmistettaisiin, että kuka tahansa voisi tulla sinne mihin aikaan vuodesta tahansa, jos talon nyt kerran on tarkoitus olla yhteinen olohuone, jonne jokainen on tervetullut.

Ajatuskokeet ovat leikkiä ajatuksilla. Väitän kuitenkin, että tämä ajatuskoe tuo esiin yhden oman tutkimushankkeeni suurimmaksi ongelmaksi kokemani ristiriidan: nuorisotalon pitäisi olla auki kaikille nuorille, mutta käytännössä ollaan tyytyväisiä siihen, että talolle saadaan syksyn alussa joukko uusia nuoria. He ovat yleensä 7. luokkalaisia, jotka vasta kartoittavat oman kotiseutunsa nuorisokulttuurista maantiedettä. Näiden seiskojen kanssa kehitetään ryhmäprosesseja ja tehdään upeata osallisuustyötä. He osallistuvat talotoimikuntaan ja heistä muotoutuu käyttäjäkunta, joka käy aktiivisesti talolla, kunnes kyllästyy. Tähän menee yleensä muutama vuosi. Tämän jälkeen tehdään työtä, jotta saadaan uusi kävijäkunta. Tässä välissä vakikävijäkunta ei juuri uusiudu.

Kävijäkunnan vaihtumista muutaman vuoden välein kutsutaan kierroksi, sykliksi tai kävijäkunnan uudistumiseksi. Se on kuin luonnontapahtuma, jotakin joka tapahtuu työntekijöistä riippumatta ja johon oma toiminta on mukautettava. Toinen tapa katsoa asiaa olisi kysyä, eikö se ole ryhmämuotoisen työn paha varjo, itse tehty seuraus. Tässä tulkinnassa osoittautuisi, että valittu työmuoto tukee keskittymistä nuorisotilalla jo oleviin nuoriin eikä niinkään sen mahdollistamiseen, että uusien nuorten olisi turvallista ja helppoa tulla tilalla ja löytää sieltä paikkansa riippumatta siitä, sattuuko heidän nuorisokulttuurinen heräämisensä ajoittumaan nuorisotalon sykleihin.

Työntekijän on mukava tehdä työtä vakiintuneen ryhmän kanssa. Hän voi saada siellä aikaiseksi hyviä tuloksia, osallisuutta, onnistumisen kokemuksia, kasvua, hetkiä, jolloin nuori voi kokea itsensä arvokkaaksi ja tarpeelliseksi. Ammattikuntaa itseäänkin vaivaa, että tämä mahdollisuus tarjoutuu vain jo talolla oleville nuorille. Ongelmana on, että sykliajattelun myötä eri nuoret ovat eriarvoisessa asemassa. Eräs haastattelemani nuorisotyöntekijä kuvaa omaa suhdettaan tähän ilmiöön tavalla, jossa keskittyminen vain nuorisotilalla oleviin nuoriin näyttäytyy ongelmana, joka estää huomaamasta muiden nuorten tarpeita:

Meidän työyhteisö ei osaa hakea ”uusia nuoria” kouluyhteistyön kautta muihin työryhmätoimintoihin mukaan. Kaikki mainostus yms. suunnataan vaan nuopparille ja siellä oleville nuorille. Minua ahdistaa suunnattomasti, että jos nuopparilla käy vaan 20 nuorta, niin siitä jää pirun paljon vielä ulkopuolelle.

Kun talotyötä kehitetään, herää väistämättä kysymys siitä, keitä ovat talon ulkopuolella olevat nuoret. Eivätkö he käy nuorisotilalla sen takia, etteivät tarvitse tätä palvelua vai onko heidän osallistumiselleen esteitä? Miten huomioidaan se, että luomalla talolle kiinteä yhteisö muodostetaan samalla ulossulkemisia, yhteisö kun luo aina sisä- ja ulkoryhmiä? Onko taloille tuleminen, ryhmien ja porukoiden muotoutuminen ja asiakasryhmien uusiutuminen muutaman vuoden välein edellisen ryhmän lähdettyä sykli, jota ei voi muuttaa vai valitun työtavan hiljaisesti hyväksytty seuraus, joka jakaa nuoria eriarvoiseen asemaan?

Tomi Kiilakoski