Kommentti - Suurpääkirjoitus

Kenen lauluja laulat

Leena Suurpää — Fri, 30 Jan 2015 06:37:56 +0000

Tammikuun 20. päivänä tapahtui kummia, jälleen Pariisissa. Tänä sananvapauden riistämisen ja puolustamisen kuukautena Ranskan oikeusistuimen eteen marssivat ranskalainen sosiologi ja rap-muusikko syytettyinä ”anti-valkoisesta rasismista”[1] ja ”valkoisten syrjintään, vihaan ja väkivaltaan lietsomisesta”[2]. Kyseessä on sosiologi Saïd Bouamaman ja rap-muusikko Saïd Zougghagin[3] yhdessä julkaisema kirjan ja CD:n kokonaisuus Nique la France – devoir d’insolence[4], joka sivaltaa umpikujaan ahdettuja tasavaltalaisen Ranskan arvoja yhdistäen sosiologin analyysia satiiriseen rap-kerrontaan.[5] Tämä jo viisi vuotta sitten julkaistu kirjan ja levyn paketti on herättänyt suuren määrän vastareaktioita, joista yhtenä esimerkkinä on ”antikristillisen”, ”antiranskalaisen” ja ”antihumaanin” rasismin vastustamiseen keskittyvä liittouman ilmaisema kritiikki[6]. Sen tekemän rikosilmoituksen ansiosta sosiologi ja muusikko olivat noin viikko sitten oikeudessa. Liittouman aloite ei näytä kuitenkaan johtavan syytteeseen.

Mistä kumpuaa tämä epätavallisen voimallinen polemiikki ja ärtymys, jonka ovat jakaneet monet muutkin kuin edellä mainitun liittouman kannattajat? Kuvio on tietysti monipiippuinen, mutta muutama asia nousee erityisesti mieleeni.

Ranskan rasismi. Kirjan ja levyn kritiikin ärsykkeenä ei ole vain yksi ihmisryhmä tai Front National -puolue, joka on usein ollut rasisminvastaisen yhteiskuntakritiikin ensisijainen kohde. Kritiikki kohdistuu Ranskan rasismiin: valtiolliseen nykypolitiikkaan, siirtomaahistoriaan ja sen perintöön, mediaan, hallintoon ja sen viranomaisiin, ja lopulta kaikkiin Ranskassa asuviin. Tällainen systeeminen kritiikki on murskaavampaa kuin tiettyjen erityisryhmien, politiikan sektoreiden tai puolueiden vieroksunta. Samalla kritiikki symbolisoi muutosta ranskalaisessa rasismia koskevan yhteiskuntakritiikin perinteessä. Rasismia vastustava taistelu kohdistui Ranskassa(kin) miltei vuosituhannen vaihteeseen saakka etupäässä rasistien vastustamiseen. Kohteena olivat ”he”, rasistisen ideologian kantajat, pikemminkin kuin ”me”, ranskalainen yhteiskuntajärjestys syrjivine käytäntöineen, kulttuurisine tapoineen ja ihmisineen. Sosiologin ja räppärin kerronta tuo esille, ettei yhteiskuntakriittinen katse voi typistyä vain helppoihin ääripäihin – rasistiseksi nimettyyn puolueeseen, poliisi-instituution väkivaltaan, syrjäytyneiksi nimettyihin lähiöihin tai moskeijan liepeiltä löytyviin nuoriin miehiin.

Nique la France iskee tasavaltalaisen Ranskan ydinarvoihin: vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.[7] Näiden arvojen puolesta sosiologi ja räppäri näyttävät haluavan taistella, mutta eivät millä tahansa ehdoilla. Pamfletti ja laulut kertovat siitä solidaarisuuden paradoksista, joka virittyy tasavaltalaisen yksilön oikeuksien nimiin vannovan ihmisoikeusajattelun ja laajan ranskalaisten joukon kokeman epäoikeudenmukaisuuden välille. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusten purkaminen lauluiksi ja kirjaksi kertoo, ettei hiljaiseen asemaan tyydytä. Näkyväksi halutaan tuoda mitä moninaisimpien ihmisryhmien epätasa-arvon kokemukset ja ajatukset – lähiöissä asuvat, entisistä siirtomaista kotoisin olevat, nuoret, kodittomat, ei-valkoiset…

Hiljaisen historian politisointi. Sosiologi ja räppäri läpivalaisevat siirtomaahistorian muistia ja muistoa. Yhteiskuntakriittisen analyysin ytimeen kuuluu eittämättömästi valtasuhteiden purkamisen tavoitteet. Sosiologin ja räppärin yhteistuotos tuo valtakysymykset näkyviksi myös ihonvärin mielessä. Ihonväriin liittyvien valtasuhteiden tuulettaminen on jäänyt sekä tasavaltalaisessa traditiossa että maan rasisminvastaisessa toiminnassa usein varsin näennäiseksi. Etenkään valkoisuus ei ole ollut solidaarisuuden kiistakapula vaan pikemminkin yhteiskunnan hiljainen olotila. Nique la France -analyysin voi tulkita osoitukseksi siitä, että niin yhteiskunnallisilla eroilla kuin solidaarisuudellakin on värinsä. Syrjintä ihonvärin perusteella on olennainen osa tasavaltalaista todellisuutta. Sosiologi ja räppäri eivät ole analyysinsa kanssa yksin. Mustien järjestöjen yhteenliittymän[8] perustaminen vuonna 2005 on monella tavoin merkittävä virstanpylväs ranskalaisen kansalaistoiminnan kentällä. Se kertoo värisokean solidaarisuuden umpikujasta ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja julkisessa keskustelussa. Värisokeus tarkoittaa tässä yhteydessä syrjinnän vastaiseen taisteluun tarvittavien työkalujen puuttumista.[9] Ranskassa jokunen vuosi tehdyn barometrin mukaan suurin osa Ranskan mustasta väestöstä on kansalaisuudeltaan ranskalaisia. Saman joukon työttömyysluvut ovat omilla lukemillaan. Ranskan värillinen väestö ei ole eheä yhteisö muussa kuin yhteiskunnallisen syrjinnän ja tähän liittyvien yhteisten, usein siirtomaahistoriaa koskevien kokemusten mielessä. Tässä katsannossa väri on poliittinen eikä niinkään etninen kategoria.

Tieteen ja taiteen liitto. Yhteiskunnallinen kerronta, jossa tutkijan analyysi yhdistyy popkulttuuriseen ilmaisuun, on purevaa ja provosoivaa. Siinä yhdistyvät erilaiset kertomisen tavat ja tasot ilman sellaista äänen hierarkiaa, joka tieteen ja taiteen välille on usein uhkana rakentua. Musiikki ei ole vain tutkimuksen äänen vahvistaja vaan ihmisten kokemusten itsenäinen tulkitsija. Sosiologin ja räppärin yhteistyö osoittaa, että tällainen tieteen ja taiteen (avo)liitto voi olla erityisen voimallinen tiedon tuottamisen ja yhteiskunta-aktivismin muoto, joka ei henkilöidy vain yhden ihmisen, sosiaalisen joukon tai ammattiryhmän omaisuudeksi.

Agrif-liittouma, joka sai sosiologin ja räppärin oikeuden eteen, teki samankaltaisia aloitteita Charlie Hebdon toimitusta vastaan. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että kyseisen lehden toimitus olisi saanut astella oikeuden eteen. Miksi näin kävi sosiologille ja räppärille? Onko kritiikin kohde – koko tasavallan eriarvoisuus ja rasismi – erityisen tulenarka? Suvaitaanko satiiriselta lehdeltä rap-musiikkia enemmän yhteiskuntakritiikkiä? Tai onko vastareaktioilla jotain tekemistä sosiologin ja räppärin perhetaustojen kanssa, jotka juontavat juurensa Algeriaan? Entä mitä merkitsee räppärin suhteellisen nuori ikä yhteiskuntakritiikin sietämisessä? Sananvapauden rajoista ja ehdoista nämäkin kysymykset kertovat. Ja näistäkin pitäisi pystyä keskustelemaan – vapaasti.

Leena Suurpää
Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja

[1] le racisme anti-blanc

[2] la provocation à la discrimination, à la haine ou à la violence

[3] Yhtyeen Zone d'expression populaire http://www.zep-lesite.com/ perustaja. Tapasin räppärin puolitoista vuotta sitten kesäkuussa osana tutkimushankettani, jossa analysoin populaarimusiikin yhteiskuntakerrontaa ja muusikoiden elämänkulkua Ranskassa ja Tunisiassa.

[4] Vitut Ranska – hävyttömyyden velvoite

[5] Kati Pietarinen käsittelee samaa aihepiiriä purevasti Vihreän Langan kirjoituksessaan http://www.vihrealanka.fi/blogi-toim-huom/je-suis-sa%C3%AFd

[6] l'Alliance générale contre le racisme et pour le respect de l'identité française et chrétienne, Agrif, http://www.lagrif.fr/

[7] https://www.youtube.com/watch?v=KdA2j4oU7v8'

[8] Conseil Representative des Associations Noires http://www.le-cran.fr/

[9] Tämä ei ole vain ranskalainen erityispiirre. Värisokeudesta suomalaisessa arjessa on kirjoittanut mm. Anna Rastas (2007) Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere: Tampere University Press & Nuorisotutkimusseura.

