Kommentti - Keho, mieli, seksuaalisuus

Ulkonäön vankina

Merja Leppälahti — Mon, 29 Jun 2015 13:27:17 +0000

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto, 2015.

Anu Holopainen on uusimmassa kirjassaan tarttunut puhuttelevaan aiheeseen, ulkonäkömuokkaukseen. Holopaisen teos Ihon alaiset sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa kasvojen ja vartalon kirurginen muokkaus on arkipäivää. Ulkonäkö on merkittävä asia, ja siinä pyörii myös paljon rahaa. Kirjan päähenkilöt ovat nuoria, joista osa himoitsee kehonmuokkausta, osa suhtautuu siihen torjuvasti.

Tulevaisuuden maailmassa menestyminen on kiinni ulkonäöstä. Opiskelemaan pääseminenkin vaatii muokatun olemuksen, ainakin elleivät paperit ole kerrassaan huippuluokkaa. Harva keski-ikäinen näyttää ikäiseltään. Varsinkin asiakaspalvelutyössä oleville työnantaja saattaa kustantaa silloin tällöin pientä muokkausta, onhan työntekijöiden huoliteltu ulkonäkö tärkeää jo firman imagonkin kannalta. Jos tyyli kyllästyttää ja on varaa, ulkonäön voi vaihtaa aivan uuteen useitakin kertoja. Jotkut suosivat rajuja extreme-muokkauksia, joiden jälkeen alkuperäistä ihmisyyttäkään ei aina ole näkyvissä.

Nuorten keskuudessa jo ryhmäpaine saa lähes jokaisen haaveilemaan muokkauksesta. Varakkaat ja ennakkoluulottomat vanhemmat sallivat muokkaukset lapsilleen jo nuorina. Alaikäinen tarvitsee vanhempien suostumuksen toimenpiteisiin, mutta haltiakorvat tai suurisilmäiset anime-kasvot eivät ole lapsillakaan harvinaisia. Seitsemäntoistavuotiaan Jaran vanhemmat kuuluvat kuitenkin niihin vanhanaikaisiin jääriin, jotka eivät salli pojalleen kehonmuokkausta ennen maagista kahdeksantoista vuoden ikää. Vanhemmille itselleen on toki tehty maltillisesti muokkauksia, mutta pojan on odotettava täysi-ikäisyyttä.

Kauneusleikkaukset ja kehonmuokkaus ovat suuren luokan bisnestä. Laadukas ja luotettava leikkausklinikka on erittäin kallis, mutta monenhintaisia ja -tasoisia paikkoja on tarjolla. Jotkut käyvät leikkauksissa ulkomailla, joitakin toimenpiteitä voi toteuttaa jopa automaateissa. Ulkonäöstä voikin päätellä myös sosiaaliluokan. Hiukan sinne päin oleva leikkaustulos paljastaa heti, ettei ole ollut varaa käydä laadukkaalla klinikalla, vaan muokkaus on toteutettu halpabudjetilla. Varattomien perheiden lapset ovat pakkoluomuja. Vapaaehtoista luomua pidetään melkoisena kummajaisena. Toki on myös niitä, joiden mielestä ulkonäön muokkaus pelkästään esteettisistä syistä on turhaa, halveksittavaa tai peräti syntiä. Esimerkiksi kuusitoistavuotias Matias inhoaa kehonmuokkauksia yli kaiken ja toimii aktiivisesti niitä vastustavassa ryhmässä.

Erityisesti Jaran hahmossa Holopainen tavoittaa hyvin aikuistuvan nuoren maailman. Jara haluaa näyttää hyvältä ja tulla ikätoveriensa hyväksymäksi. Hän on suunnitellut valmiiksi miehekkään latinolookin, jollaisen hän aikoo hankkia heti, kun vain ikä ja varat sallivat. Rahaa hän hankkii esiintymällä Luomuklubilla. Siellä monenlaiset synttäri- ja polttariporukat käyvät kauhistelemassa esiintyjiä, joille ei ole tehty muokkauksia ja joilla jopa kasvaa ruumiissaan karvoja… Yksi esiintyjistä on sitä paitsi lihava, mikä on todella erikoista. Jaraa ei vaivaa esiintyminen Luomuklubilla, mutta häntä kammottaa, kun bloggaajapari on vähällä ”paljastaa” hänet luomuihmisiä pilkkaavassa blogissaan.

Holopainen käyttää perinteisen kerronnan lisäksi nettikeskusteluja, television reality-ohjelmia ja blogeja kommentteineen. Työnhakukin on viihteistetty reality-ohjelmaksi, jossa hakijoiden ulkonäkö ja esiintyminen ovat julkisesti arvosteltavina. PlastikPrinsess-nimimerkillä blogia kirjoittava alaikäinen tyttö kertoo keräävänsä rahaa kehonmuokkaustoimenpiteisiin keinolla millä hyvänsä. Hän ei julkaise kuvia eikä kerro nimeään, mutta paljastaa avoimesti harjoittavansa prostituutiota hankkiakseen itselleen täydellisen ulkonäön.

Ihon alaiset on ajatuksia herättävä kirja. Nykyään myös ulkonäkö tuntuu painottuvan yhä enemmän. Menestyäkseen on oltava ”kaunis”, mitä se sitten tarkoittaakin. Ihon alaisten maailma voi olla lähempänä kuin luulemmekaan.

Merja Leppälahti
tutkija, tietokirjailija ja kriitikko.

