Kommentti - Hallinta, kontrolli

Ulkonäön vankina

Merja Leppälahti — Mon, 29 Jun 2015 13:27:17 +0000

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto, 2015.

Anu Holopainen on uusimmassa kirjassaan tarttunut puhuttelevaan aiheeseen, ulkonäkömuokkaukseen. Holopaisen teos Ihon alaiset sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa kasvojen ja vartalon kirurginen muokkaus on arkipäivää. Ulkonäkö on merkittävä asia, ja siinä pyörii myös paljon rahaa. Kirjan päähenkilöt ovat nuoria, joista osa himoitsee kehonmuokkausta, osa suhtautuu siihen torjuvasti.

Tulevaisuuden maailmassa menestyminen on kiinni ulkonäöstä. Opiskelemaan pääseminenkin vaatii muokatun olemuksen, ainakin elleivät paperit ole kerrassaan huippuluokkaa. Harva keski-ikäinen näyttää ikäiseltään. Varsinkin asiakaspalvelutyössä oleville työnantaja saattaa kustantaa silloin tällöin pientä muokkausta, onhan työntekijöiden huoliteltu ulkonäkö tärkeää jo firman imagonkin kannalta. Jos tyyli kyllästyttää ja on varaa, ulkonäön voi vaihtaa aivan uuteen useitakin kertoja. Jotkut suosivat rajuja extreme-muokkauksia, joiden jälkeen alkuperäistä ihmisyyttäkään ei aina ole näkyvissä.

Nuorten keskuudessa jo ryhmäpaine saa lähes jokaisen haaveilemaan muokkauksesta. Varakkaat ja ennakkoluulottomat vanhemmat sallivat muokkaukset lapsilleen jo nuorina. Alaikäinen tarvitsee vanhempien suostumuksen toimenpiteisiin, mutta haltiakorvat tai suurisilmäiset anime-kasvot eivät ole lapsillakaan harvinaisia. Seitsemäntoistavuotiaan Jaran vanhemmat kuuluvat kuitenkin niihin vanhanaikaisiin jääriin, jotka eivät salli pojalleen kehonmuokkausta ennen maagista kahdeksantoista vuoden ikää. Vanhemmille itselleen on toki tehty maltillisesti muokkauksia, mutta pojan on odotettava täysi-ikäisyyttä.

Kauneusleikkaukset ja kehonmuokkaus ovat suuren luokan bisnestä. Laadukas ja luotettava leikkausklinikka on erittäin kallis, mutta monenhintaisia ja -tasoisia paikkoja on tarjolla. Jotkut käyvät leikkauksissa ulkomailla, joitakin toimenpiteitä voi toteuttaa jopa automaateissa. Ulkonäöstä voikin päätellä myös sosiaaliluokan. Hiukan sinne päin oleva leikkaustulos paljastaa heti, ettei ole ollut varaa käydä laadukkaalla klinikalla, vaan muokkaus on toteutettu halpabudjetilla. Varattomien perheiden lapset ovat pakkoluomuja. Vapaaehtoista luomua pidetään melkoisena kummajaisena. Toki on myös niitä, joiden mielestä ulkonäön muokkaus pelkästään esteettisistä syistä on turhaa, halveksittavaa tai peräti syntiä. Esimerkiksi kuusitoistavuotias Matias inhoaa kehonmuokkauksia yli kaiken ja toimii aktiivisesti niitä vastustavassa ryhmässä.

Erityisesti Jaran hahmossa Holopainen tavoittaa hyvin aikuistuvan nuoren maailman. Jara haluaa näyttää hyvältä ja tulla ikätoveriensa hyväksymäksi. Hän on suunnitellut valmiiksi miehekkään latinolookin, jollaisen hän aikoo hankkia heti, kun vain ikä ja varat sallivat. Rahaa hän hankkii esiintymällä Luomuklubilla. Siellä monenlaiset synttäri- ja polttariporukat käyvät kauhistelemassa esiintyjiä, joille ei ole tehty muokkauksia ja joilla jopa kasvaa ruumiissaan karvoja… Yksi esiintyjistä on sitä paitsi lihava, mikä on todella erikoista. Jaraa ei vaivaa esiintyminen Luomuklubilla, mutta häntä kammottaa, kun bloggaajapari on vähällä ”paljastaa” hänet luomuihmisiä pilkkaavassa blogissaan.

Holopainen käyttää perinteisen kerronnan lisäksi nettikeskusteluja, television reality-ohjelmia ja blogeja kommentteineen. Työnhakukin on viihteistetty reality-ohjelmaksi, jossa hakijoiden ulkonäkö ja esiintyminen ovat julkisesti arvosteltavina. PlastikPrinsess-nimimerkillä blogia kirjoittava alaikäinen tyttö kertoo keräävänsä rahaa kehonmuokkaustoimenpiteisiin keinolla millä hyvänsä. Hän ei julkaise kuvia eikä kerro nimeään, mutta paljastaa avoimesti harjoittavansa prostituutiota hankkiakseen itselleen täydellisen ulkonäön.

Ihon alaiset on ajatuksia herättävä kirja. Nykyään myös ulkonäkö tuntuu painottuvan yhä enemmän. Menestyäkseen on oltava ”kaunis”, mitä se sitten tarkoittaakin. Ihon alaisten maailma voi olla lähempänä kuin luulemmekaan.

Merja Leppälahti
tutkija, tietokirjailija ja kriitikko.

Takuulla työhön

Sirkku Ranta — Fri, 22 May 2015 09:32:14 +0000

Anu Gretchel, Kari Paakkunainen, Anne-Mari Souto & Leena Suurpää: Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2014, julkaisuja 150, verkkojulkaisuja 76. Sarja: Liike. 224 s.

Istuin keväällä 2013 Nuorisotakuu-pamfletin avausseminaarissa Joensuussa kuulemassa aiheesta, jonka olin aiemmin mieltänyt lähinnä puoluepoliittiseksi ohjelmaksi. Jo kuullun perusteella oli selvää, että tulevassa kirjoituskokoelmassa keskustelu ei kiinnittyisi vain takuun työllistämistavoitteeseen vaan myös nuorten arkeen. Kirjoituksissa tavoitekin on asettunut osaksi laajempaa politiikkakontekstia. Tekstini viitteillä tarkoitan pamfletin kirjoittajia.