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Hallinta, kontrolli

Politiikka, järjestötoiminta

Kenen lauluja laulat

admin — Fri, 30 Jan 2015 06:29:11 +0000

Oikeusfilosofista tuuletusta nuorisolakiuudistukseen

Leena Suurpää — Tue, 14 Oct 2014 09:15:33 +0000

Hyppäsin viime viikolla nuorisolain valmistelujunaan, kun lakia valmisteleva työryhmä kokoontui ensimmäisen kerran 9.10. Kokoukseen mennessäni pohdin, milläköhän asemalla juna on, ja mitä matkustajilta odotetaan: kuuliaista istumista omalla paikalla, kävelemistä käytävällä edestakaisin, aktiivista katsomista ikkunasta kauas horisonttiin, ravintolavaunussa notkumista ja väittelemistä vai jotain muuta? Kokouksen jälkeen sanoisin, että vähän näitä kaikkia – ja ehkä jotain muutakin, joka selviää myöhemmin.

Näyttää siltä, että matkaa on vielä aika lailla edessä – ja hyvä näin, ainakin jos haluaa vaikuttaa lain lähtökohtiin ja sisältöihin. Juna on pikajuna, jonka pitää olla pääteasemalla jo toukokuussa 2015. Silti junaa halutaan kuljettaa myös muutoin kuin junaraiteita pitkin. Tulevan vuoden alussa opetus- ja kulttuuriministeriö järjestää yhteistyössä aluehallintovirastojen (avi) kanssa kierroksen alueellisia keskustelutilaisuuksia, joihin toivotaan mahdollisimman moniäänistä ja -puolista väkeä ruotimaan nuorisolain muutosta ja visioimaan tulevaa. Lakia valmistelevaan työryhmään kutsutaan asiantuntijoita eri kentiltä, ja työryhmän jäsenet jalkautuvat erilaisten asiantuntijoiden pariin. Lopulta lakiluonnos kulkeutuu laajalle lausuntokierrokselle.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Kuulemisesta – paitsi nuorisotyön ammattilaisten, niin erityisesti myös nuorten – käytiin työryhmässä pitkä keskustelu, niin eettisestä kuin käytännön näkökulmastakin. Jos kuuleminen ymmärretään vuoropuheluna ja vaikuttamisena, jossa myös kiistanalaisuudet nostetaan yhteiseen käsittelyyn, niin kyse ei ole vain yksittäisistä tapahtumista, kertaluontoisista nettikyselyistä, edustuksellisista kuulemisista, eikä liioin yhden henkilön tai instituution tahdosta.[1] Kyse on yhteisvastuusta, joka koskee paitsi lakivalmisteluun sitoutuneita, myös laajasti nuorisoalan kentillä tai sen liepeillä olevia toimijoita.

Kyse on myös aloitteellisuudesta. Kerätkää yhteen erilaisia aikuisten ja nuorten ryhmiä ja toimittakaa ministeriöön – tai kenelle tahansa työryhmän jäsenelle – kommentteja siitä, mikä nykyisessä nuorisolaissa on hyvää ja säilytettävän arvoista, mitä taas pitäisi ehdottomasti muuttaa![2] Myös yleisemmät kommentit ja kokemukset nuorisoalan ja nuorten arjesta ovat ehdottoman arvokasta tietoa lain valmistelun pohjalle.[3] Tutkijana uskallan luvata, että kaikki palaute otetaan tärkeänä aineistona lakityöskentelyn pohjaksi. Kytköksen lakivalmisteluun täytyy siis löytyä! Ministeriöstä luvattiin koordinoida asiaa niin, että monipuolinen kommunikointi saadaan toimimaan. Aloitteellista painetta kaivataan eri suunnilta.

Työryhmä kokoontuu seuraavan kerran 20.11., jolloin pohditaan muun muassa yhdenvertaisuuden näkymistä ja kuulumista lakitekstissä paitsi yleisenä arvona, myös läpi lain konkreettisten muotoilujen. Keskustelussa on myös suomalaisen lain suhde kansainvälisiin keskusteluihin ja säädöksiin.

Mutta takaisin ensimmäiseen kokoukseen. Nostin pöydälle perustavanlaatuisen kysymyksen lakiuudistuksen lähtökohdista ja tarkoitusperistä: miksi lakia uudistetaan? Vauhtia kysymykseeni hain tutkijaroolilleni uskollisena oikeusfilosofisesta suunnasta: oikeusvaltiota ja sen päätöksentekoa ruotivien Jürgen Habermasin pohdintojen ääreltä [4]. Habermasia mukaillen voi todeta, että lain uudistustarve syntyy erityisesti silloin, kun lain olemassaolo ja sen hyväksyntä joutuvat jonkin sortin ristiriitaan. Listaan alla ne hyvinkin erilaiset tarkoitusperät, joiden siivittämänä penäsin keskustelua lakityöryhmässä:

1) Käytännölliset lähtökohdat. Yhteiskunnan käytännön tarpeet ja toimintaympäristön muutokset. Esimerkiksi rakenteelliset ja taloudelliset olosuhteet, sukupolvien väliset ja ikäpolvien sisäiset suhteet tai yksityisen, julkisen ja kansalaisyhteiskunnan muuttuneet keskinäissuhteet.

2) Intressilähtökohdat. Professionaalisissa ja poliittisissa intresseissä sekä eri sektoreiden yhteistyösuhteissa tapahtuneet muutokset. Esimerkiksi nuorisotoimialan suhde muihin sektoreihin ja ammattieetoksiin.

3) Arvolähtökohdat. Arvoissa, nuoruuden ymmärrystavoissa ja niistä käytävässä keskustelussa tapahtuneet muutokset ja kiistat. Esimerkiksi kiistanalainen yhdenvertaisuuden ymmärrys, nuorten asema sukupolvihierarkiassa.

4) Moraaliset lähtökohdat. Yksittäisiä intressejä ylittävät näkökulmat ja niissä tapahtuneet muutokset. Onko uudistus sellainen, että sitä voidaan pitää mahdollisimman monen ihmisen kannalta suotuisana ja syrjimättömänä? Nuorisotyön ja nuorten kanssa tehtävän työn eettiset paineet ja muutokset: vahvistunut asiakasnäkökulma, jossa nuori määrittyy helposti sen mukaan millaisia toimenpiteitä häneen kohdistutaan eikä oman arkensa eläjänä. Yksilö- ja ryhmänäkökulman jännitteet ja kuilun ylittäminen.

5) Juridiset lähtökohdat. Mikä on uudistuksen suhde muihin lakeihin? Kuntalaki, sosiaalihuoltolaki, oppilas- ja opiskelijahuoltolaki, lastensuojelulaki…

6) Yhteiskunnallis-globaalit lähtökohdat. Ollaanko tekemässä vain kansallisvaltiollista työtä ja miten lakiuudistus kohtaa paitsi EU-linjaukset ja strategiat, myös laajemmin globaalin kentän? Kysymys siitä, mitä on suomalaisen nuorisopolitiikan globaali vastuu, on taatusti erilainen vuonna 2014 kuin 2006.

Vaikka työryhmän keskustelu tuntui aluksi kiinnittyvän erityisesti lakiuudistuksen käytännöllis-poliittisiin ja juridisiin lähtökohtiin, vähitellen alkoi olla selvää, että voimassa olevan lakitekstin arvo- ja moraaliset näkökulmatkin kaipaavat kriittistä arviota ja muutosvalmiutta.

Lakiuudistuksiin voi suhtautua vakavasti tai väheksyen. Kallistun ensimmäisen suuntaan, erityisesti siksi että kyseessä on nimenomaan nuorisolain uudistus. Toimittaessani Kehittyvä nuorisotyö -kirjaa[5] minulle valkeni erityisen kirkkaasti nuorisolain hyvinkin vahva (valta-)asema nuorisoalan kentillä. En tarkoita vain oikeudellisessa mielessä vaan erityisesti ammattikentän identiteetin ja itseymmärryksen näkökulmista arvioituna. Kirjan noin parissakymmenessä artikkelissa nuorisotyön kehittämisen visiot ja käytännöt lähtivät ja palautuivat yllättävänkin tiiviisti tai nöyrästi nuorisolain sekä Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman kehyksiin ja painopisteisiin. Selvästi vähemmän oli esillä sellaisia nuorisotyön kehittämisajatuksia tai -käytäntöjä, jotka koettelisivat valtionhallinnon strategisia asiakirjoja.

Oikeusfilosofiat käytäntöön: Jos olet kahlannut juttuani läpi tähän saakka, kerro, mistä tarkoitusperistä lakia pitäisi muuttaa ja miksi!

[1] Tätä juttua kirjoittaessani julkaistiin oheinen OKM:n tiedote kuulemiseen liittyen: http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2014/10/nuorisolakiuudistus.html?lang=fi.

[2] Olen koonnut tutkijaryhmän miettimään kanssani lainvalmistelun periaatteita ja sisältöjä. Mukana joukossa ovat Sanna Aaltonen, Anu Gretschel, Pirjo Junttila-Vitikka, Tomi Kiilakoski, Merja Kylmäkoski, Pia Lundbom, Jaana Lähteenmaa, Mirja Määttä, Kari Paakkunainen, Sini Perho, Anne Puuronen, Riikka Taavetti.

[3] Tutkijajoukkomme pyrkii kokoamaan Nuorisotutkimuspäiville Joensuuhun pika-aikataululla nuorisolain valmistelua ruotivan työryhmän 6-7.11.2014.