Hallinta, kontrolli

Keho, mieli, seksuaalisuus

Olkaamme edes ihmisiä

Sirkku Ranta — Tue, 24 Mar 2015 09:44:22 +0000

Mika Gissler, Marjatta Kekkonen, Päivi Känkänen, Päivi Muranen & Matilda Wrede-Jäntti (toim.) (2014) Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot vuosikirja 2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Nuoriasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto.

Nuoruus toisin sanoen on kahdestakymmenestä nuoruutta käsittelevästä kirjoituksesta, näkökulmasta tai tutkimuksesta koostuva toimitettu teos. Vuoden 2014 vuosikirjassa nuorten elinoloja lähestytään jollakin lailla yhteiskunnassa marginaaliin asetettujen tai marginaalisuudesta voimaa ammentavien toisten näkökulmista. Teos on jaettu viiteen toiseutta käsittelevään aihealueeseen: toiseus aineistoissa, suhteessa vertaisiin, rakenteissa, osallisuudessa ja sukupuolisuudessa. Artikkelikokoelman alussa toiseutta tarkastellaan paitsi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen niin myös nuorten terveys- ja sosiaalipalvelukäyttäytymistä kuvaavissa tilastoissa sekä Nuorisobarometrin ja kouluterveyskyselyn haastatteluaineistoissa.

Nuoruuden ohella toiseutta kirjoitusten Suomessa tuottavat sosiaalisten tilanteiden pelko, sukupuoli, seksuaalisuus, vammaisuus, ihonväri ja moni muu niin kutsutusta keskimääräisestä poikkeava ihmisen määrittely. Toiseutta tuotetaan jopa tasa-arvoa tavoittelevilla käytännöillä, joilla peruskoulun erityisluokkien oppilaat eristetään paitsi ”normaaliluokista” ja -opetuksesta, myös jatkokoulutusmahdollisuuksista. Jenni Helakorpi, Reetta Mietola ja Anna-Maija Niemi osoittavat tutkimuksessaan muun muassa sen, että hitaammin etenevissä opetusryhmissä erityisoppilaat eivät välttämättä tavoita toisen asteen opintojen edellyttämiä tiedollisia valmiuksia tai rohkeutta lähteä tavoittelemaan paikkaa ”ensimmäisten” joukossa. Sen sijaan heitä valmistetaan kohtaamaan muu maailma toisen, tässä tapauksessa erityisoppilaan, asemasta käsin.

Köyhyys on käsittämätöntä maassa, joka on melkein millä tahansa mittarilla rikkaampi kuin koskaan. Erityisen ikävää köyhyys on silloin, kun se koskettaa lapsia ja nuoria. Usein se on suhteellista. Pienipalkkaisena pätkätyöläisvanhempana tunnistan Lea Lemetyisen artikkelissa kuvatun merkkilaitteiden ja muotivaatteiden imun ja merkitykset jo alakoululaisten sosiaalisissa suhteissa. Olen usein miettinyt, mitä tällainen kilpavarustelu kertoo meistä. On anteeksiantamatonta, että hyvinvoivassa Suomessa yksikään nuori tai lapsi tulee osalliseksi köyhyydestä, oli se sitten leipäjonossa, vertaissuhteissa tai tyhjän ruokakaapin edessä. Keskeisin minua vaivaava kysymys tätä lukiessa onkin se, miten tällaiset kokemukset ovat mahdollisia. Millä tasa-arvoisena pidetty yhteiskuntamme onnistuu oikeuttamaan köyhyyden?

Inter- tai transsukupuolisuus ovat edelleen suomalaisittain harvemmin vastaan tulevia käsitteitä ja siksi Sami Suhosen, Katarina Alangon ja Riikka Ylitalon tekstit seksuaalisen suuntautumisen keskinäis- ja perhesuhteista olivat informatiivisuudessaan erinomaisia. Erityisesti sukupuolen määrittelykäytäntöjä erittelevä artikkeli tosiaan paikkasi aukon sivistyksessäni. Kirjoitusten perusteella haastatellut nuoret näyttäisivät kuitenkin itse tunnistavan itselleen mahdollisia identiteettejä ja tekevän niille myös tilaa.

On selvää, että yhdessä eläminen tuottaa toisaalta erilaisia ja toisaalta tunnettuja tapoja olla osa yhteisöä. Toisen hauska ei välttämättä ole sitä toiselle, mutta ilman toisia emme Émile Durkheimin mielestä olisi edes ihmisiä. Vertaisen köyhyyden, kulttuurin, kasvatuksen tai sukupuolen tiedostaminen yhteiskunnallisen epätasa-arvon kysymyksenä on kuitenkin muutoksen siemen ja siksi näiden tekstien tuottama tieto on tärkeää myös nuorille itselleen. Vuosikirjan kirjoitukset osoittavat erinomaisesti sen, että on useita tapoja lähestyä toiseutta ja sitä, kenet me tai he näillä näkökulmilla toiseutamme.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Tutkimus

Children 404 on homonuorten nettiprojekti Venäjällä

Seija Hirstiö — Thu, 05 Mar 2015 07:40:50 +0000

DOC POINT 2015

Dokumenttielokuvafestivaali Helsinki

Presidentti Putinin homopropagandalaki vuodelta 2013 on jättänyt Venäjän nuoret homoseksuaalit elämään oman onnensa nojaan. Monet heistä ovat päätyneet Moskovan kaduille kerjäämään tai prostituoiduiksi ja yhä useammat lähtevät maanpakoon. Children 404 on rakennettu 45 nuoren päiväkirjavideoiden ja puhelinhaastattelujen varaan, ja se näyttää hyvin karua arkea nykypäivän Venäjältä. Näitä nuoria kiusataan kotona ja koulussa, ja he saavat kuulla jatkuvasti olevansa sairaita, syntisiä ja epänormaaleja.