Nuorisotakuuta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi usean tason tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmaksi. Kirjoituksissa liikutaankin takuun tavoitteista sen tuottamisen ehtoihin ja edelleen toimeenpanoon. Suuri osa kirjoittajista esittää parannuksia paitsi nuorisopalvelujen käytäntöihin, myös palvelujen saavutettavuuteen (mm. Ahonen-Walker ja Pietikäinen; Kajanoja; Huhta ja Salasuo). Useista kirjoituksista voi vähintäänkin rivien välistä lukea ajatuksen politiikkaohjelmien laastarointiluonteesta. Kirjoituksissa ohjelmaa, keskustelua ja tutkimusta pidetään tärkeinä, mutta olennaisinta olisi tehdä lapset ja nuoret syrjäyttäville olosuhteille jotakin pysyvästi. Monessa paperissa todetaan myös, kuinka takuukeskustelun keskeiseksi kysymykseksi asettuu syrjäytymisen ehkäisy toimenpiteenä, jonka ytimessä on työllistyminen. Kuitenkin jo syrjäytyminen on käsitteenä paitsi epäselvä, myös jollakin tavalla heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia leimaava (esim. Haikkola). Tästä näkökulmasta nuorisotakuu onkin lähinnä työllistämisohjelma, jossa työelämäkykyiset nuoret ottavat paikkansa aikuisuuden määrittämässä yhteiskunnassa (Souto) ja aikuistumisen olosuhteista riippumatta (Harinen).

Ehkä yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista on Veli-Matti Ulvisen pohdinta syrjäytymisestä prosessina, jolla oikeutetaan nuoriin kohdistuvat kontrollointitoimet. Hän määrittelee nuorisotakuun pyrkimykseksi ratkaista nuorten massatyöttömyyden tuottamat ongelmat. Syrjäytymiskäsitteen taustoja analysoiva Kiilakoski kiinnittää artikkelillaan huomion siihen, kuinka politiikkojen perusteena ovat tilastolliset luokittelut ja kuinka yksinkertaistetut käsitteet lopulta siirtyvät ajatteluumme. Lisäksi, päinvastoin kuin meidän on annettu politiikkakeskustelujen perusteella ymmärtää, syrjäytyminen ei näytä edes lisääntyneen (Ronkainen). Jussi Ronkainen esittääkin, että takuupolitiikan ytimessä on työllisyysasteen nosto ja että koko syrjäytymismääritelmä on korostetun työvoimalähtöinen. Nuoret tarvitaan työmarkkinoille aiempaa nopeammin. Myös Anu-Hanna Anttila näkee takuun nuorten aktivointipolitiikkana.

Liisa Winqvistin artikkeli valottaa nuorisotakuun viranomaisvalmistelun vaiheita, perusteluita ja toteutusta ja Erkki Laukkasen kirjoitus yhtä takuun toteutumisen estettä eli puuttuvaa rahaa. Nuorten yhteiskuntatakuun arviointiselvityksissä oli huomattu yhteys nuorison työllisyyden ja koulutuksen välillä, mutta myös ongelmien kasautuminen. Tiivistyneen viranomaisyhteistyön myötä havaittiin lapsia ja nuoria koskevien palveluiden sirpaleisuus, päällekkäisyys ja erilaiset tiedon siirtämisen esteet. Nuorisotakuusta kaavailtiin näiden ongelmien ratkaisua. Paikallistasolla takuun käynnistämistä ovat kuitenkin hankaloittaneet palvelujen riittämättömyys ja nuorten muuttovirrat. Lisäksi lakien ja ohjeistusten muuttaminen sekä uusien käytäntöjen omaksuminen on ollut hidasta. Tämän ohella ongelmia ovat tuottaneet paitsi heikkenevä kuntatalous ja valtion tuottavuusohjelma, myös TE-hallinnon useat uudelleenjärjestelyt ja budjettileikkaukset.

Teppo Eskelinen ehdottaakin nuorisotakuun ja vastaavien työllistämisohjelmien olevan seurausta valtion täystyöllisyyspolitiikasta luopumisesta. Toimeenpannut tuottavuus- ja keskittämisohjelmat ulkoistavat työllistämisen kunnille, joilla ei ole valtion veroisia työllistämiskeinoja. Samaan aikaan kun palkkatyön tarjonta niukkenee yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, myös valtio jälleenorganisoi ja lakkauttaa työtehtäviä. Eskelisen kuvaama tapa ylläpitää työvoimareservejä ja Anttilan kuvaama aktivointipolitiikka siirtävät työllistymisvastuun valtiolta yksilölle tilanteessa, jossa töitä ei ole.

Toimittajat Gretschel, Paakkunainen, Souto ja Suurpää ovat tehneet hyvää työtä. Yksi pamfletin ilmeisesti lajityypillisistä ratkaisuista on mainita kirjoittajan taustaorganisaatio heti kirjoituksen päätteeksi. Menettely auttaa lukijaa asettamaan näkökulmat paikalleen. Lisäksi kirjoitukset on onnistuttu pitämään lyhyinä. Siitä erityiskiitos.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.

Työelämä

Työnhaun sääntöjä oppimassa

Kari Forsström — Wed, 29 Apr 2015 12:59:42 +0000

Claudine Bories ja Patrice Chagnard: Les règles du jeu, 2014

Ranskalainen dokumenttielokuva Les règles du jeu, ”Pelin säännöt”, kertoo vaikeasti työllistyvistä nuorista. Työvoimaviranomaisten rahoittamassa projektissa yksityisen rekrytointiyhtiön konsultit yrittävät opettaa työnhakutaitoja ja oikeaa asennetta työvoimatoimiston nuorista asiakkaista koostuvalle ryhmälle. Seuraamme viiden tai kuuden nuoren valmennusta ja työnhakuyrityksiä vajaan vuoden ajan. Dokumentin nuorilla on ammattikoulutus – joillakin lukio ja sen päälle erilaisia kursseja ja harjoitteluja – ja he etsivät suorittavan tason töitä. Vuonna 2014 ilmestynyt dokumentti on kuvattu Lillen kaupungissa, alueella, jonka työttömyys on Ranskan keskitasoa korkeampi.

Dokumentin kuvauksessa ja leikkauksessa on tyylittelyä. Alkukuvissa lasiseinäinen toimistotorni kohoaa kukkulalla viileässä etäisyydessä. Taustalla soi Vivaldi. Siirrymme tornitalon juurelle, sieltä aulaan, sitten hissillä ylemmäs ja ylemmäs. Jossain tornin uumenissa toimii rekrytointiyhtiö Ingeus. Seuraa lähikuvia ihmisten kasvoista: ensin kaunopuheista sanomaansa julistavia konsultteja, sitten näitä vastapäätä istuvia, vaiteliaita, juroja, epävarmoja nuoria. Sitten siirrytään kuvaamaan erilaisia tilanteita työnhakijoiden ja kouluttajien välillä.