[4] Tutkijakollega Tomi Kiilakoskelle kuuluu iso kiitos inspiroivista keskusteluista, joiden myötä kytkös nuorisolain ja Habermasin välillä kirkastui. Tomi ja kumppanit ovat miettineet opetussuunnitelmatyötä niin ikään habermasilaisesta näkökulmasta, ks. Kasvatus 1/2014, 20-33. Ks. myös Habermas, Jürgen (1996) Between Facts and Norms. Oxford: Polity.

[5] Komonen, Katja & Söderlund, Markus & Suurpää, Leena (2012) Kehittyvä nuorisotyö. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/ Nuorisotutkimusverkosto, Allianssi, Mikkelin ammattikorkeakoulu.

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Tutkimus

Moniaistisuutta tutkimusasetelmiin

Leena Suurpää — Fri, 02 May 2014 10:04:22 +0000

Tämänkertainen Suurpääkirjoitus on yhteisöllisen tekemisen tulos. Se jatkaa Leena Suurpään tiedonpoliittisten pohdintojen sarjaa peräänkuuluttaen moniaistista tutkimusotetta, metodologista kokeilunhalua ja ennakkoluulottomuutta. Puhuttujen kokemusten kuuntelemisen lisäksi sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiseksi tarvitaan myös muunlaista kuuntelemisen kykyä ja halua. Nykypäivänä kasvava osuus etnografisesta tutkimuksesta dokumentoidaan audiovisuaalisin keinoin. Myös raportoinnissa olisi luontevaa käyttää samoja aineksia. Tutkimuseettisesti tällaiset asetelmat voivat olla paitsi vaativia myös antoisia. Kuvan ja äänen dialogi avaa kiinnostavia mahdollisuuksia rohkaista tutkittavat mukaan kanssatekijöiksi.

Tässä yksi audiovisuaalinen kokeilu: Leena Suurpään ja Petter Korkmanin dokumentoima katutaidekävely Pariisissa, tulkkina nuori suomalaisräppäri Eppu Toivoniemi.

Oikeudenmukaisuutta nuorisokeskusteluihin

Leena Suurpää — Wed, 12 Feb 2014 05:22:55 +0000

Vuodenvaihde on tuonut julkiseen katukuvaan edelliseltä vuodelta tutut nuorten syrjäytymistä koskevat visuaaliset symbolit – katumainokset kadonneista ja löytyneistä nuorista sekä bussipysäkkejä kehystävät vaatimukset vanhempien vastuusta nuorten pitämiseksi turvassa ja kurissa. Nuorten syrjäytymistä koskeva keskustelu ei näytä laantumisen merkkejä, eivätkä liioin sen taustalla olevat yhteiskunnalliset ongelmat.

Keskustelussa näkökulmat kiertävät päättymätöntä kehää, jossa nuoret ovat yhteiskunnan uhkana ja yhteiskunta on nuorten uhkana. Sama näkyy myös vanhemmuuden julkisessa käsittelyssä. Kehää kiertävistä ontoista päätelmistä on pyristeltävä irti. Poliittisen filosofian klassikkoajattelija, Iris Marion Young, voi auttaa kehästä pakenemisessa ja ilmiön kiistanalaisuuden tunnustamisessa. Young ei käsittele syrjäytymistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nurjapuolesta, epäoikeudenmukaisuudesta, hän kirjoittaa monipuolisesti. Taustalta löytyy yhteiskunnan perustoihin saakka menevä kysymys siitä, ovatko yhteiskunnalliset instituutiot ja toimintatavat oikeudenmukaisesti järjestettyjä (ks. myös Herne 2012) – myös nuorten kannalta. Hänen kiteyttämänsä epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen viisi ulottuvuutta parin vuosikymmenen takaa luovat avaruutta myös nykykeskusteluun.

Riisto (exploitation) palautuu epätasa-arvoisiin rakenteellisiin ja taloudellisiin suhteisiin, jotka johtavat – ja helposti myös oikeuttavat – tiettyjen kansalaisten ja ihmisryhmien epäoikeudenmukaiseen asemaan, tyypillisesti juuri nuorten. Nuoren ikäryhmän prekaari asema koulutus- ja työmarkkinoilla on suomalaisen ja eurooppalaisen syrjäytymiskeskustelun ytimessä. Harvemmin sitä kuitenkaan on tarkasteltu riiston näkökulmasta.

Marginalisaatio (marginalization) viittaa rajoitettuihin oikeuksiin osallistua yhteiseen sosiaaliseen elämään, niin resurssien kuin arvostuksen ja täysvaltaisuuden mielessä. Nuorten kohtaama epäoikeudenmukaisuus vaikkapa julkisten tilojen käytössä, jossa syrjimätöntä kansalaisten tilaa luodaan ja koetellaan, kääntyy nykykeskustelussa usein huoleksi irrallisesta tai ajelehtivasta nuorisosta. Syyllistävä leima, joka lyödään passiiviseksi oletettuun kadun syrjässä lymyilevään kansalaiseen, kohdistuu erityisen helposti nuoriin. Norminmukaiseen osallisuuteen liittyy kapea toiminnallisuuden ajatus: yhteiskunnallisesti tunnustetun osallistumisen vastinparina on pelottava joutilaisuus. Marginalisaation lähtökohta tekee ilmiöstä aktiivisen: kysymys on yhteiskunnallisesta suhteesta, jossa kukaan ei jää ulos ilman että on myös olemassa joku tai jotain joka jättää tai siirtää ulkopuolelle.

Vallattomuus (powerlessness) liittyy Youngin jäsennyksissä etenkin poliittiseen valtaan ja poliittisen toimijuuden (itse)määrittelyoikeuksiin, olipa vallanjaon keskiössä ikä, sukupuoli, alue, luokka, rodullistetut kysymykset tai muut eroja ja epätasa-arvoa luovat tai jäsentävät tekijät. Demografia (väestörakenne) ja demokratia kulkevat käsi kädessä: pienenevän nuoren ikäluokan valta on helposti pientä tai haurasta. Syrjäytymiskeskustelu ei ole omiaan tuulettamaan poliittisen vallan ja nuoruuden yhtälöstä käytävää kriittistä arviointia. Nuorten poistaminen kaduilta tai palauttaminen koulun penkille ei kuitenkaan ole vain käytännöllinen toimenpide vaan yhtä lailla vallan ilmentymä.

Kulttuuri-imperialismi (cultural imperialism), koskee Youngin pohdinnoissa epäoikeudenmukaista (yli)valtaa, jossa tietty ryhmä tekee toisen ryhmän samaan aikaan sekä näkyväksi että näkymättömäksi. Kysymys kansalaisuuden ja iän suhteesta luo erityisen epäoikeudenmukaisia asetelmia ja syrjäyttäviä tilanteita. Esimerkkinä toimikoon toimeentulotuen varassa elävät, joista kasvava osa on paitsi lapsiperheitä, myös nuoria aikuisia, joiden oikeuksia täysmääräisen toimeentulotuen saamiseen on muutama vuosi sitten rajoitettu. Jaettu huoli toimeentulotuen saajista yhtäältä yhteiskuntajärjestyksen uhkana, toisaalta järjestelmän uhrina on näkyvän lööppijulkisuuden toiveaineistoa. Huoli tätä oikeuksista monin tavoin riisuttua ihmisjoukkoa kohtaan on omiaan pönkittämään ryhmän absoluuttista eroa yhteiskunnassa pärjääviin. Huoli – ja siihen liittyvä pelko – toimii harvoin vastavuoroisen solidaarisuuden moottorina. Näkymättömämpinä pysyvät samaisten nuorten aikuisten arjen kokemukset, jotka kiistävät huolta tuottavien uhka- ja uhrikertomusten yhtenäisyyden.

Väkivalta (violence) viittaa sosiaalisiin ja institutionaalisiin käytäntöihin, joissa erilaisia väkivallan muotoja – näkyvästä väkivallasta näkymättömämpään – suvaitaan osana arjen syrjiviä sosiaalisia suhteita, niin sukupolvien kesken kuin niiden sisällä. Suvaitsevaisuus voi tässä kohden olla aktiivista epäkohtien sietämistä tai passiivista, jolloin kyse on tunnistamisen ja vaikenemisen jännitteistä vaikkapa perheväkivallan, sosiaaliseen mediaan liittyvän väkivallan tai instituutioiden sisällä koetun väkivallan kohdalla.

Young inspiroi kysymään, miten yhteiskunnalliset vastuunkantajat tulkitsevat poliittisen vastuunsa epäoikeudenmukaisuuksien edessä. Poliittisen vastuun ”poliittisuus” kääntyy Youngin pohdinnoissa laajemmaksi ja dialogisemmaksi kysymykseksi kuin yksittäisten kansalaisten tai tiettyjen helposti nimettävien instituutioiden eriytetyksi vastuuksi. Poliittinen vastuu on heikkoa niin kauan kuin se etsii vastuiden kantajia vain yksittäisistä toimijoista tai yksittäisistä instituutioista. Nuorisotyöttömyys, vaietut ja ohitetut nuorten näkökulmat tai nuorten osattomuuden ja yksinäisyyden kokemukset kertovat sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, kukin omalla tavallaan. Epäoikeudenmukaisuuden ilmiöt ovat monimutkaisia ja kiistanalaisia. Juuri siksi ne ovat väistämättä yhdessä käsiteltäviä poliittisen vastuun kysymyksiä. Oikeudenmukainen ei ole järjestelmä, joka perustuu saneltuihin kyseenalaistamattomiin periaatteisiin tai mielikuviin. Oikeudenmukaisuus edellyttää mahdollisimman monien ihmisryhmien näkökulmien huomioon ottamista.