Toimittaja Elena Klimova perusti tukiryhmän näille nuorille nettiin ja menetti työpaikkansa sen takia. Projektin nimi Children 404 tulee netin yleisestä virheilmoituksesta “virhe 404 - sivua ei löydy”. Projekti koostuu kahdesta osasta; suljetusta nettiryhmästä, jossa nuoret saavat psykologista tukea sekä julkisesta sivustosta, (deti-404.com) mihin nuoret voivat lähettää avoimia kirjeitä ja valokuvia itsestään.

Dokumentin ohjaajat Pavel Loparev ja Askold Kurov seuraavat joitain nuoria kouluun ja on hyvin hämmentävää, että heille törkeyksiä päin naamaa laukovat oppilaat antavat kuvata itseään ihan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtumassa. Sama tapahtuu, kun elokuvan yksi päähenkilö, 18-vuotias Pasha Romanov, seisoo kyltin kanssa keskellä Moskovan toria ja pariskunnat pysähtyvät hänen eteensä popcornien kanssa haukkumaan homoja maanrakoon. Äärijyrkkiin kannanottoihin jopa kannustetaan, ja elokuvassa eräs poliittinen henkilö esiintyy tv:ssä ja kehottaa polttamaan homojen sydämet heidän kuoltuaan, jotta paha ei leviäisi.

Pasha on päättänyt muuttaa Kanadaan ja sanoo, että se on sama kuin hän siirtyisi aikakoneella tulevaisuuteen. Siellä hän voi perustaa perheen ja elää tuntien, että hänet hyväksytään. Muutama nuori kotoaan karannut poika on löytänyt väliaikaisen kodin maaseudulta ystävällisen yksinäisen naisen luota. Perunoita kuoriessaan toinen heistä kertoo, kuinka väsynyt hän on ja kuinka hän haluaisi vain jotain varmuutta tulevaisuudestaan.

Odotin, että dokkarissa näkyisi suuria tunnereaktioita, mutta jotenkin kaikki nuoret vaikuttavat pääosin eleettömiltä ja sisäänpäin kääntyneiltä. Se on tietysti luonnollinen seuraus siitä, että on tullut lapsesta asti jyrkästi tuomituksi ja pahimmassa tapauksessa heitetyksi ulos omasta perheestään. Onneksi on Elenan kaltaisia ihmisiä, jotka pohtivat, että on kuitenkin parempi yrittää olla äänekäs kuin vain istua hiljaa. Elena on haastettu oikeuteen muutaman kerran homopropagandan levittämisestä, mutta tuomioita ei ole vielä onnistuttu langettamaan. Sivuston suosio kasvaa koko ajan, ja dokumentin tekemisen aikaan sinne oli tullut 22 000 yhteydenottoa ja 1350 tarinaa.

Dokumenttia ei saanut esittää Moskovan elokuvafestivaaleilla ja sen seurauksena sitä jaettiin USB-tikuilla kadulla.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Hallinta, kontrolli

Keho, mieli, seksuaalisuus

Politiikka, järjestötoiminta

Rikollisuus, väkivalta

”Of Men and War” kertoo rauhan tekemisestä – sotamuistojen kanssa

Seija Hirstiö — Thu, 05 Mar 2015 07:20:19 +0000

DOC POINT 2015 HELSINKI
dokumenttielokuvafestivaali

Yli kaksituntisen dokumentin Of Men and War voi tiivistää niin, että amerikkalaiset sotaveteraanit yrittävät parantaa itsensä ja toisensa Irakin sodan jättämistä sotatraumoista. Suurin osa heistä on nuoria miehiä, jotka eivät pysty palaamaan vaimojensa ja lastensa luokse eivätkä sopeudu yhteiskuntaan enää.

Sodassa he olivat sankareita, mutta kuten yksi heistä sanoi: ”Palattuani tunsin itseni ihan pieneksi.” Ja se ahdistaa. Vihaisuus on yleinen olotila. Viha kantoi sotilaita läpi kaikkien kauheuksien sodassa, mutta nyt se kanavoituu arkeen ja saa suuttumaan ihan pienestä, koko ajan.

Miehet osallistuvat Pathway Home -nimisen kuntoutuskeskuksen ohjelmaan Kaliforniassa. Kamera seuraa heidän arkeaan ja ryhmäterapiakeskustelujaan vuoden ajan. Ohjaaja Laurent Bécue-Renard näyttää, kuinka miehet pikku hiljaa pystyvät siirtymään eteenpäin elämässään ja kuinka sotakauheuksien tilalle alkaa tulla uutta uskoa omaan selviytymiseen.

Yksi mies kertoo aina uudelleen sen, kuinka hän sokeutui kranaatin räjähtäessä. Toinen kuvailee sitä hetkeä, kun hän oli murtamassa ovea asuntoon, pikkutyttö tuli avaamaan sitä ja lensi murtautumisen voimasta päin seinää ja kuoli. Ruumiiden lastaaminen kasaan, kidutukset, elävältä polttamiset, rankaisemiset. Muistot palaavat elävinä mieleen. Nukkuminen on mahdotonta.

Takaumien lisäksi miehet tuntevat syyllisyyttä osallisuudestaan sotatapahtumiin. Elokuva toimii todella hyvin sodanvastaisena julistuksena. Sotaan lähdetään ylpeinä, mutta sieltä palataan ihmisrauniona. Kuten yksi heistä sanoi: ”Feikkaan kaiken elämässäni. Minulla ei ole enää mitään, miksi elää.”