Kohtauksien alussa mykkäelokuvamainen väliteksti kertoo, mitä jollekin päähenkilöistä tapahtuu seuraavaksi: ”Lolita menettää malttinsa”, ”Kevin saa töitä”. Koska dokumentissa ei ole kertojan ääntä, tiedämme muuten henkilöistä vain sen, mitä he itse kertovat. Nuoria työnhakijoita ei kuvata kotonaan, työpaikoillaan tai vapaa-ajan vietossa, näemme heidät lähinnä keskustelemassa rekrytointivalmentajien kanssa, harjoittelemassa työhaastatteluja, täyttämässä lomakkeita, nettiyhteyden ääressä hakemassa tietoja työpaikoista ja puhelimessa soittamassa uudestaan ja uudestaan mahdollisille työnantajille. Henkilöiden erilaiset elämäntilanteet ja taustat hahmottuvat vähitellen dokumentin katsojalle.

Helsingin DocPoint-festivaaleilla tammikuussa esitetyn elokuvan tekijät, Claudine Bories ja Patrice Chagnard, ovat tehneet dokumentin myös maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen työntekijöistä ja asiakkaista (Les arrivants, 2008), mutta ”Pelin sääntöjen” nuoret työnhakijat ovat ilmeisesti syntyperäisiä ranskalaisia, vaihtelevalla etnisellä taustalla. Ranskan kielen tai ranskalaisen yhteiskunnan tuntemuksen puute eivät näyttäisi olevan näiden nuorten työnsaannin esteenä.

Kielitaitoa ja tapakulttuuria on kuitenkin monenlaista: kouluttajat katsovat, että nuoret eivät puhu tai käyttäydy oikein, eivät kyllin positiivisesti tai päämäärätietoisesti. He eivät ole oppineet työnhaun puhetapoja ja sääntöjä. Ei riitä, että työnhakija osaa ja haluaa tehdä jotain työtä, vaan hakijan on myös osattava perustella miksi juuri hänet pitäisi valita.

Missä määrin dokumentin kuvaamat tilanteet ja säännöt ovat sidoksissa Ranskan olosuhteisiin? Tiukka vaatimus käyttää työhaastattelussa nahkakenkiä lenkkareiden sijaan on ehkä tällainen, ainakin kun työnhakija pyrkii rakennustyömaalle. Monet muut normit kuulostavat sen sijaan tutuilta, esimerkiksi se, että työnhakija ei saisi sanoa hakevansa paikkaa ensi sijassa palkan takia. Erilaisten harjoittelupaikkojen tarjoaminen nuorille työpaikkojen sijaan näyttää olevan Ranskassa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomessa.

Onko tämä dokumentti ”kriittinen”? Henkilökuvauksen tasolla elokuva on mielestäni varsin neutraali, ilman selvää jakoa hyviksiin ja pahiksiin. Ainakaan useimmat konsulttifirman kouluttajat eivät vaikuta henkilöinä epämiellyttäviltä. Vastaavasti dokumentin nuorien vaikealle työllistymiselle on selviä syitä: joku ei halua herätä aikaisin tai tehdä pitkiä työmatkoja, toinen ei halua tulla komennelluksi tai suostua miellyttämään ketään, kolmas taas on harjoittelupaikoillaan kiltti ja mukautuva, kunnes saa raivokohtauksen.

Dokumentin kuvaama tilanne on toki epätyydyttävä: nuorten työllistymistilanne on vaikea ja työnhakuun liittyvät käyttäytymissäännöt ovat keinotekoisen tuntuisia. Jos dokumentin katsoja kokee tämän selvänä ja korjattavissa olevana vääryytenä, hän luultavasti tulkitsee myös elokuvan ”tuomitsevan” siinä kuvatun tilanteen. Joku toinen katsoja voi kokea elokuvan ironisena ja etäännyttävänä.

Kari Forsström
Kirjoittaja on helsinkiläinen FM ja teol.yo.

Työelämä

Children 404 on homonuorten nettiprojekti Venäjällä

Seija Hirstiö — Thu, 05 Mar 2015 07:40:50 +0000

DOC POINT 2015

Dokumenttielokuvafestivaali Helsinki

Presidentti Putinin homopropagandalaki vuodelta 2013 on jättänyt Venäjän nuoret homoseksuaalit elämään oman onnensa nojaan. Monet heistä ovat päätyneet Moskovan kaduille kerjäämään tai prostituoiduiksi ja yhä useammat lähtevät maanpakoon. Children 404 on rakennettu 45 nuoren päiväkirjavideoiden ja puhelinhaastattelujen varaan, ja se näyttää hyvin karua arkea nykypäivän Venäjältä. Näitä nuoria kiusataan kotona ja koulussa, ja he saavat kuulla jatkuvasti olevansa sairaita, syntisiä ja epänormaaleja.

Toimittaja Elena Klimova perusti tukiryhmän näille nuorille nettiin ja menetti työpaikkansa sen takia. Projektin nimi Children 404 tulee netin yleisestä virheilmoituksesta “virhe 404 - sivua ei löydy”. Projekti koostuu kahdesta osasta; suljetusta nettiryhmästä, jossa nuoret saavat psykologista tukea sekä julkisesta sivustosta, (deti-404.com) mihin nuoret voivat lähettää avoimia kirjeitä ja valokuvia itsestään.

Dokumentin ohjaajat Pavel Loparev ja Askold Kurov seuraavat joitain nuoria kouluun ja on hyvin hämmentävää, että heille törkeyksiä päin naamaa laukovat oppilaat antavat kuvata itseään ihan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtumassa. Sama tapahtuu, kun elokuvan yksi päähenkilö, 18-vuotias Pasha Romanov, seisoo kyltin kanssa keskellä Moskovan toria ja pariskunnat pysähtyvät hänen eteensä popcornien kanssa haukkumaan homoja maanrakoon. Äärijyrkkiin kannanottoihin jopa kannustetaan, ja elokuvassa eräs poliittinen henkilö esiintyy tv:ssä ja kehottaa polttamaan homojen sydämet heidän kuoltuaan, jotta paha ei leviäisi.