Palaan takaisin katumainoksiin. Huolen ja riskien täyteisessä julkisessa nykykeskustelussa – ja katumainoksissa – ohitetaan helposti keskeiset kysymykset siitä, millaista oikeudenmukaisuutta oikein tavoitellaan, ja miten nuorten epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia tunnistetaan, arvostetaan ja käsitellään. Millaisia ja missä nuoret ovat tässä keskustelussa? Uhreiksi nuoret eivät halua määrittyä, eivät liioin pelon kohteiksi tai valehtelijoiksi epäillyiksi, vaikka katumainokset tällaista mielikuvaa levittävätkin. Onko katumainosten heijastamassa nuoruuskuvassa tilaa muunlaisille tulkinnoille? Jos ei, julkinen keskustelu uhkaa jäädä vaihtoehdottomaksi, nuoruuskuvat typistetyiksi ja nuorten epäoikeudenmukaisuuden monisyiset kokemukset tavoittamatta.

Lähteet
Herne, Kaisa (2012) Mitä oikeudenmukaisuus on? Helsinki: Gaudeamus.
Kojo, Marjaana & Lähteenmaa, Jaana (2011) Nuorten toimeentulotuen leikkaukset – vaarallinen tie. Kommentti 5.1.2011.
Young, Iris Marion (1990) Justice and the politics of difference. Princeton: Princeton University Press.
Young, Iris Marion (2000) Responsibility for justice. Oxford: Oxford University Press.

Leena Suurpää
Kirjoittaja työskentelee tutkimusjohtajana Nuorisotutkimusverkostossa.

***
Elina Pekkarinen kommentoi Suurpääkirjoitusta tuomalla keskusteluun kriminologi Jock Youngin, joka kirjoittaa jälkimodernin aikakauden muutoksista. Kommenttipuheenvuoroon >>

Arkipäivän rasismi ja sukupolvien ohipuhuminen

Leena Suurpää — Tue, 01 Oct 2013 13:51:44 +0000

Arkipäivän rasismi on ilmiö, jossa sukupolvien ohipuhuminen on erityisen vahvasti läsnä – katsottiinpa suomalaista asenneilmastoa, viranomaisten suhdetta rasismikysymykseen tai nuorten arkielämää.

Nuorisotutkimuksissa on viime aikoina kiinnitetty enenevässä määrin huomiota sukupolvisuhteisiin. [1] Näkökulmina ovat olleet mm. hyvinvoinnin ja luottamuksen ylisukupolvinen periytyminen, nuoren sukupolven sisäinen eriarvoistuminen ja sukupolvien välinen kommunikaatio. Kiinnitän huomioni listan viimeiseen seikkaan. Sukupolvien ohipuhuminen valaisee sukupolvien välisen vuorovaikutuksen monimielisyyttä. Yhtäältä ohipuhumisen voidaan katsoa olevan myönteinen, yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima, joka kertoo siitä, etteivät nuoret vain mukaudu aiempien sukupolvien maailmaan ja ”valmiiseen yhteiskuntaan”. Toisaalta ohipuhuminen on pakotettua hiljaisuutta, vaientamista ja epäluottamusta.

Arkipäivän rasismi on ilmiö, jossa sukupolvien ohipuhuminen on erityisen vahvasti läsnä – katsottiinpa suomalaista asenneilmastoa, viranomaisten suhdetta rasismikysymykseen tai nuorten arkielämää. Suomessa rasismi on tunteita herättävä teema, josta asiallisen julkisen keskustelun käyminen on vaikeaa. Asenneilmastomme ei ole omiaan tukemaan eri yhteiskuntatoimijoiden yhteisvastuuta rasismin vastustamiseksi. Nuorisotutkimukset osoittavat, että nuorten parissa rasismi on arkipäiväinen ilmiö. Samaan aikaan siitä helposti vaietaan tai sen olemassaoloa väheksytään. Suomesta puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, jossa rasismin eri puolia olisi mahdollista ja turvallista käsitellä ilman vastakkainasetteluja tai pelkoa ongelman esiin ottamisen kielteisistä seurauksista. Rasismia kokeneiden nuorten on vaikeaa nostaa ilmiötä rakentavalla tavalla esille perheen sisällä tai yhteiskunnan kasvatusinstituutioiden piirissä. Rasismikokemusten vaientamisen kääntöpuolena on vähemmistöryhmien sisäänpäin kääntyminen ja osallisuuden kokemusten puuttuminen, tukimahdollisuuksien ulkopuolelle jääminen ja turhautuminen.

Arkipäivän rasismin kohdalla nuorten ja aikuisten maailmat kohtaavat erityisen heikosti. Kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta jännitteestä. Yksi esimerkki Nuorisobarometrista: vain harva nuori kokee oman kuntansa asioista päättävien aikuisten pitävän nuoria varteenotettavina keskustelukumppaneina tai vaikuttajina. Äänensä saavat kuuluville kaikkein helpoiten saavutettavat nuoret. Myös tutkijat ja viranomaiset ovat taipuvaisia kuuntelemaan tietynlaisia helposti tunnistettavia ja ymmärrettäviä ääniä. Näihin eivät kuulu yhteiskunnan moninkertaisessa marginaalissa olevat, suurten keskusten ulkopuolella asuvat maahanmuuttajanuorten ryhmät tai rasistisesti asennoituvat nuoret.

Suomessa on kiitettävän ammattitaitoinen nuorten parissa toimiva viranomaisverkosto. Tästä huolimatta moniperustainen syrjintä[2] on edelleen aihepiiri, jonka edessä viranomaisilla on pedagogista keinottomuutta. Niin ikään nuorten kertomuksissa nousee esiin kohtaamattomuuden teema, joiden taustalta löytyy useita tekijöitä, kuten viranomaisten kiire ja resurssipula, aikuisten vaikeudet tunnistaa ja tunnustaa nuorten syrjintäkokemuksia tai nuoren kyvyttömyys ilmaista omia tunteitaan vallitsevissa institutionaalisissa kasvatusympäristöissä. Keskeinen kysymys on se, miten sukupolvien dialogiin panostetaan.

Tutkimukset osoittavat, että arkipäivän rasismi nivoutuu osaksi nuorten ryhmäsuhteita. Nuorten kanssa työskentelevien ammatillisiin lähtökohtiin olisi syytä kuulua kaikkialla – koulutusjärjestelmistä rikosoikeusjärjestelmiin – nuorten ryhmäsuhteiden kasvatuksellinen tukeminen ja dialogisen keskustelukulttuurin vahvistaminen sen sijaan, että nuoren tukeminen rajautuu vain yksilötason koulupärjäämiseen tai työelämävalmiuksien takaamiseen.

Toimiva yhdenvertaisuus edellyttää ammattitaitoa ja rohkeutta soveltaa positiivista erityiskohtelua ja dialogista kasvatusotetta tarpeen mukaan kaikkeen nuorten kanssa tehtävään työhön koulutuksen, työmarkkinoiden ja vapaa-ajan kentillä. Tämä voi tarkoittaa mm. rasisminvastaista ammatillista työotetta kasvatusinstituutioiden eri tasoilla, kohdennettua työtä rasismikokemusten käsittelemiseksi, riittäviä satsauksia nuorten opinto-ohjaukseen kaikilla koulutusasteilla ja erityistä panostamista maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden palkkaamiseksi eri kasvatusinstituutioihin.

Leena Suurpää
Tämänkertainen Suurpääkirjoitus perustuu puheenvuoroon, joka on valmisteltu Tasavallan presidentin Sauli Niinistön nuorisoaiheista tapaamista varten.

Kirjallisuutta aiheesta

Anttila, Anu-Hanna & Kuussaari, Kristiina & Puhakka, Tiina (2010) Ohipuhuttu nuoruus. Nuorten elinolot -vuosikirja 2010. Helsinki: THL, Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Honkatukia, Päivi & Suurpää, Leena (2008) Panssaroitua kovuutta? Etnisiin vähemmistöihin luokiteltujen nuorten miesten ryhmäsuhteet ja rikollisuus. Oikeus 37(2), 162-180.

Honkasalo, Veronika & Kiilakoski, Tomi & Kivijärvi, Antti (2011) Tutkijat ja nuorisotyö liikkeellä. Tarkastelussa kaupunkimaisen nuorisotyön kehittämishankkeet. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog/kirjat/tutkijat_ja_nuorisotyo

Kankkunen, Paula & Harinen, Päivi & Nivala, Elina & Tapio, Mari (2009) Kuka ei kuulu joukkoon? Lasten ja nuorten kokema syrjintä Suomessa. Helsinki: Sisäministeriö.

Rastas, Anna (2007) Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere: Tampere University Press & Nuorisotutkimuseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Souto, Anne-Mari (2011) Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

[1] Puheenvuoroni taustalla on tutkijadialogi Anne-Mari Soudon, Veronika Honkasalon ja Antti Kivijärven kanssa.

[2] Moniperustainen syrjintä voi arkipäivän rasismi-ilmiön kohdalla tarkoittaa mm. rasismin kietoutumista nuorten koulutusmahdollisuuksiin ja maamme alueelliseen eriarvoistumiseen.

Yhteiskunnallinen tietokilpailu: kuka jää ulkopuolelle?