Kuitenkin juuri sotilaiden perheet on se syy, miksi he yrittävät. Yhdenkin vaimo oli sanonut, että hän eroaa, ellei mies käy läpi ohjelmaa. Eräs asukkaista kuvaili suhdetta lapsiinsa vakavaksi. Hän koki, että ryöstää lapsiltaan lapsuuden, koska ei pysty iloitsemaan heidän kanssaan mistään. Vuoden loppupuolella näytetään kuitenkin jo hieman valoisampi hetki erään miehen elämässä. Hän on käymässä kotona ja tyttö huikkaa sängystä: ”Rakastan sinua, vaikka sinulle olisi tapahtunut mitä. Koska olet minun isä!”

Monissa perhetilanteissa näkyy se, kuinka henkisesti poissaolevia miehet ovat. Terapeutti, joka on itsekin ex-veteraani, sanoo usein miehille, että heidän on lopetettava pakeneminen ja otettava apua vastaan. Hän korostaa, että kaiken pahan lisäksi, mitä heillä on sisällään, siellä on myös hyvää. Miehillä on kyky tulla hyviksi vanhemmiksi, rakastaviksi aviomiehiksi ja lojaaleiksi ystäviksi. He ovat selviytyjiä ja voivat valita sen, että pikku hiljaa he jättävät kaiken skeidan taaksensa.

Parantuminen sotatraumoista ja traumoista ylipäätään vaatii aikaa ja osaavaa apua. Mielestäni se on ainoa tie siihen, etteivät ne siirry sukupolvelta toiselle. Tulevat lapset ja nuoret päätyvät muuten kantamaan suuria taakkoja, jotka hiljaisuuden tai väkivallan kautta siirtyvät sairailta vanhemmilta suvussa eteenpäin.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Hallinta, kontrolli

Keho, mieli, seksuaalisuus

Politiikka, järjestötoiminta

Matka minuksi on kurkistus bloggaamisen kulissien taakse

Seija Hirstiö — Fri, 30 Jan 2015 06:48:42 +0000

Ohjaaja Mina Laamo on tehnyt dokumenttielokuvan Matka minuksi kolmesta parikymppisestä bloggarista; Laurasta, Ellistä ja Juuliasta. He ovat yksinäisiä nuoria, jotka kärsivät riittämättömyyden tunteesta ja etsivät ideaaliminäänsä kukin omalla tavallaan.

Matka minuksi ei mässäile vakavilla asioilla tositv:n tyyliin vaan on melko tyylikäs ja hillitty elokuva. Tarkkaan valitut kuvakulmat ja musiikkivideon omaiset kuvakollaasit johdattelevat nuorten mielenmaisemiin. Tytöt puhuvat avoimesti siitä, mikä tuntuu kipeimmältä. Voi olla, että tämä on se puuttuva elokuva suomalaisten nuorten oireilusta ja paikan etsimisestä yhteiskunnan kovien vaatimusten edessä.

Laura on taideopiskelija, joka kärsii masennuksesta ja on pitänyt masennusblogia. Hän on kontrollifriikki, jolle epäterveellisten ruokien vältteleminen on aiheuttanut syömisongelman ja syöminen ylipäänsä aiheuttaa syvää itseinhoa. Hän käy juttelemassa tuntemuksistaan terapeutin luona, jolta hän myös saa kotipihalla kasvatettuja puhtaita vihanneksia ja yrttejä.

Laura kuvailee sitä, miten olo muuttuu ohueksi, irralliseksi ja kuinka hän joutuu kauas omasta itsestään. Oireet tuntuvat kuvaavan dissosiaatiota, itsestä irtautumista silloin, kun emotionaalinen painolasti on liian suuri. Minulle jää elokuvasta epäselväksi se ymmärtääkö Laura erikoista oireiluaan ollenkaan. Tunnistamattomana tuon kaltainen outo oireilu vaan lisää ahdistusta.

Ratkaisuna tilanteeseensa Laura päättää lähteä Japaniin vaihtoon vuodeksi, koska siellä hän voi oppia tekemään työtä kovasti ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Järkyttävä ajatus, koska katsojan näkökulmasta Lauran tarvitsisi ensisijaisesti käydä ylitsepääsemättömät vaateet itsensä suhteen läpi, jotta hän saisi olla juuri niin hyvä ja paha kuin on.

Elli on pitänyt laihdutusblogia matkalla anoreksian hallitsemaan elämään. Ellillä on ymmärtäväinen äiti, joka kertoo itse keksimässään tarinassa hirvitytöstä, joka putosi kuoppaan, huusi apua ja tuli kuulluksi ja pelastetuksi. Elli näyttää sitä kuunnellessaan hämmentyneeltä 5-vuotiaalta pikkutytöltä. Sairastuminen alkoikin nuorena, kun vanhemmat erosivat ja häntä alettiin kiusata koulussa.

Elli haluaisi jatkaa opiskelujaan yliopistossa. Suurimman osan elokuvaa hän toipuu vielä ”omassa pesässään” sängylle käpertyneenä. Häntä harmittaa blogin pitäminen, koska ylilaihasta itsestä julkaistut kuvat ovat kannustaneet muita samassa mielentilassa olevia laihduttamiseen. Ymmärrän, että blogi on tuossa tilanteessa ollut yksi areena näyttää omia ”saavutuksiaan” ja olla olemassa.