Pasha on päättänyt muuttaa Kanadaan ja sanoo, että se on sama kuin hän siirtyisi aikakoneella tulevaisuuteen. Siellä hän voi perustaa perheen ja elää tuntien, että hänet hyväksytään. Muutama nuori kotoaan karannut poika on löytänyt väliaikaisen kodin maaseudulta ystävällisen yksinäisen naisen luota. Perunoita kuoriessaan toinen heistä kertoo, kuinka väsynyt hän on ja kuinka hän haluaisi vain jotain varmuutta tulevaisuudestaan.

Odotin, että dokkarissa näkyisi suuria tunnereaktioita, mutta jotenkin kaikki nuoret vaikuttavat pääosin eleettömiltä ja sisäänpäin kääntyneiltä. Se on tietysti luonnollinen seuraus siitä, että on tullut lapsesta asti jyrkästi tuomituksi ja pahimmassa tapauksessa heitetyksi ulos omasta perheestään. Onneksi on Elenan kaltaisia ihmisiä, jotka pohtivat, että on kuitenkin parempi yrittää olla äänekäs kuin vain istua hiljaa. Elena on haastettu oikeuteen muutaman kerran homopropagandan levittämisestä, mutta tuomioita ei ole vielä onnistuttu langettamaan. Sivuston suosio kasvaa koko ajan, ja dokumentin tekemisen aikaan sinne oli tullut 22 000 yhteydenottoa ja 1350 tarinaa.

Dokumenttia ei saanut esittää Moskovan elokuvafestivaaleilla ja sen seurauksena sitä jaettiin USB-tikuilla kadulla.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

Rikollisuus, väkivalta

”Of Men and War” kertoo rauhan tekemisestä – sotamuistojen kanssa

Seija Hirstiö — Thu, 05 Mar 2015 07:20:19 +0000

DOC POINT 2015 HELSINKI
dokumenttielokuvafestivaali

Yli kaksituntisen dokumentin Of Men and War voi tiivistää niin, että amerikkalaiset sotaveteraanit yrittävät parantaa itsensä ja toisensa Irakin sodan jättämistä sotatraumoista. Suurin osa heistä on nuoria miehiä, jotka eivät pysty palaamaan vaimojensa ja lastensa luokse eivätkä sopeudu yhteiskuntaan enää.

Sodassa he olivat sankareita, mutta kuten yksi heistä sanoi: ”Palattuani tunsin itseni ihan pieneksi.” Ja se ahdistaa. Vihaisuus on yleinen olotila. Viha kantoi sotilaita läpi kaikkien kauheuksien sodassa, mutta nyt se kanavoituu arkeen ja saa suuttumaan ihan pienestä, koko ajan.

Miehet osallistuvat Pathway Home -nimisen kuntoutuskeskuksen ohjelmaan Kaliforniassa. Kamera seuraa heidän arkeaan ja ryhmäterapiakeskustelujaan vuoden ajan. Ohjaaja Laurent Bécue-Renard näyttää, kuinka miehet pikku hiljaa pystyvät siirtymään eteenpäin elämässään ja kuinka sotakauheuksien tilalle alkaa tulla uutta uskoa omaan selviytymiseen.

Yksi mies kertoo aina uudelleen sen, kuinka hän sokeutui kranaatin räjähtäessä. Toinen kuvailee sitä hetkeä, kun hän oli murtamassa ovea asuntoon, pikkutyttö tuli avaamaan sitä ja lensi murtautumisen voimasta päin seinää ja kuoli. Ruumiiden lastaaminen kasaan, kidutukset, elävältä polttamiset, rankaisemiset. Muistot palaavat elävinä mieleen. Nukkuminen on mahdotonta.

Takaumien lisäksi miehet tuntevat syyllisyyttä osallisuudestaan sotatapahtumiin. Elokuva toimii todella hyvin sodanvastaisena julistuksena. Sotaan lähdetään ylpeinä, mutta sieltä palataan ihmisrauniona. Kuten yksi heistä sanoi: ”Feikkaan kaiken elämässäni. Minulla ei ole enää mitään, miksi elää.”

Kuitenkin juuri sotilaiden perheet on se syy, miksi he yrittävät. Yhdenkin vaimo oli sanonut, että hän eroaa, ellei mies käy läpi ohjelmaa. Eräs asukkaista kuvaili suhdetta lapsiinsa vakavaksi. Hän koki, että ryöstää lapsiltaan lapsuuden, koska ei pysty iloitsemaan heidän kanssaan mistään. Vuoden loppupuolella näytetään kuitenkin jo hieman valoisampi hetki erään miehen elämässä. Hän on käymässä kotona ja tyttö huikkaa sängystä: ”Rakastan sinua, vaikka sinulle olisi tapahtunut mitä. Koska olet minun isä!”

Monissa perhetilanteissa näkyy se, kuinka henkisesti poissaolevia miehet ovat. Terapeutti, joka on itsekin ex-veteraani, sanoo usein miehille, että heidän on lopetettava pakeneminen ja otettava apua vastaan. Hän korostaa, että kaiken pahan lisäksi, mitä heillä on sisällään, siellä on myös hyvää. Miehillä on kyky tulla hyviksi vanhemmiksi, rakastaviksi aviomiehiksi ja lojaaleiksi ystäviksi. He ovat selviytyjiä ja voivat valita sen, että pikku hiljaa he jättävät kaiken skeidan taaksensa.

Parantuminen sotatraumoista ja traumoista ylipäätään vaatii aikaa ja osaavaa apua. Mielestäni se on ainoa tie siihen, etteivät ne siirry sukupolvelta toiselle. Tulevat lapset ja nuoret päätyvät muuten kantamaan suuria taakkoja, jotka hiljaisuuden tai väkivallan kautta siirtyvät sairailta vanhemmilta suvussa eteenpäin.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

Matka minuksi on kurkistus bloggaamisen kulissien taakse

Seija Hirstiö — Fri, 30 Jan 2015 06:48:42 +0000

Ohjaaja Mina Laamo on tehnyt dokumenttielokuvan Matka minuksi kolmesta parikymppisestä bloggarista; Laurasta, Ellistä ja Juuliasta. He ovat yksinäisiä nuoria, jotka kärsivät riittämättömyyden tunteesta ja etsivät ideaaliminäänsä kukin omalla tavallaan.