Antti Kivijärvi Leena Suurpää — Mon, 22 Apr 2013 08:48:06 +0000

Kuka omistaa äänen, on ollut perinteisesti demokratiaa määrittävä kohtalonkysymys. Nykyisin kysymyksen voisi asettaa muotoon kuka omistaa tiedon. Nuoret ja ulkopuolisuus on yksi yhteiskunnallisen tietokilpailun kestoaiheita. Paradoksaalista on se, että mitä enemmän syrjään jäänyttä nuoruutta pyritään tiedon avulla hallitsemaan, sitä enemmän syrjään se myös eräällä tavalla jää: yhteiskunnallisessa keskustelussa janotaan tietoa siitä, millaisia nuoret ovat toimenpiteiden kohteina tai palvelujen asiakkaina. Kiinnostus nuorten moni-ilmeisen arjen ymmärtämiseen jää helposti tämän toimenpide- ja palvelulähtöisen tiedonintressin ulkopuolelle.

Numerotiedon aika: varmaa tietoa epävarmuuden yhteiskunnassa

Tiedon ja hallinnan jännitteinen suhde nuorisoilmiöistä puhuttaessa ei ole uutta. Paradoksien lista jatkukoon: Vaikka nykymaailman hallitsemattomat keskinäisriippuvuudet luovat yhä ennakoimattomamman ja epävarmemman tulevaisuuden kuvan niin yksittäisille nuorille kuin koko maapallolle, nykyajassa vallitsee kaipuu yhä eksaktimman tiedon äärelle. Epävarmuuden ajassa tarkka tieto luo turvaa ja tunteen siitä että jotain hallitaan – ja jotain osataan. Numerot, indikaattorit, seurantajärjestelmät… nämä kaikki ovat paitsi tiedontuotannon elementtejä, myös (illusorisen?) turvan antajia. Paisuvaa riskiyhteiskuntaa pyritään hallitsemaan makro-tason tiedon avulla. Näin myös nuorten ulkopuolisuuden ilmiötä hallittaessa.

Yksi tavanomainen numerotiedon ongelma on sen poikkileikkausmaisuus. Olemme saaneet nähdä ”still-kuvia” työ- ja koulutusmarkkinoiden ulkopuolella olevien nuorten määristä, tiettynä hetkenä. Huomattavasti vähemmän tiedämme kokonaisvaltaisemmin heidän elämänpoluistaan tai kykenemme hidasta tutkimusta vaativaan ylisukupolviseen analyysiin. Nuorten liike ajassa ja paikassa sekä sitä selittävät tekijät jäävät teknisen tiedonintressin ulkopuolelle.

Yksilökokemustiedon aika: katu-uskottavia kuvauksia

Nykyisessä tietokilpailussa on nähtävissä myös uusia osanottajia. Tietoparadoksien lista jatkuu. Relevantin tiedon määrittely polarisoituu, sekin. Makrotiedon rinnalla on vahvistunut mikrotason kokemusasiantuntijuuden asema. Kuunnellaan nuoria ja annetaan heidän itse kertoa tarinansa. Pyritään ymmärtämään ja asettumaan nuorten maailmaan. Numerotiedon rinnalla autenttinen kokemustieto raivaa jalansijaa asiantuntijuuden hierarkioissa ja yhteiskunnallisessa tietokilpailussa.

Nuorten suoran äänen voimistuminen luo pohjaa ymmärtävän – ja nuoria emansipoivan – tiedonintressin vahvistumiselle niin julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa ohjauksessa. Mutta ei ongelmattomasti. Kenen tai millaisen nuoren kokemus muuttuu asiantuntijuudeksi, keiden kokemukset jäävät ulkopuolelle? Miten kokemusasiantuntijuus kääntyy yhteiskunnalliseksi vastuuksi, kuka tätä vastuuta kantaa ja tukee, ja kenellä on mahdollisuudet ja oikeudet tämän vastuun kantamiseen?

Huomiotalouden aikakaudella, jossa kaikki kilpailevat tietopääoman kautta saatavasta huomiosta, on tarpeen miettiä, millainen aukko yksittäisen nuoren kokemustiedon ja yleiskatsauksellisemman numerotiedon väliin jää. Laadullisen, kokemuksia yhteen punovan ja analysoivan tutkimuksen sillanrakentajarooli on jäänyt poliittisen tieto-ohjauksen aikakaudella turhaan hyödyntämättä. Näin sordiinon taakse jäävät analyysit, jotka tunnistavat esimerkiksi nuorten ryhmäsuhteiden, paikallisyhteisöjen, perheiden, syrjinnän ja alueellisten tekijöiden yhteenkietoutumia. Tieto rakentaa paitsi turvaa myös yhteiskuntakuvaa: laadullinen tieto on omiaan nyansoimaan yksilötason kokemustietoa siten, etteivät yhteiskunnan patologiat palaudu vain yksittäisten ihmisten kerrottaviksi – ja korjattaviksi.

Nuorisotyön ammattilaiset tietotyöläisinä

Jotain tuolta väliltä kuitenkin löytyy: Yksilökertomusten korostuminen on nostanut julkisuuteen myös nuorten parissa toimivia tahoja, erityisesti kolmannen sektorin toimijoita. Järjestöjen ydintehtäviin kuuluu asiantuntijatiedon tuottaminen ja samalla kamppailu näkyvyydestä. Yksittäisiltä hankejohtajilta tai nuorisotyöntekijöiltä halutaan, ja saadaan, katu-uskottavia, nuorten elämäntilanteita ymmärtämään pyrkiviä diagnooseja. Kriittinen tarkkailija voisi väittää, että näkyvyys mahdollistaa paitsi nuorten ymmärtämisen, myös oman toiminnan legitimoinnin: ”havaintojemme mukaan nuoret tarvitsevat juuri sen kaltaisia palveluja, joita me tarjoamme”.

Olemme molemmat vastaanottaneet harmistuneita ja turhautuneita viestejä, joissa nuorten parissa toimivat julkisen sektorin ammattilaiset ovat kokeneet asiantuntemuksensa tulleen muunlaisen tiedon jyräämäksi. Kuntien työntekijät ovat edelleen niitä, joiden työssä näyttäytyvät (sekä papereina että kasvoina) omien alueiden hyvä- ja huono-osaisuuden yleis- ja erityiskuvat. Näyttävätkö kunnan työntekijät byrokratian kangistamilta viranomaisilta, jotka eivät kykene ymmärtämään nuorten maailmaa nyky-yhteiskunnan tietovaatimusten mukaisesti? Vai puuttuuko kuntakoneistoissa kyky ja resurssit ottaa tietoyhteiskunnan viestintätapojen ja vuorovaikutuksen viidakko mahdollisuutena pikemminkin kuin taakkana, ahtaan kuntatalouden aikoina?

Tieto nuorten ulkopuolisuudesta ei ole yksiäänistä, mutta paljon enemmän näkökulmia soisi julkisuuteen mahtuvan.

Antti Kivijärvi ja Leena Suurpää
Antti Kivijärvi työskentelee tutkijana Itä-Suomen yliopistossa ja Leena Suurpää on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja.

Politiikka, järjestötoiminta

Tutkimus

Työelämä

Kiistanalaisia kansalaisrooleja ja vastuun pallottelua

Leena Suurpää — Tue, 18 Sep 2012 08:01:02 +0000

Nuorten syrjäytyminen on yhä kivettyneemmin ydinteema, jonka kautta nyky-yhteiskunnan ongelmia otetaan julkisessa keskustelussa haltuun. Oman vastuun kantaa tasavallan presidentti Niinistö työryhmineen. Arkikeinoja syrjäytymisen ehkäisyyn on kerätty presidentti Niinistön kokoamissa työryhmissä. Arkikeinot tarkoittavat tässä katsannossa suomalaisten yhteisvastuuta lähiympäristöstä ja kanssaeläjistä. Aktivoiva sosiaalipolitiikka saa päivitetyn sanaston, mutta jo vuosikymmenien aikaisen ilmiön uudenlaisesta kuvittamisesta tässä lienee paljolti kyse. (Ks. Raija Julkusen aihetta koskeva kirjoitus 12 vuoden takaa.)

Millaista mielikuvaa yhteiskunnasta ja kansalaistoiminnasta tämänkaltaiset keskustelualoitteet herättävät? En voi olla hakematta peilauspintoja parin vuoden takaisesta kenttätyöstäni ranskalaisten kansalaistoimijoiden piirissä – kansallisten yksinkertaistuksienkin uhalla. Karkea vertailu nostaa esiin kansalaistoimijaroolien ja -vastuiden kiistanalaisen luonteen.

I Millainen asiantuntemus kelpaa kamppailuaseeksi?

Ranskan ja Suomen kansalaisyhteiskuntia vuosikymmeniä tutkinut sosiologi Risto Alapuro on jännittänyt kansalaistoimijatyypit jatkumolle kansalainen epätäydellisen yhteiskunnan rakentajana vs. kansalainen valmiin yhteiskunnan vahvistajana. Ideaalityyppisesti ranskalainen kansalainen on kuvattu sitoutumisistaan tietoiseksi, emotionaaliseksi, kantaaottavaksi ja konflikteja hakevaksi toimijaksi. Tässä katsannossa kansalaistoiminta on lähtökohtaisesti poliittisen kamppailun kysymys. Kansalaisten tehtävä on valaista myös ne yhteiskunnan ongelmat, joita kukaan ei haluaisi kuulla, saatikka ratkaista.