Juulian elämä näyttäytyy elokuvassa hymyä ja kauniita vaatteita, leivonnaisia sekä postista tipahtelevia tavarapaketteja täynnä olevana onnelana. Juulian yksinäisyys paljastuu lähinnä hänen ulkopuolisuuden tunteestaan silloin, kun ihmisiä olisi kohdattava fyysisesti. Hänelle kontaktin otto sujuu täydellisimmin oman sohvan nurkalta läppärin välityksellä.

Juulia on kiltti ja kuuliainen tyttö ja kokee, että hänen on jotenkin mainittava kaikki näytelahjojen lähettäjät blogissaan (colourme.indiedays.com). Jotenkin tuntuu, että blogin pitäminen on hänelle valtavasta lukijamäärästä huolimatta ristiriitainen asia. Blogi ruokkii riittämättömyyden tunnetta, koska kaikki voisi aina näyttää vieläkin täydellisemmältä, kuten hänen kotinsa paljon kauniimmalta. Blogiin kuvaaminen vie ison osan päivän tunneista opiskelun ohella ja vahvojen rutiinien avulla paletti pysyy jotenkin kasassa. Samalla se kuitenkin antaa hänelle julkisesti identiteetin sellaisena kuin hän on; ujo, pikkutyttömäisiin vaatteisiin pukeutuva kaikesta söpöstä tykkäävä nuori nainen.

Toivon, että elokuva avasi hieman kulisseja bloggaamisen taakse. Kuinka suorituskeskeiseltä yhteiskuntamme näyttäytyy nuorille oikeasti? Sitä jäin miettimään.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

Hallinta, kontrolli

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Monitulkintainen sukupuolisensitiivisyys

Reija Katainen — Thu, 12 Sep 2013 05:07:54 +0000

Joukko sukupuolisensitiivistä työtä tekevien järjestöjen ja hankkeiden edustajia¹kokoontui toukokuun alussa yhteen pohtimaan sukupuolisensitiivisyyden monitulkintaista käsitettä ja sitä, miten kukin ymmärtää sen työssään. Tapaamiseen osallistuneiden näkökulmat niin sukupuoleen kuin sukupuolisensitiivisyyteenkin olivat hieman eri tavalla painottuneita. Silti näkemykset aiheesta eivät olleet toisilleen vastakkaisia vaan pikemminkin limittäisiä. Yhteisen käsityksemme mukaan sukupuolisensitiivinen työ on tärkeää, koska se tuo sukupuolen ja siihen liitettyjen merkitysten painoarvon esille. Tämä on erityisen tärkeää yhteiskunnassa, jossa tasa-arvoa usein pidetään jo saavutettuna etuna ja etenkin aikana, jolloin lasten ja nuorten ”syrjäytymisestä” puhutaan päivittäin julkisuudessa.

Sukupuolta voi määritellä eri tasojen kautta, mutta yksilöllisen kokemuksen kohdalla nämä kaikki tasot ovat aina samanaikaisesti läsnä. Sukupuoli on paitsi biologiaa myös sosiaalista ja kulttuurista sekä elettyä ja koettua, sisäistä tunnetta tiettyyn sukupuoleen kuulumisesta. Sukupuoli on moninainen, eikä se ole ongelmitta jaettavissa kahteen toisilleen täysin vastakkaiseen ryhmään. Jokaisella on oltava oikeus ilmaista sukupuoltaan haluamallaan tavalla. Samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet koskevat meitä kaikkia.

Ymmärrämme sukupuolen olevan historiallisesti ja kulttuurisesti muuttuvaa, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että sekä eri sukupuolta oleviin lapsiin että aikuisiin kohdistuu erilaisia odotuksia ja oletuksia heidän kyvyistään ja ominaisuuksistaan. Usein nämä odotukset ovat tiedostamattomia ja vaikuttavat siihen, miten kohtaamme toiset arjessa. Työssämme sukupuolta ei häivytetä taustalle, vaan sen esiin nostaminen tarkoittaa paitsi tyttö- ja poikaerityistä toimintaa, myös huomion kiinnittämistä aikuisten omiin, usein tiedostamattomiin käsityksiin sukupuolesta ja sen merkityksistä. Tavoitteena on avoin ja toista kunnioittava dialogi.

Sukupuolisensitiivisyys – mitä se on?

Sukupuolisensitiivisyydeksi voidaan nimetä näkökulma, jossa tiedostetaan ja tunnistetaan sukupuolen merkitys ja sukupuolistereotypioiden rajoittavuus kasvatus- ja vuorovaikutustyössä. Se voi tarkoittaa mm. sitä, että ollaan tietoisia sukupuolten erilaisesta historiasta sekä yhteiskunnallisista ja kulttuurisista oletuksista, jotka kohdistuvat niin tyttönä kuin poikanakin olemiseen. Millaista käytöstä aikuiset ja kasvattajat tukevat? Millainen on ”hyvä” tai kelpoinen tyttö/poika?

Onko vaihtoehtoisia kertomuksia tyttönä tai poikana olemisesta olemassa? Mistä niitä löytää? Saavatko sukupuolinormeja rikkovat lapset ja nuoret riittävästi tukea? Onko tilanteita, joissa jokin muu ero on sukupuolta merkittävämpi? Yhteinen keskustelu asiasta jatkuu.