Matka minuksi ei mässäile vakavilla asioilla tositv:n tyyliin vaan on melko tyylikäs ja hillitty elokuva. Tarkkaan valitut kuvakulmat ja musiikkivideon omaiset kuvakollaasit johdattelevat nuorten mielenmaisemiin. Tytöt puhuvat avoimesti siitä, mikä tuntuu kipeimmältä. Voi olla, että tämä on se puuttuva elokuva suomalaisten nuorten oireilusta ja paikan etsimisestä yhteiskunnan kovien vaatimusten edessä.

Laura on taideopiskelija, joka kärsii masennuksesta ja on pitänyt masennusblogia. Hän on kontrollifriikki, jolle epäterveellisten ruokien vältteleminen on aiheuttanut syömisongelman ja syöminen ylipäänsä aiheuttaa syvää itseinhoa. Hän käy juttelemassa tuntemuksistaan terapeutin luona, jolta hän myös saa kotipihalla kasvatettuja puhtaita vihanneksia ja yrttejä.

Laura kuvailee sitä, miten olo muuttuu ohueksi, irralliseksi ja kuinka hän joutuu kauas omasta itsestään. Oireet tuntuvat kuvaavan dissosiaatiota, itsestä irtautumista silloin, kun emotionaalinen painolasti on liian suuri. Minulle jää elokuvasta epäselväksi se ymmärtääkö Laura erikoista oireiluaan ollenkaan. Tunnistamattomana tuon kaltainen outo oireilu vaan lisää ahdistusta.

Ratkaisuna tilanteeseensa Laura päättää lähteä Japaniin vaihtoon vuodeksi, koska siellä hän voi oppia tekemään työtä kovasti ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Järkyttävä ajatus, koska katsojan näkökulmasta Lauran tarvitsisi ensisijaisesti käydä ylitsepääsemättömät vaateet itsensä suhteen läpi, jotta hän saisi olla juuri niin hyvä ja paha kuin on.

Elli on pitänyt laihdutusblogia matkalla anoreksian hallitsemaan elämään. Ellillä on ymmärtäväinen äiti, joka kertoo itse keksimässään tarinassa hirvitytöstä, joka putosi kuoppaan, huusi apua ja tuli kuulluksi ja pelastetuksi. Elli näyttää sitä kuunnellessaan hämmentyneeltä 5-vuotiaalta pikkutytöltä. Sairastuminen alkoikin nuorena, kun vanhemmat erosivat ja häntä alettiin kiusata koulussa.

Elli haluaisi jatkaa opiskelujaan yliopistossa. Suurimman osan elokuvaa hän toipuu vielä ”omassa pesässään” sängylle käpertyneenä. Häntä harmittaa blogin pitäminen, koska ylilaihasta itsestä julkaistut kuvat ovat kannustaneet muita samassa mielentilassa olevia laihduttamiseen. Ymmärrän, että blogi on tuossa tilanteessa ollut yksi areena näyttää omia ”saavutuksiaan” ja olla olemassa.

Juulian elämä näyttäytyy elokuvassa hymyä ja kauniita vaatteita, leivonnaisia sekä postista tipahtelevia tavarapaketteja täynnä olevana onnelana. Juulian yksinäisyys paljastuu lähinnä hänen ulkopuolisuuden tunteestaan silloin, kun ihmisiä olisi kohdattava fyysisesti. Hänelle kontaktin otto sujuu täydellisimmin oman sohvan nurkalta läppärin välityksellä.

Juulia on kiltti ja kuuliainen tyttö ja kokee, että hänen on jotenkin mainittava kaikki näytelahjojen lähettäjät blogissaan (colourme.indiedays.com). Jotenkin tuntuu, että blogin pitäminen on hänelle valtavasta lukijamäärästä huolimatta ristiriitainen asia. Blogi ruokkii riittämättömyyden tunnetta, koska kaikki voisi aina näyttää vieläkin täydellisemmältä, kuten hänen kotinsa paljon kauniimmalta. Blogiin kuvaaminen vie ison osan päivän tunneista opiskelun ohella ja vahvojen rutiinien avulla paletti pysyy jotenkin kasassa. Samalla se kuitenkin antaa hänelle julkisesti identiteetin sellaisena kuin hän on; ujo, pikkutyttömäisiin vaatteisiin pukeutuva kaikesta söpöstä tykkäävä nuori nainen.

Toivon, että elokuva avasi hieman kulisseja bloggaamisen taakse. Kuinka suorituskeskeiseltä yhteiskuntamme näyttäytyy nuorille oikeasti? Sitä jäin miettimään.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija

[7] https://www.youtube.com/watch?v=KdA2j4oU7v8'

Kenen lauluja laulat

Leena Suurpää — Fri, 30 Jan 2015 06:37:56 +0000

Tammikuun 20. päivänä tapahtui kummia, jälleen Pariisissa. Tänä sananvapauden riistämisen ja puolustamisen kuukautena Ranskan oikeusistuimen eteen marssivat ranskalainen sosiologi ja rap-muusikko syytettyinä ”anti-valkoisesta rasismista”[1] ja ”valkoisten syrjintään, vihaan ja väkivaltaan lietsomisesta”[2]. Kyseessä on sosiologi Saïd Bouamaman ja rap-muusikko Saïd Zougghagin[3] yhdessä julkaisema kirjan ja CD:n kokonaisuus Nique la France – devoir d’insolence[4], joka sivaltaa umpikujaan ahdettuja tasavaltalaisen Ranskan arvoja yhdistäen sosiologin analyysia satiiriseen rap-kerrontaan.[5] Tämä jo viisi vuotta sitten julkaistu kirjan ja levyn paketti on herättänyt suuren määrän vastareaktioita, joista yhtenä esimerkkinä on ”antikristillisen”, ”antiranskalaisen” ja ”antihumaanin” rasismin vastustamiseen keskittyvä liittouman ilmaisema kritiikki[6]. Sen tekemän rikosilmoituksen ansiosta sosiologi ja muusikko olivat noin viikko sitten oikeudessa. Liittouman aloite ei näytä kuitenkaan johtavan syytteeseen.

Mistä kumpuaa tämä epätavallisen voimallinen polemiikki ja ärtymys, jonka ovat jakaneet monet muutkin kuin edellä mainitun liittouman kannattajat? Kuvio on tietysti monipiippuinen, mutta muutama asia nousee erityisesti mieleeni.