Suomalaisille kansalaistoimijoille tarjoutuu varsin toisenlaisia rooleja. Kansalaisista kasvatetaan eksperttejä, jotka oikeuttavat näkökulmansa ja toimintatapansa asiantuntemuksen keinoin. Viime aikoina yhteiskunnallisista ongelmista puhuttaessa on noussut vahvasti esille kokemusasiantuntijuuden merkitys. Tämä tärkeä asiantuntijuuden määritelmä herättää myös kysymyksiä. Kenen kokemus painaa solidaarisuuden vaakakupissa, millainen kokemus jää pimentoon? Miten kokemus kääntyy yhteiskunnalliseksi vastuuksi, ja kenellä on resurssit tämän vastuun kantamiseen? Kysymykset ovat erityisen kimurantteja nuorten kohdalla. Toivottavaa on, että kokemusasiantuntijuuden lähtökohta avaa uusia tiloja nuorten epäluottamuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ilmaisulle – vieläpä siten että nuorten kokemukset yhteiskunnan vaillinaisuudesta otettaisiin vakavasti. Suomalaisia nuorisotutkimuksia lukemalla kun saa sen kuvan, että syrjintäkokemukset ovat hiljentäneet pikemminkin kuin mobilisoineet nuoret kokemustensa politisoimiseen.

II Luottaa vai epäillä?

Vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa on totuttu Suomessa kuvaamaan yhteisöllisyyden, itsensä toteuttamisen, sosiaalisen hyvinvoinnin, auttamisen ja vertaistuen sekä oppimisen ja työkokemuksen käsittein pikemminkin kuin yhteiskunnallisen muutoksen tai epäluottamuksen määrein. Tämä heijastelee suomalaiskansallisia erityispiirteitä kansalaistoiminnan ymmärtämisen tavoissa. Ranskassa tähän listaan sisältyisi eittämättä suomalaista vastuunkantoa vastademokraattisemmat vastuullisuuden lähtökohdat kuten suomalaiseenkin keskusteluun levinnyt Pierre Rosanvallonin termi ”organisoitu epäluottamus”. Vaikka Suomesta epäluulon ja herravihan historiallisia aihioita paljon löytyykin, voi suomalaista kansalaistoiminnan eetosta silti pitää varsin konsensushakuisena. Ne jotka ärähtävät leimataan kokemuksineen helposti ongelmaksi yhteiskunnallisen ongelman käsittelyn sijaan. Paikallistason politisoitumista Ranskassa ja Suomessa tutkinut Eeva Luhtakallio puhuu kansalaistoimijoiden käytössä olevista ”kulttuurisista työkaluista”, jotka joko virittyvät tai kangistuvat konfliktiasetelmista. Ranskassa väittely on kansalaisen oikeus ja velvollisuus, johon kasvatetaan lapsesta lähtien. Ranskalainen konflikteista virittyvä poliittinen kulttuuri tekee vaikkapa syrjinnän kaltaisen kiistanalaisen ilmiön ja siihen liittyvien monimielistenkin kokemusten käsittelyn helpommaksi kuin konsensushenkinen vastuu, jollaiseen Suomessa helposti nojaudutaan.

III Mukautua vai muuttaa?

Kansalaisia vastassa on joko keskeneräisemmäksi tai valmiimmaksi koettu yhteiskunta. Nuorisotutkija Tomi Kiilakoski on luonnehtinut suomalaisen nuorisotoiminnan eetosta nuoria yhteiskuntaan sosiaalistavaksi ja sopeuttavaksi pikemminkin kuin yhteiskuntaa uudistavaksi. Mukautumisen ja muuttamisen välinen vastakkainasettelu ei ole yksitotinen. Silti on syytä kriittisesti pohtia, miten paljon syrjäytymisen ehkäisyn retoriikassa on kyse pyrkimyksestä väistää arjen tekojen takana piilevät yhteiskunnan ilkeät epäkohdat, miten paljon taas yhteiskunnallisten epäkohtien ja muutospaineiden osoittamisesta arkisten esimerkkien ja niitä valaisevan kansalaiskeskustelun kautta.

Suomalaista sosiaalisuutta on monesti kuvattu etäkohteliaisuuden kulttuuriksi – Klaus Mäkelän lanseeraaman termin mukaisesti. Tämä muotoilu kuvaa hyvin suomalaista tapaa varjella toisten vapautta ja toimintatilaa – oikeutta tehdä niin kuin katsoo itse parhaaksi, ilman että muut puuttuvat siihen. Tällaiseen negatiivisen solidaarisuuden vyyhtiin on eittämättä tartuttava, myös yhteisvastuuta herättelemällä. Yhteisvastuu ei kuitenkaan ratkaise yhteiskunnallisia epäkohtia, jos samaan aikaan ei löydy poliittista vastuuta eri väestöryhmien epätasa-arvoisten lähtökohtien korjaamiseen, josta nuorten syrjinnässäkin on monelta osin kyse.

IV Nuoriso-ongelmista sukupolviongelmiin

Brittitutkija Ken Roberts väittää vastikään ilmestyneessä artikkelissaan, etteivät epävarmuus ja epätasa-arvoinen asema nyky-yhteiskunnissa ole nuoruuteen kuuluva ohimenevä ongelma, katsottiinpa vaikkapa työmarkkina-asemaa, käytössä olevaa varallisuutta tai keskimääräistä kuukausipalkkaa.(1) Roberts osoittaa monipuolisin aineistoin epävarman yhteiskunnallisen ja sosioekonomisen aseman olevan tällä hetkellä nuoruuttaan elävien pysyväksi jäävä sukupolvikokemus, joka seuraa tätä sukupolvea aikuisuuteen. Suomi ei ole Robertsin synkästä ennusteesta irrallinen vapaa-alue. Yksi esimerkki: Suomessa alle 25-vuotiaiden keskimääräinen tulotaso laski 1990-luvun alussa, eikä ero muihin ikäryhmiin ole sen jälkeen juuri kaventunut. Alle 25-vuotiaiden pienituloisuusaste on ollut kaikkien ikäryhmien korkein jo lähes 20 vuotta, lamavuosista lähtien. Jotta nuorten elintaso olisi samalla tasolla kuin edellisillä polvilla, pitäisi nuorten saada tuntuva lisäys kuukausituloihinsa.

Käsiteltiinpä nuorten syrjäytymisen, syrjinnän ja ulkopuolisuuden ongelmaa yksittäisten kansalaisten tai poliittisen vastuun tasolla, mistään stabiilista aikuisuudesta, joka syrjään jäänyttä nuorta jossain tulevaisuudessa odottaa, ei voi idealisoimatta puhua. Syrjäytyminen on lähtökohtaisesti sukupolvi-ilmiö. Sukupolvien epätasa-arvoon ei voida hakea ratkaisuja vain yksittäisistä nuoriin kohdistuvista teoista, olivatpa ne sitten arkisia, yhteisöllisiä tai yhteiskunnallisia. Yhteiskuntaa ei kannata myöskään pitää valmiina – sellaiseksi se ei nykymuodossaan kelpaa.

***
Tuoreita sukupolvien tasa- ja eriarvoisuutta läpivalaisevia tuloksia on odotettavissa 26. syyskuuta julkistettavassa Nuorisobarometrissa ”Monipolvinen hyvinvointi”. Barometrissa on selvitetty hyvinvoinnin sosiaalista ja taloudellista periytymistä sukupolvelta toiselle niin nuoria kuin heidän vanhempiaan tutkimalla.

Viitteet:
(1) The Journal of Youth Studies 2012, Vol 15, No 4, pp. 479-497. Aiempi versio artikkelista on vapaasti ladattavissa.

Tutustu myös Nuorten syrjäytyminen -teemasarjaan Kommentissa.

Politiikka, järjestötoiminta

Nuorisotutkijan tieto ja mediajulkisuus

Leena Suurpää — Wed, 25 Apr 2012 19:11:40 +0000

Kirjoitus on muokattu Uutispommi! Tutkija mediassa -seminaarissa 22.3.2012 pidetystä puheenvuorosta.

Sain seminaariotsikoksi Nuorisotutkimusverkoston mediastrategia. Kurottelen kuitenkin otsikon ulkopuolelle: Millaista on nykypäivän tiedonpolitiikka, joka väistämättä raamittaa myös nuorisotutkijoiden mediasuhdetta? Käyn käsiksi tähän jättimäiseen kysymykseen nostamalla esiin kolme pointtia.

1. Tiedon arvo vs. itseisarvo

Nyky-yhteiskuntaa sanotaan johdettavan tiedolla. Myös nuorisopolitiikan arvo määrittyy yhä tiukemmin sen mukaan, millaisen tiedon varassa poliittisia päätöksiä tehdään. Kisa tiedon omistamisesta ja tulkinnoista käy yhä kiivaampana.