Poikien Talo, Kalliolan Nuoret ry

Tyttöjen Talo Helsinki

Folkhälsans Förbund

Tyttötyön verkosto- hanke, Suomen Setlementtiliitto ry

Oiva ja Ilona- hanke, Jyvälän Setlementti ry

Non Fighting Generation ry

Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa- hanke, Naisasialiitto Unioni ry

[1] Tapaamiseen osallistuivat Tyttöjen talon, Poikien talon, Folkhälsans Förbundetin, Tyttötyön verkosto- hankkeen, Oiva ja Ilona- hankkeen, Non Fighting Generationin ja Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeen edustajat.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Voimalla 17 tytön

Laura Luoto — Tue, 25 Sep 2012 04:28:35 +0000

17 girls (17 filles), 2011. Ohjaaja: Delphine ja Muriel Coulin. Kuvaus: Jean-Louis Vialard. Pääosissa: Louise Grinberg, Yara Pilartz, Roxane Duran

Ranskalainen 17 girls (17 filles, 2011) on elokuva siitä, kuinka pitkälle nuorten idealismi ja trendit voivat mennä. Delphine ja Muriel Coulinin ohjaamassa elokuvassa on hyvin vähän perinteisen tyttöelokuvan elementtejä. Kyse ei ole kouluarvosanoista, pojista, harrastuksista tai suosiosta. Kyse on kontrollista.

Kaikki alkaa siitä kun lukiolainen Camille (Louise Grinberg) paljastaa olevansa raskaana. Hän päättää pitää lapsen, sillä ”siten minulla on aina joku joka rakastaa minua”. Pian kehittyy idea: tyttöjoukko päättää hankkiutua raskaaksi, odottaa ja kasvattaa lapset yhdessä.

Yhteinen hanke kasvattaa tyttöjen keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Teini-iän ja aikuistumisen myllerryksessä olevan turvattomuuden tunnetta varmasti lievittää tieto siitä, että ympärillä on kohtalotovereita: he ovat kuin perhettä, mutta sellaista josta ei tarvitse kasvaa irti. Syntymättömät lapset liittävät heidät verivalan tavoin yhteen. Tavalliselle teini-iän elämälle on olemassa vaihtoehto – itse asiassa sen voi jättää kokonaan välistä ja hypätä suoraan perheidylliin. Suunnitelmat yhteisestä odotusajasta, kämpästä ja kasvatuksen ajan tuesta saavat monet muutkin lähtemään trendin vietäviksi.

Kaikilla valinnan toteuttaminen ei kuitenkaan suju niin helposti. Kuten monen muunkin trendin kohdalla, joidenkin on nähtävä enemmän vaivaa kuuluakseen porukkaan. Clémentine (Yara Pilartz) joutuu maksamaan pojalle, jotta tämä harrastaisi seksiä hänen kanssaan. Lisäksi tytön tultua raskaaksi hänen vanhempansa yrittävät pakottaa hänet tekemään abortin. Clémentine karkaa kotoa, mutta pelko saa pian vallan, ja hän palaa vanhempiensa luokse.

Raskaus on keino paeta tavallisen teinitytön elämää ja ottaa oma keho haltuun. Yhteiskunnallista kommenttia elokuvaan saadaan, kun opettajat ja vanhemmat kokoontuvat neuvonpitoon siitä, miten raskaaksi tulemisen trendin saisi loppumaan. Kohtaus saa elokuvan näyttämään todella omaperäiseltä pro-choice-kannanotolta: teinitytöt, joiden raskaaksi tulemista yleensä pelätään, ottavat ohjat omiin käsiinsä. Vapaus päättää omasta kehostaan merkitsee myös vapautta olla tekemättä aborttia.

Päähenkilöiden käsitys raskaudesta on kuitenkin epärealistisen aurinkoinen ja vailla vastuuta: he juovat, polttavat ja ajavat ajokortitta autoa. Lapsi hankitaan puhtaasti itsekkäistä syistä. Raskaus on siisti juttu ja jopa raskaustestimallien vertaileminen hauskaa puuhaa. Elokuva muistuttaakin Rosa Liksomin Kesävauva-novellia, jossa päähenkilö hankkiutuu raskaaksi siksi, että vauvan kanssa voi tehdä kaikkea kivaa auringossa. Vähän niin kuin lemmikin tai polkupyörän. Syksyn tullen päähenkilö kyllästyy vauvaan ja sysää sen äidilleen.

Trendit ovat hulluja. Voimakkaimmin ne näkyvät yleensä juuri teinien elämässä. Ne voivat olla jopa niin äärimmäisiä, että niihin liittyy ihmiselämällä leikkimistä. Ne nousevat ja laskevat, yhdistävät ja erottavat. Elokuvan lopussa trendi hiipuu. Raskaus ei olekaan enää siistiä ja jännittävää.

Tytöt ovat vielä lapsia ja kaikki tuntuu olevan heitä varten: viis pojista joita he käyttivät siittämiseen ja viis syntymättömistä lapsista. He suhtautuvat maailmaan ihmetellen ja ihastellen kuin leppäkerttuihin, jotka kiipeilevät heidän ihollaan. Elokuvan suurin vahvuus on kaunis elokuvaus (Jean-Louis Vialard). Se yhdistettynä hyviin roolisuorituksiin tuo elokuvaan syvällisyyttä, joka jäisi muuten yksiulotteisesta tarinasta puuttumaan. Useista päähenkilöistä ei saa kunnolla otetta, mutta yleisenä kuvauksena tyttöydestä, nuoruudesta ja perheestä elokuva toimii hyvin.

Laura Luoto
Kirjoittaja on elokuviin intohimoisesti suhtautuva valtiotieteiden opiskelija.

Elokuvaa esitetään Helsingissä Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla 27. ja 29.9.2012 (www.hiff.fi)

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Pojat on poikia – kuuluuko väkivalta poikien elämään?