Ranskan rasismi. Kirjan ja levyn kritiikin ärsykkeenä ei ole vain yksi ihmisryhmä tai Front National -puolue, joka on usein ollut rasisminvastaisen yhteiskuntakritiikin ensisijainen kohde. Kritiikki kohdistuu Ranskan rasismiin: valtiolliseen nykypolitiikkaan, siirtomaahistoriaan ja sen perintöön, mediaan, hallintoon ja sen viranomaisiin, ja lopulta kaikkiin Ranskassa asuviin. Tällainen systeeminen kritiikki on murskaavampaa kuin tiettyjen erityisryhmien, politiikan sektoreiden tai puolueiden vieroksunta. Samalla kritiikki symbolisoi muutosta ranskalaisessa rasismia koskevan yhteiskuntakritiikin perinteessä. Rasismia vastustava taistelu kohdistui Ranskassa(kin) miltei vuosituhannen vaihteeseen saakka etupäässä rasistien vastustamiseen. Kohteena olivat ”he”, rasistisen ideologian kantajat, pikemminkin kuin ”me”, ranskalainen yhteiskuntajärjestys syrjivine käytäntöineen, kulttuurisine tapoineen ja ihmisineen. Sosiologin ja räppärin kerronta tuo esille, ettei yhteiskuntakriittinen katse voi typistyä vain helppoihin ääripäihin – rasistiseksi nimettyyn puolueeseen, poliisi-instituution väkivaltaan, syrjäytyneiksi nimettyihin lähiöihin tai moskeijan liepeiltä löytyviin nuoriin miehiin.

Nique la France iskee tasavaltalaisen Ranskan ydinarvoihin: vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.[7] Näiden arvojen puolesta sosiologi ja räppäri näyttävät haluavan taistella, mutta eivät millä tahansa ehdoilla. Pamfletti ja laulut kertovat siitä solidaarisuuden paradoksista, joka virittyy tasavaltalaisen yksilön oikeuksien nimiin vannovan ihmisoikeusajattelun ja laajan ranskalaisten joukon kokeman epäoikeudenmukaisuuden välille. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusten purkaminen lauluiksi ja kirjaksi kertoo, ettei hiljaiseen asemaan tyydytä. Näkyväksi halutaan tuoda mitä moninaisimpien ihmisryhmien epätasa-arvon kokemukset ja ajatukset – lähiöissä asuvat, entisistä siirtomaista kotoisin olevat, nuoret, kodittomat, ei-valkoiset…

Hiljaisen historian politisointi. Sosiologi ja räppäri läpivalaisevat siirtomaahistorian muistia ja muistoa. Yhteiskuntakriittisen analyysin ytimeen kuuluu eittämättömästi valtasuhteiden purkamisen tavoitteet. Sosiologin ja räppärin yhteistuotos tuo valtakysymykset näkyviksi myös ihonvärin mielessä. Ihonväriin liittyvien valtasuhteiden tuulettaminen on jäänyt sekä tasavaltalaisessa traditiossa että maan rasisminvastaisessa toiminnassa usein varsin näennäiseksi. Etenkään valkoisuus ei ole ollut solidaarisuuden kiistakapula vaan pikemminkin yhteiskunnan hiljainen olotila. Nique la France -analyysin voi tulkita osoitukseksi siitä, että niin yhteiskunnallisilla eroilla kuin solidaarisuudellakin on värinsä. Syrjintä ihonvärin perusteella on olennainen osa tasavaltalaista todellisuutta. Sosiologi ja räppäri eivät ole analyysinsa kanssa yksin. Mustien järjestöjen yhteenliittymän[8] perustaminen vuonna 2005 on monella tavoin merkittävä virstanpylväs ranskalaisen kansalaistoiminnan kentällä. Se kertoo värisokean solidaarisuuden umpikujasta ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja julkisessa keskustelussa. Värisokeus tarkoittaa tässä yhteydessä syrjinnän vastaiseen taisteluun tarvittavien työkalujen puuttumista.[9] Ranskassa jokunen vuosi tehdyn barometrin mukaan suurin osa Ranskan mustasta väestöstä on kansalaisuudeltaan ranskalaisia. Saman joukon työttömyysluvut ovat omilla lukemillaan. Ranskan värillinen väestö ei ole eheä yhteisö muussa kuin yhteiskunnallisen syrjinnän ja tähän liittyvien yhteisten, usein siirtomaahistoriaa koskevien kokemusten mielessä. Tässä katsannossa väri on poliittinen eikä niinkään etninen kategoria.

Tieteen ja taiteen liitto. Yhteiskunnallinen kerronta, jossa tutkijan analyysi yhdistyy popkulttuuriseen ilmaisuun, on purevaa ja provosoivaa. Siinä yhdistyvät erilaiset kertomisen tavat ja tasot ilman sellaista äänen hierarkiaa, joka tieteen ja taiteen välille on usein uhkana rakentua. Musiikki ei ole vain tutkimuksen äänen vahvistaja vaan ihmisten kokemusten itsenäinen tulkitsija. Sosiologin ja räppärin yhteistyö osoittaa, että tällainen tieteen ja taiteen (avo)liitto voi olla erityisen voimallinen tiedon tuottamisen ja yhteiskunta-aktivismin muoto, joka ei henkilöidy vain yhden ihmisen, sosiaalisen joukon tai ammattiryhmän omaisuudeksi.

Agrif-liittouma, joka sai sosiologin ja räppärin oikeuden eteen, teki samankaltaisia aloitteita Charlie Hebdon toimitusta vastaan. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että kyseisen lehden toimitus olisi saanut astella oikeuden eteen. Miksi näin kävi sosiologille ja räppärille? Onko kritiikin kohde – koko tasavallan eriarvoisuus ja rasismi – erityisen tulenarka? Suvaitaanko satiiriselta lehdeltä rap-musiikkia enemmän yhteiskuntakritiikkiä? Tai onko vastareaktioilla jotain tekemistä sosiologin ja räppärin perhetaustojen kanssa, jotka juontavat juurensa Algeriaan? Entä mitä merkitsee räppärin suhteellisen nuori ikä yhteiskuntakritiikin sietämisessä? Sananvapauden rajoista ja ehdoista nämäkin kysymykset kertovat. Ja näistäkin pitäisi pystyä keskustelemaan – vapaasti.

Leena Suurpää
Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja

[1] le racisme anti-blanc

[2] la provocation à la discrimination, à la haine ou à la violence

[3] Yhtyeen Zone d'expression populaire http://www.zep-lesite.com/ perustaja. Tapasin räppärin puolitoista vuotta sitten kesäkuussa osana tutkimushankettani, jossa analysoin populaarimusiikin yhteiskuntakerrontaa ja muusikoiden elämänkulkua Ranskassa ja Tunisiassa.