Nykyisessä kilpailevien tiedonkenttien maailmassa kysymys asiantuntijuudesta, ja sen oikeutuksesta, on sekä politisoitunut että mutkistunut. Tieto on yhä vahvemmin hyödykkeen kaltainen poliittinen resurssi, jonka omistamisesta kilpaillaan tutkijakenttien sisällä ja ulkopuolella. Nuorten ja ylipäätään yhteiskuntaa koskevien ”keskeisten agendojen” määrittelyvalta ei enää lepää yksinomaan perinteisissä tietoinstituutioissa, jollaiseksi muun muassa yliopisto on määrittynyt. Yhä sumeammaksi käy se, kuka oikein on nykypäivän asiantuntija. (Nuorisopolitiikan tiedosta ks. Paakkunainen & Suurpää, toim. 2010)

Tutkijoille kasvava yhteiskunnallinen tieto-ohjaus on monipiippuinen kysymys. Tieto-ohjaus on avannut tutkijoille uusia yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ja keskusteluareenoita. Tutkijat ovat halutumpia kumppaneita kuin koskaan. Mutta millä ehdoin? Uskaltaisin väittää, että median ja politiikan tietokäsitykset ja tiedon tarve määrittävät yhä enemmän myös tutkimuksen lähtökohtia ja tekemisen tapoja.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa paneutuneen selvitys- ja komiteatyön on korvannut hetkinen tiedonjano: tietoa halutaan nopeasti ja sen pitää olla helposti hyödynnettävässä muodossa. Nopearytmisyys, numerotehtailu ja kilpailu tietämisestä tekevät tiedosta itseisarvoista pikemminkin kuin sinänsä arvokkaan. Hyvä esimerkki tiedon itseisarvoistumisesta on nuorten syrjäytymistä koskeva julkinen keskustelu. Nopeaa tietoa etsitään kiivaasti, takerrutaan valmiisiin syrjäytyneiden luokitteluihin, kammoksutaan sitä, että nuoret pakenevat olemassa olevista tietojärjestelmistä, numero- ja rekisteritieto nousee otsikoihin jättäen taakseen monisyisen ja -tulkintaisen nuorten kokemustiedon.

Nuorisotutkimusverkoston mediastrategian ensimmäinen motto olkoon seuraava:Numerotehtailu ei riitä nuorten elämän kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi. Nuorten kokemuksia purkava laadullinen tieto on nostettava median kannalta relevantiksi tiedoksi. Nuorten arkeen varastoituvan äänettömän tiedon määrä on suuri. Mediastrategia liittyy myös mielikuvaan nuorista, siis siihen miten nuorista puhutaan: nuoret eivät voi näyttäytyä vain palvelujärjestelmien asiakkaina vaan myös nuorisokulttuurien, perheiden, nettiyhteisöjen jäseninä. (Ks. Myllyniemi & Suurpää & Hoikkala: Nuorten äänen on kuuluttava tilastojen alta, Helsingin Sanomat, 10.2.2012.).

2. Limittäiset vs.erkanevat julkisuudet

Politiikan filosofi Nancy Fraser on lausunut viisaita myös tämän puheenvuoron teemasta. Fraser erottelee toisistaan vahvan ja heikon julkisuuden. Vahva julkisuus liittyy viralliseen tietoon, viralliseen poliittiseen järjestelmään. Se on usein yhteiskunnallisen eliitin kautta määrittyvää julkisuutta, johon myös tutkijat osin kuuluvat, halusivatpa tai eivät. Heikko julkisuus sijoittuu politiikan ja institutionaalisen tiedon ja vallankäytön marginaaliin: epävirallinen, epämääräinen julkisuus, kansalaisyhteiskunnan, nuorisokulttuuriset, valtavirran sivuilla lymyilevät toiminnalliset julkisuudet, jotka eivät helposti artikuloidu kirjallisessa tai suullisessa muodossa.

Harva ilmiö on niin valmiiksi vahvan julkisuuden kategorisoima kuin nuoruus. Nuorisotutkijalle tuttuja ovat luokittelujen monet tehtävät: nuoret ja nuorisokulttuuriset ilmiöt ovat toistuvasti julkisessa keskustelussa pelon, suojelun, kontrollin ja eksotisoinnin kohteena. Edellisessä Suurpääkirjoituksessa käsittelin näitä yhteismitattomia kategorisointeja pohtiessani lähiöitä koskevaa tiedon tuskaa. Nuorisotutkijalle erityisen yhteiskunnallisen vastuun virittää se tosiasia, että nuorilla on usein eriarvoinen sisäänpääsy heitä koskeviin julkisiin määrittelyprosesseihin. Nuoret ovat syrjässä virallisesta julkisuudesta ja instituutioiden päätösvallasta, mutta helposti sensaatiomaisen näkyviä moraalisen paniikin kohteina mediakertomuksissa ja kaupunkilegendoissa: maahanmuuttajanuoret, poliittiset liian passiiviset tai liian aktiiviset nuoret, väärällä tavalla vahvat tytöt tai vaikkapa työttömyysloukkuun tarttuneet nuoret miehet.

Nuoret ovat vallattomia, sanan kahdessa merkityksessä. Yhtäältä nuoret pakenevat kategorisointeja ja luovat omia julkisuuksiaan sosiaaliseen mediaan, kauppakeskuksiin, koulujen käytäville, nuorisotilojen rajamaille. Toisaalta nuorten näkökulma jää usein kuulumattomiin, hälyksi tai vaiennetuksi tiedoksi. Heikko julkisuus ei Suomessa niin vaan tunkeudu vahvaan julkisuuteen. Ehkei myöskään toisinpäin.

Toinen mediastrateginen mottoni koskee nuorisotutkijan yhteiskunnallista vastuuta operoida heikon julkisuuden ja vahvan julkisuuden välillä. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että hiljainen, epävarma, ei-toivottu tai tavanomaisuuksista pikemminkin kuin eksoottisuuksista kertova tieto nostetaan mediatietämisen ytimeen. Kriittisesti tulee suhtautua sellaiseen poliittisen ohjauksen tendenssiin, jossa nuoret eivät määrity sen mukaan, mitä he arjessaan tekevät tai kokevat, vaan sen mukaan millaisia toimia heihin kohdistetaan kouluissa, kaduilla, järjestöissä, ministeriöissä tai kunnissa.

Fraserin ja kumppaneiden lanseeraamat julkisuuden jaottelut eivät kuitenkaan enää päde. Verkko on hajottanut journalistiset prosessit ja sotkenut pahan kerran myös tutkijan yritykset ennakoida julkisuuksia. Nopeasti muuttuvia ovat myös käsitykset siitä, millaista tietoa pidetään luotettavana. Siinä, missä media on perinteisesti luottanut viranomaislähteisiin ja tutkimustietoon ja tarkistanut tiedot ennen julkaisua, internetin ympäristöissä uudet asiat saatetaan julkaista ensin ja tarkistaa sitten.

Kyse ei ole ainoastaan tietokäsityksen muutoksesta vaan myös tiedon muodonmuutoksesta. Tiedon fragmentoituessa ei enää tarvita kokonaista juttua tai eheää ajatuksen kulkua asian esittämiseen. (Herkman 2011; Vehkoo 2011.) Tämä on eittämättä hankala paikka perinteisen toimittaja- ja tutkijaroolin kannalta: tutut ohjeistukset tietojen varmistamisesta ennen julkaisua eivät enää aukottomassa mielessä päde. Merkitseekö tämä tutkivan journalismin arvon himmenemistä – niin hitaan tiedejulkaisemisen kuin paneutuvan journalistisen kulttuurin mielessä?

3. Moniäänisyys vs. vaikeneminen

Konsensus tappaa demokratian, on moni politiikan tutkija todennut. Täkäläistä julkisuuskulttuuria seuratessa on kysyttävä, onko väitteellä maaperää Suomessa. Miten suomalaista demokratiaa lujitetaan: konsensuksen vai moniäänisyyden tavoittelulla? Vaikka Suomesta epäluulon ja herravihan historiallisia aihioita paljon löytyykin, voi suomalaista julkista keskustelua silti pitää varsin konsensushakuisena ja konflikteja välttelevänä. Ranskassa tutkimusta tehdessäni tulin erityisen tietoiseksi suomalaisesta julkisuuskeskustelun erityispiirteistä. Ranskassa väittely on kansalaisen oikeus ja velvollisuus, johon kasvatetaan lapsesta lähtien. Romantisoimatta ranskalaista julkista debattia liiaksi on todettava, että moniääninen mediakeskustelu tekee nuoruuden kaltaisten kiistanalaisten ilmiöiden käsittelyn mutkattomammaksi kuin konsensusta tavoitteleva julkisuuskulttuuri.

Kolmanneksi nuorisotutkijan mediastrategiseksi motoksi nouskoon turhan konsensushenkisyyden vastustaminen: kiistanalaisen tiedon avoin käsittely pikemminkin kuin harmonian etsiminen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että käydään käsiksi sellaisiin vaikeisiin aiheisiin, joista harmoniaa ei löydy. Nuorisotutkimusverkoston keskiössä olevat rasismin, eriarvoisuuksien, päihdekulttuurien teemat tekevät yksimielisen tiedon tavoitteluun väistämättä säröjä.

Nuorisotutkimusverkoston toimintaympäristössä moniäänisyys merkitsee myös ylhäältä alaspäin kulkevan hierarkkisuuden murtamista. Lähtökohtana on tällöin se, että asiantuntijuus painaa tutkijoiden mediainterventioissa enemmän kuin organisaation hierarkiat. En ole kiinnostunut sellaisesta yksiäänisestä vallasta, jossa organisaation johto toimii julkisena äänitorvena.

Kyse ei ole vain työnjakokysymyksistä Nuorisotutkimusverkostossa työskentelevien kesken vaan yleisemmästä tiedonpoliittisesta eetoksesta. Nuorisotutkijoiden tehtävänä ei ole löytää yhteismitallista tietoa nuorista vaan pikemminkin nostaa näkyväksi kilpaileva tieto ja jännitteiset tulkinnat nuorista.