Antti Ervasti — Wed, 20 Jun 2012 20:43:30 +0000

Kun mediassa tuodaan esille poikien ja nuorten miesten välillä tapahtuvia väkivallan tekoja, sisältyy näihin uutisointeihin usein väkivallan tekoa trivialisoiva sävy. Poikien ja miesten välillä tapahtuva väkivalta nähdään jätkien keskinäisenä nahisteluna ja voimien koetteluna. Pojathan on poikia ja pikkunahistelu kuuluu asiaan. Vai kuuluuko? Eikö poika ja mies voi pelätä väkivaltaa tai kärsiä siitä?

Poikien ja nuorten miesten kokema väkivalta tulisi ottaa entistä vakavammin. Omassa työssäni kohtaan säännöllisesti poikia, jotka ovat kokeneet väkivaltaa tai pelkäävät joutuvansa väkivallan kohteeksi. Näitä poikia ei lohduta viesti, että väkivalta kuuluu mieheksi kasvuun. Heitä auttaa näissä kohtaamisissa heidän väkivallan kokemukseksensa ottaminen vakavasti. Lisäksi on tärkeää ottaa vakavasti pelko väkivallan kohteeksi joutumisesta. Jos näin ei tapahdu, siitä voi seurata nuorelle hänen elinpiirinsä merkittävää kapenemista ja eristäytymistä sosiaalisista suhteista.

Myös väkivaltaa käyttäviä poikia ja nuoria miehiä tulisi kohdata ja kuunnella aidosti. Vastuuttaminen ja syyllistäminen teoista ovat eri asioita. Syyllistäminen ei hyödytä osapuolista ketään. Väkivaltaiset teot ovat usein merkki syvemmästä pahoinvoinnista sekä kyvyttömyydestä ratkaista ristiriitoja esimerkiksi keskustelemalla. Väkivaltaa käyttävillä pojilla ja nuorilla miehillä tulisi olla mahdollisuus kehittää turvallisessa ympäristössä tunnetaitojaan ja impulssikontrolliaan.

Väkivaltaa kokeneita ja käyttäneitä poikia ja nuoria miehiä ei millään tavoin hyödytä tämän teeman vähätteleminen tai viihteellistäminen. Kun näistä teemoista keskustellaan yksiulotteisesti, niin tämänkaltainen keskustelu välittää väärän viestin kaikille asianomaisille. Tämän myötä myös nuorten parissa työskentelevien mahdollisuus tukea väkivaltaa kokeneita ja käyttäneitä vaikeutuu. Ilman oikeanlaista ja oikein ajoitettua tukea on erityisen haastavaa saada aikaan pysyviä, positiivisia muutoksia. Olisikin ensiarvoisen tärkeää resursoida ennaltaehkäisevään työhön. Mitä varhaisemmassa vaiheessa väkivaltateemoihin pystytään puuttumaan, sitä realistisemmat mahdollisuudet on saada aikaan kestävää kehitystä positiiviseen suuntaan.

Antti Ervasti
auktorisoitu seksuaalineuvoja
pari- ja seksuaaliterapeutti
Poikien Talon projektipäällikkö

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Naisen osa?

Merja Leppälahti — Thu, 26 Apr 2012 06:35:50 +0000

Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi (toim.) Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY, 2012.

Kirja on saanut raflaavan nimensä kansanlaulusta, jossa hulivililikan pimppi kuljeskelee ja hyppelee aivan valloillaan. Kirjan sisältö ei kuitenkaan ole yhtä hilpeä, sillä kirja käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Kirjassa kuvattu seksuaalinen vallankäyttö ei tarkoita pelkästään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vaan monenlaisia arkisia käytänteitä, jotka ohjaavat naisten jokapäiväistä elämää. Kyseessä ei ole miesten salaliitto naisia vastaan, vaan kysymys on koko yhteiskuntaa läpäisevistä toiminta- ja ajattelumalleista: naiset rajaavat myös itse toimintatilaansa ja autonomiaansa pelätessään kunniansa tai turvallisuutensa puolesta.

Kirjassa on kuusi osaa. Jokainen osa alkaa aihetta käsittelevällä tutkijan kirjoituksella, jota seuraa neljä – tai yhdessä osassa kuusi – kaunokirjallista tekstiä. Tutkijoiden osuudessa Sari Näre ja Susanna Ruuhilahti kirjoittavat otsikolla ”Vallattomat pillut valtaistumassa”, Terttu Utriainen käsittelee seksuaalilainsäädäntöä artikkelissaan ”Rikoslaki seksuaalisen itsemääräämisoikeuden turvaajana?” ja Pia Puu Oksanen tarkastelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä ihmisoikeuksiin kohdistuvana prosessina artikkelissaan ”Kohti pelotonta maailmaa”. Sanna Karkulehdon artikkelissa ”Sinun asenteesi edustaa äärimmäistä väkivaltaa” nousevat esille kaunokirjallisuuden hyväksikäyttökuvaukset ja Sanna Aaltonen tarkastelee sukupuolista häirintää otsikolla ”Miksi sukupuolittuneesta vallankäytöstä on niin vaikea puhua?”. Kirjan viimeisen osion aloittaa Maaret Kallio artikkelillaan ”Eheytyminen seksuaalisesta väkivallasta on mahdollista”.