[4] Vitut Ranska – hävyttömyyden velvoite

[5] Kati Pietarinen käsittelee samaa aihepiiriä purevasti Vihreän Langan kirjoituksessaan http://www.vihrealanka.fi/blogi-toim-huom/je-suis-sa%C3%AFd

[6] l'Alliance générale contre le racisme et pour le respect de l'identité française et chrétienne, Agrif, http://www.lagrif.fr/

[8] Conseil Representative des Associations Noires http://www.le-cran.fr/

[9] Tämä ei ole vain ranskalainen erityispiirre. Värisokeudesta suomalaisessa arjessa on kirjoittanut mm. Anna Rastas (2007) Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere: Tampere University Press & Nuorisotutkimusseura.

Sukupolvi vailla tulevaisuutta muuttaa pelin säännöt

Lotta Tenhunen — Wed, 31 Dec 2014 22:00:00 +0000

Ada Colau and Adriá Alemany: Mortgaged Lives. Journal of Aesthetics & Protest Press Los Angeles/Leipzig/London.

“SÍ SE PUEDE. Seven days at PAH Barcelona” (traileri). Elokuva on pyydettävissä ilmaiseksi esitettäväksi osoitteesta www.comandovideo.net.

Kun Espanjan rakennussektorin vetämä talouskasvu räjähti asuntovelkakuplan muodossa kansalaisten silmille vuonna 2009, oli ensimmäiset suunnitelmat tilanteen korjaamiseksi jo nostettu pöydälle yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä. Niin barcelonalaisten ihmisoikeusaktivistien kuin Madridin ecuadorilaisten yhteisöissäkin oli jo arveltu pahinta ja varauduttu sittemmin humanitäärisen kriisin mittasuhteet saaneeseen häätöjen ja kodittomuuden lisääntymiseen.

Kriisin jatkuessa oikeutta asuntoon puolustavia ryhmiä alkoi syntyä kaikkialle. Nykyään yli 200 paikkakunnalla toimivan, asuntovelasta kärsivien mukaan nimetyn PAH:n (Plataforma de Afectados por la Hipoteca) tavoitteena on järjestäytyä naapurusto naapurustolta takaamaan kaikkien oikeus kelvolliseen kotiin. Asumisoikeusliikkeeseen osallistuvat kaikenikäiset naapuruston jäsenet, myös nuoriso, jota on usein kutsuttu sukupolveksi vailla tulevaisuutta. Merkittävä osa aktiivisimmin osallistuvista nuorista on ensimmäisen tai toisen polven madridilaisia Etelä-Amerikan maista. Yksi heistä on 23-vuotias Daniel Acosta Lovera.

Daniel muutti Venezuelasta Espanjaan vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa 11-vuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä synkeintä pankkikriisiä, juuri omaan asuntoonsa muuttanut ja perheen pienen kioskin perinyt Daniel joutui tekemään elämässään täyskäännöksen.

– Ensin äitini jäi työttömäksi ja alkoi auttaa minua kioskin ylläpidossa. Sitten yritys, jossa isäni työskenteli, ajautui konkurssiin ja irtisanoi kaikki työntekijänsä. Siitä eteenpäin kaikki oli silkkaa alamäkeä, Daniel kertoo.

Molempien vanhempien jäädessä työttömiksi ja koko perheen ollessa riippuvainen kioskin myynnistä, oli Danielin muutettava takaisin kotiin. Jonkin ajan päästä perhe joutui luopumaan myös kioskista sen myynnin romahtaessa. Laskut jäivät maksamatta. Ennen pitkää postitse saapui tiiliskiveksi kutsuttu läjä papereita, joissa ilmoitettiin häädön täytäntöönpanon päivämäärä.

– Emme enää pystyneet maksamaan asunnostamme, ja velka kasvoi kuukausi kuukaudelta. Meiltä katkaistiin sähköt ja sitten vesi. Kärsimme voidaksemme maksaa edes osittain.

Kun asunnottomuus kolkutti ovella, Danielin vanhemmat ottivat yhteyttä PAH:iin. Sattumalta he saapuivat ryhmään juuri, kun suunnitelma kahden pankkien omistaman asuinrakennuksen haltuunotosta oli kypsymässä.

– Aluksi vanhempani kävivät kokouksissa kertomatta siitä minulle ja siskolleni. Luulen heidän hävenneen tilannetta liikaa. Vasta muutama päivä ennen uuden asunnon valtausta äitini kertoi minulle. Kun vakuutin tukevani hänen päätöstään, hän purskahti itkuun.

Sittemmin Daniel, joka asuu nykyään yhdessä PAH:n valtaamista asuinrakennuksista, on oppinut neuvomaan muita vastaavan tilanteen kohtaavia lakiasioissa, estämään häätöjä oven eteen muodostettavan ihmismuurin avulla, valtaamaan pankkien tyhjillään seisovia rakennuksia muiden häädettyjen kodeiksi sekä neuvottelemaan neuvottelemasta päästyään. Jokainen velka-armahdus on neuvottelun ja mielenosoitusten avulla saavutettu erävoitto pankeista. Danielilla ei ole velkaa, mutta hän pyrkii saavuttamaan korkeintaan 30 prosenttia kuukausituloistaan vievän sosiaaliperusteisen vuokran neuvotteluissa rakennuksen omistavan pankin kanssa. Samaa käytäntöä PAH vaatii kaikille julkisvelalla pelastettujen pankkien asuinrakennuksille.

– Minulle PAH merkitsee sellaisten perusasioiden hoitamista, joita nykyiset instituutiot eivät hoida puolestamme, hän selittää.

Danielia ei harmita asua vallatussa talossa, vaikka hän myöntääkin yhteistoiminnan vievän välillä kaikki voimat. Se on kuitenkin vaivan arvoista.

– Olimme menettäneet kaiken, eikä meillä enää ollut mitään menetettävää. Sitten opimme auttamaan toisiamme, Daniel toteaa.

Vaikka Daniel ja monet muut ovat järjestäytyneet olosuhteiden pakosta, he saattavat matkan varrella alkaa haluta enemmän: muuttaa pelin säännöt. Näin sukupolvi vailla tulevaisuutta rakentaa pala palalta yhteiskuntaa, jossa naapuria autetaan ja hänet kutsutaan mukaan taistelemaan kaikille kuuluvien oikeuksien puolesta.

Lotta Tenhunen
Kirjoittaja on prekaari tutkija-toimittaja-aktivisti Madridissa.

Nuorten syrjäytyminen -teemasarjan pääsivulle.

Missä hukkunut viimeksi nähtiin?

Sanna Aaltonen — Thu, 03 May 2012 10:46:14 +0000

Alkuvuodesta ilmestynyt Pekka Myrskylän laatima EVA-analyysi ”Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret?” on ollut tervetullut sytyke syrjäytymiskeskustelulle. Raportti yrittää tavoittaa tilastollisin keinoin syrjäytymisen monimutkaisia ilmenemismuotoja, mikä on tärkeää, vaikka samalla tehdään nuorista hieman yksinkertaistavia ja fatalistisia luokitteluja. Näitä on julkisissa puheenvuoroissa kommentoitu ahkerasti, mikä on osaltaan laajentanut ymmärrystä syrjäytymisen monimuotoisuudesta ja nuorten omista näkökulmista syrjässä olemiseen.

Näkökulman laventaminen on tavoitteena myös tässä kirjoituksessa. Myrskylän raportissa luokitellaan syrjäytyneiksi ”sellaiset työvoiman ja opiskelun ulkopuoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta” eli nuorten elämäntilanteen karkea luokittelu ajoittuu raportissa peruskoulun jälkeiseen aikaan. Jos kuitenkin halutaan tarkastella nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan, on katsottava kauemmas taaksepäin, erityisesti peruskouluaikaan. Kouluinstituution piirissä oleminen ei tarkoita sitä, että nuori kokee kuuluvansa kouluun tai uskovansa koulutuksen autuaaksi tekevään voimaan. Kun yhdeksäsluokkalainen nuori kertoo, että ensimmäisellä luokalla, viikon koulunkäynnin jälkeen tuli tunne, että ”ei, vittu, et tää on ihan paska paikka, ja sit sitä kesti siihen, no, siitä seuraavat kaheksan vuotta, ja koulu oli pelkkää helvettiä tälleen”, niin voi arvata, että ulkopuolisuuden kokemuksia on ehtinyt kertyä jo ennen peruskoulun päättymistä.

Peruskoululla nuorten elämässä erityinen asema

Kyseinen kommentti on lainaus tutkimusprojektiani varten tekemistäni haastatteluista, joihin osallistui helsinkiläisiä joko Omaura-luokilla (nykyään Jopo-luokka) tai Luotsi-toiminnoissa olevia yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä ja poikia. Molemmissa moniammatillisissa toiminnoissa oli vahva nuorisotyöllinen ote, joka vaikutti olennaisesti siihen, miten niissä onnistuttiin rakentamaan yhteys nuoreen.

Elämänkerrallisissa haastatteluissa nuoret kertoivat niistä vaiheistaan, joiden takia heidät oli sisällytetty tukea tarjoavien hankkeiden piiriin. Samalla he pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan. Perheen ja ystävien ohella koulu on toki vain yksi areena, jolla nuori voi kokea sellaisia ulkopuolisuuden kokemuksia tuottavia hankaluuksia, joiden takia yhteiskunnan kontrollikoneisto valpastuu. Ikäluokat yhteen kokoavalla, pakollisella peruskoululla on kuitenkin nuorten elämässä erityinen asema, sillä sinne muiden elämänalueiden hankaluudet usein heijastuvat ja siellä tutut aikuiset voivat ainakin periaatteessa edesauttaa ja tukea nuorten hyvinvointia. Peruskoulu on myös se paikka, jossa hukassa olevaksi leimattu nuori on ehkä viimeksi nähty.

Aina jotkut myös löydetään…

Kaikilla Omaura -nuorilla oli aiemmilta kouluvuosilta muistoina kielteisiä kokemuksia ja sovittamattomia ristiriitoja, joiden takia he eivät olleet halunneet tai voineet jatkaa standardikoulussa, vaan olivat hakeutuneet Omaura-luokille. Myös monilla Luotseihin osallistuneista nuorilla oli kokemuksia erityisopetuksesta tai kouluun liittyvistä hankaluuksista, joiden takia he odottivat malttamattomasti peruskoulun loppumista. Nuoret kertoivat haastatteluissa lintsauksesta, tunnilla häiriköinnistä, ja ylipäänsä siitä, että koulunkäynti ei aina kiinnostanut. Samalla monet myös kokivat, ettei koulu ollut kiinnostunut heistä, kohteli epäoikeudenmukaisesti tai kieltäytyi näkemästä nuoren pahaa oloa. Yhdeksännelle luokalle ehtinyt nuori on valintojen edessä, ja niihin vaikuttaa monin tavoin jo kynnetty koulu-ura. Joissain tapauksissa nuorten on tehtävä töitä rakentaakseen yhteyden lannistavien peruskoulukokemusten ja toisen asteen koulutuksen välille. Jotkut onnistuvat tässä ajattelemalla, että toisen asteen koulutus on peruskouluun verrattuna jotain ihan muuta ja siellä saa opiskella ainoastaan sitä, mikä kiinnostaa. Toisille taas koulu on koulu, ja kun yhdestä on kerran päästy, voi nuorelle olla vaikeaa löytää syitä, miksi haluaisi enää toiste samaan rääkkiin.

Ei ole uutinen, että jo kouluikäiset nuoret ovat joskus hukassa, ei Myrskylän tarkoittamassa merkityksessä kateissa tilastoista, vaan konkreettisesti hukassa perheiltään tai koululta, hatkaavat tai lintsaavat.

Mutta aina jotkut myös löydetään. Omaura eli Jopo ja Luotsi ovat esimerkkejä niistä tahoista, jotka yrittävät löytää kouluikäisiä nuoria, pitää heistä jonkun aikaa kiinni ja etsiä nuorille mielekkäitä kiinnikkeitä jatkokoulutukseen ja työelämään.

Kaikkien kohdalla ei ote pidä, mutta hyvin kävi ainakin aiemmin siteeraamalleni nuorelle, jonka mielestä koulu oli yhtä helvettiä – hän oli haastatteluhetkellä tyytyväinen omauralainen ja tähtäsi tarmokkaasti ammattikouluun. Tällaista otetta, mahdollisuuksia aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä ja erityisesti niiden resursoimista tarvitaan siis jo peruskoulussa.

Sanna Aaltonen
Kirjoittaja on Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Nuorisotyö-lehden hyvinvointia käsittelevässä erikoisnumerossa 3/2012.