Tutkijoiden tekstit ovat täyttä asiaa, mutta melkeinpä vielä antoisampi on kaunokirjallinen osio, jossa 26 kirjoittajaa kuvaa naisen elämää novellin tai runon keinoin. Muutama teksti on julkaistu aikaisemmin, esimerkiksi Johanna Sinisalon monia palkintoja kerännyt ”Baby Doll”, joka käsittelee lasten elämismaailman seksualisoitumista. Osa teksteistä on kirjoitettu tätä julkaisua varten. Yhdessä tieteelliset artikkelit ja kaunokirjalliset tekstit muodostavat ajatteluttavan kokonaisuuden, joka ei kuitenkaan ole yksioikoisen monoliittinen vaan antaa tilaa naiseuden moninaisuudelle eikä aina edes tarjoa ”oikeaa” ratkaisumallia.

Seksuaalista häirintää on se, minkä toinen kokee kiusalliseksi ja häiritseväksi, mutta häirinnän täsmällisiä rajoja on vaikea määrittää. Se, mitä yksi pitää epämiellyttävänä, voi toiselle olla huvittavaa sanailua tai muuten vain ”läppää”. Tietenkin me naiset myös opimme varhain, että on pikkumaista ja tiukkapipoista pahastua pikkuasioista – sitähän pojat kiusaavat, josta ne tykkäävät.

Seksuaalista vallankäyttöä pahimmillaan on naisiin kohdistuva väkivalta. Hame päällä, korkokengät, meikkiä – ehkä tuli pari siideriäkin nautittua. Jos nainen sitten raiskataan, hänet ohjataan miettimään, mitä tuli tehtyä väärin. Ei pidä pukeutua ja laittautua nätiksi, jos ei halua, että katsotaan. Ja naisen kohdallahan asia voidaan tulkita niin, että jos saa katsoa, niin saa myös koskea… Nainen häpeää, kun hän ”antaa itselleen tapahtua” ikäviä asioita, mutta nöyryyttävän ja haavoittavan kokemuksen jälkeen uhrin pitäisi pystyä toimimaan järjestelmällisesti. On loukkaavaa, kun ahdistava, ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttunut rikos lopulta tulkitaan lieväksi tai peräti nähdään uhri ainakin osasyyllisenä tapahtuneeseen: ”No jos antaa ymmärtää…”

Seksuaalinen vallankäyttö parisuhteessa voi kasvaa tragediaksi. Ulkopuolisen on helppoa todeta, että mokoma pettäjä tai vaimonhakkaaja pitäisi heti jättää, mutta kerran toisensa jälkeen nainen antaa anteeksi. Kun kuitenkin rakastaa ja kun se on muuten niin lutunen ja kun se ei voi itselleen mitään. Yhä uudelleen ja uudelleen luemme lehdistä, miten suhteen loppumiseen pettynyt mies pahoinpitelee tai surmaa sen, jota vakuuttaa rakastavansa yli kaiken, joskus samalla kuolevat myös yhteiset lapset. Kuitenkin aina joskus nainen ja mies muodostavat täydellisen parin – tai sellaista suhdetta meidät ainakin kasvatetaan tavoittelemaan.

Merja Leppälahti

Kirjoittaja on turkulainen folkloristi, kriitikko ja tietokirjailija.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Poikien kokema seksuaalinen väkivalta jää tunnistamatta

Antti Ervasti — Tue, 14 Feb 2012 10:10:05 +0000

Väitän että poikien ja nuorten miesten kokema seksuaalinen väkivalta jää usein tunnistamatta.

Tämän lisäksi kapea-alaiset käsitykset sukupuolesta vaikuttavat työskentelyyn väkivaltaa, ja erityisesti seksuaalista väkivaltaa, kokeneiden nuorten kanssa. Jos naisten ja tyttöjenkin on vaikea puhua seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta, niin pojille ja nuorille miehille se on vielä vaikeampaa. Eräs syy tähän on se, että seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuminen ei mahdu perinteiseen käsitykseen miehisyydestä, sillä se on ristiriidassa seksuaalisesti aktiivisen mieskuvan kanssa.

Seksuaalisen väkivallan tunnistaminen edellyttää koulutuksen ja työkokemuksen lisäksi kykyä nähdä väkivallan monimuotoisuus. On tärkeää reflektoida asenteita, jotka ohjaavat seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneiden sekä seksuaalista väkivaltaa käyttäneiden tunnistamista. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistyneiden keskuudessa on sekä miehiä että naisia.

Puhuttaessa tavoittamisen haasteellisuudesta, on havaittu, että seksuaalista kaltoinkohtelua ja väkivaltaa kokeneiden poikien ja nuorten miesten tavoittaminen palveluiden piiriin on erityisen haastavaa. Heidän kohtaamansa seksuaalinen väkivalta on huonosti tunnistettua ja asian puheeksi ottamista vaikeuttaa ilmiön arkaluontoisuus. Seksuaalinen väkivalta vaurioittaa aina sen kohteeksi joutunutta, oli kyseessä sitten tyttö tai poika, nainen tai mies.

Valitettava tosiasia on, että poikien ja miesten kokemaa seksuaalista väkivaltaa on tutkittu aivan liian vähän. Teeman parissa työskentelevien ammattilaisten käytännön työn tulosten kuuleminen onkin oleellista. Väkivallan vuoksi asiakkaiksi Miesten kriisikeskukseen tulleista miehistä seitsemän prosenttia oli kokenut seksuaalista väkivaltaa. Myös Poikien Talon asiakkuuksissa on edustettuina seksuaalista väkivaltaa kokeneita poikia ja nuoria miehiä.

Tukipalveluita seksuaalista väkivaltaa kokeneille pojille ja nuorille miehille tarjoavat esimerkiksi:
Poikien Talo
Miesten keskus
Tukinainen

Antti Ervasti
Kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Poikien talossa.

Keho, mieli, seksuaalisuus