Edellä hahmottamani vastuullisen nuorisotutkijan eetos voi helposti muuttua aikamoisen painavaksi taakaksi, joka kulkee töistä vapaa-ajalle, päivästä yöhön. Kantaaottavan tutkijan vastuulla on rajansa. Nuorisotutkijalla täytyy olla oikeus olla myös osallistumatta millä tahansa ehdoin julkiseen keskusteluun. Hiljaisuuskin voi olla kannanotto.

Lähteet

Fraser, Nancy (1990) Rethinking the Public Sphere: A Contribution to the Critique of Actually Existing Democracy, Social Text, 25/26, 56–80.

Herkman, Juha (2011) Politiikka ja mediajulkisuus. Tampere: Vastapaino.

Paakkunainen, Kari & Suurpää, Leena (toim., 2010) Nuorten poliittinen ohjaus – strategista johtamista, kentän kasvavaa yhteistyötä vai latistuvaa osallistumista? Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 43.

Vehkoo, Johanna (2011) Painokoneet seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Helsinki: Teos.

Katso myös Minna Laukkasen kirjoittama juttu seminaarista.

Nuorisotyö

Rikollisuus, väkivalta

Tutkimus

Lähiötietämisen tuska

Leena Suurpää — Fri, 07 Oct 2011 09:14:38 +0000

Kirjoitus on muokattu versio Haaste-lehdessä (3/2011) julkaistusta jutusta.

Lontoota viime kuukausina pöllyttäneet mediakeskustelut virittävät nuorisotutkijan mieleen klassisen kysymyksen tietämisen sosiaalisista ja moraalisista pulmista. Vellovia keskusteluja Lontoosta voi lukea erityisenä tiedonpoliittisena konfliktina – eräänlaisena tiedon hierarkiana koskien nuoria, urbaaneja tiloja ja kansalaistoiminnan ehtoja. Kuka omistaa kaupunkien kertomuksen, olipa kyseessä Lontoo vuonna 2011 tai Pariisi vuonna 2005? Nykyisessä kilpailevien tiedonkenttien maailmassa kysymys asiantuntijuudesta ja sen oikeutuksesta on monin tavoin politisoitunut ja mutkistunut. Myös kaupunkien poliittista ohjausta pyritään toteuttamaan yhä intensiivisemmin juuri tietoon perustuen. Tieto on politiikan ase, jolta odotetaan ajantasaisuutta, kattavuutta, perusteellisuutta, luotettavuutta ja herkkyyttä. Tieto on yhä vahvemmin hyödykkeen kaltainen poliittinen resurssi. Mutta kenen tietoa kuunnellaan, mihin tietämiseen luotetaan?

Tietämisen tuska ja sen saattelemat Lontoon tapahtumien pika-analyysit tuovat mieleeni Ranskan kenttäkokemukseni runsaan vuoden takaa. Tutkimusvuoteni aikana Ranskan lähiölevottomuuksista oli kulunut viitisen vuotta. Silti nuorten urbaanista kansalaistoiminnasta ei voitu puhua ilman viittausta vuoden 2005 tapahtumaketjuun. Ranskalainen nuoria ja kaupunkipolitiikkaa tutkinut Manuel Boucher on valaissut levottomuuksia koskevia tiedonpoliittisia jännitteitä. Julkiset ja tieteelliset kertomukset mielenosoitusten taustoista ja tapahtumista eivät asetu kauniiksi jatkumoksi, joskaan eivät myöskään täydellisiksi vastinpareiksi. Boucher nostaa esimerkiksi mielenosoittajien profiilin hahmottelua koskevat kiistat. Ottamatta kantaa siihen, kuinka aukoton tämä ranskalaistutkijan analyysi on, valaisee se jännitteitä, joita tietoyhteiskuntaan piiloutuu.

Boucherin mukaan poliittisen eliitin ja median kautta hahmottuva kuva 2000-luvun puolivälissä mellakoineista nuorista on synkkä: rikollinen tausta, koulupudokkuus, ulkomaalaistausta sekä radikaalista islamista ja väkivaltaa lietsovasta musiikista vaikutteita saaneet nuorisojoukot toimivat lähiöliikehdinnän moottoreina. Tutkijoiden tieto lähiötapahtumien taustoista on varsin toisenlainen: suurella osalla nuoria ei ole aiempaa rikostaustaa, suurin osa nuorista käy koulua, mutta koulun käynnissä on monia ongelmia ja katkoksia, suurin osa nuorista on kansalaisuudeltaan ranskalaisia eikä islamilaisten ryhmien suorasta vaikutuksesta levottomuuksiin ole riittävää näyttöä. Aiheetonta ei liene kysyä, missä on käsillä helpot selitykset, kuka taas jaksaa tai ehtii etsiä visaisiakin vastauksia.

Yhteistä eri lähiötulkinnoille on se, että nuoren sukupolven liikkumisen mahdollisuus ja vapaus – niin taloudellisessa kuin sosiaalisessa ja symbolisessa mielessä – koskee kosmopoliittisiksi itseään mainostavissa Pariisin ja Lontoon kaltaisissa kaupungeissa yhä rajatumpia alueita ja väestöä. Ylisukupolvinen köyhyys ja 25 prosentin nuorisotyöttömyys, sosiaalisen liikkuvuuden kankeus ja lähiöosoitteen syrjivä vaikutus kaikessa kanssakäymisessä, kuten uuden asunnon tai työn haussa, luovat ainakin Pariisissa ilmanpiirin, jossa menetettävää on vain vähän.

Mikä on riittävä havainto toiminnan poliittisuudesta?

Ranskassa käydään kädenvääntöä myös tutkijapiirien sisällä siitä, miten vuoden 2005 lähiötapahtumia pitäisi tulkita. Kiistaa aiheuttaa kysymys lähiöiden mielenilmausten poliittisuudesta. Tulkinnat vaihtelevat romanttisestikin värittyneitä uuden politiikan väitteistä poliittisen aktivismin kriisinäkemyksiin. Ranskalaisten tutkijoiden keskustelujen perusteella nuorten lähiöpoliittisuuden voi tiivistää neljään kategoriaan: lähiötaistelut voidaan nähdä fragmentaarisina mielenilmauksina mahdottoman tulevaisuuden edessä; protestiliikkeenä yhteiskunnan välinpitämättömyyttä kohtaan; arjen kollektiivisena toimintana, jolla vastustetaan nimenomaan nuorten syrjintää ja nöyryytyksiä; urbaanina väkivaltakulttuurina, jossa valta halutaan ottaa omiin käsiin väkivallan avulla tai jossa turvallisuuspoliittista pelon kulttuuria käsitellään pelottelun keinoin. Pelon kulttuuri viittaa tässä kohden erityisesti poliisilla pelottelun metodiin, joka on leimannut presidentti Sarkozyn (vuonna 2005 sisäministeri) suhtautumista lähiökysymykseen, erityisesti lähiöissä asuviin ulkomaalaistaustaisiin, tai ulkomaalaisina pidettyihin, nuoriin. Tämän ovat noteeranneet paitsi ranskalaiset tutkijat ja kansalaistoimijat, myös Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskus sekä Amnesty International, jotka molemmat nostivat vuonna 2005 julkaistuissa raporteissaan kritiikin kohteeksi ranskalaisen poliisin toimintatavat suhteessa lähiöihin.

Nähtiinpä nuorten liikehdintä enemmän tai vähemmän poliittisena, kyse ei ole vain massiivisista nuorisotyöttömyysprosenteista ja kankeasta sosioekonomisesta liikkuvuudesta vaan myös laajamittaisemmasta epävarmuudesta, josta vuoden 2005 tapahtumat osaltaan kertovat. Hannah Arendtin prekariaattia koskevat ajatukset soveltuvat hyvin myös lähiöongelmien monimielisyyden valaisuun. Arendtia mukaillen prekariaatti määrittyy neljällä eri tasolla. Yksi taso koskee oikeusjärjestystä, erityisesti kansalaisoikeuksien saavuttamista. Prekaari asema merkitsee kansalaisoikeuksien puutosta juridisessa mielessä. Kun ei ole oikeuksia, eivät velvollisuudetkaan tunnu oikeutetuilta. Toiseksi prekariaatti voidaan ymmärtää ihmisryhmien heikkona sosioekonomisena asemana tai elintasoerojen kasvuna. Kolmas prekariaatin ulottuvuus koskee heiveröisiä arjen sosiaalisia verkostoja ja jäsenyyksiä – elämänlaadun monia katkoksia.

Neljäs Arendtin hahmottama prekariaatin muoto on nuorten ja lähiökysymyksen kannalta erityisen kiinnostava. Kyse on symbolisesta prekariaatista, joka tekee tietyistä ihmisryhmistä samanaikaisesti sekä symbolisesti ylinäkyviä että näkymättämiä. Ylinäkyviä ovat lähiökertomuksiin liitetyt absoluuttiset moraaliset kategoriat nuoresta sukupolvesta yhtäältä yhteiskunnan turvallisuuspoliittisena, työvoimapoliittisena ja kaupunkipoliittisena riskinä, toisaalta suhteelliseen deprivaatioon ajautuneena vallattomana uhrina. Näkymättömämpänä pysyvät puolestaan nuorten arkiset kokemukset lähiöissä elämisestä, jotka kiistävät niin uhka- kuin uhritarinoiden eheyden. Keskeistä nuorten kohdalla on se, että he harvoin voivat vapaasti hallita – saati valita – näitä näkyvyyden ja näkymättömyyden dynamiikkoja.

Symbolinen prekariaatti on merkittävä nyky-yhteiskunnan poliittinen kysymys. Ranskalaisten nuorten huudahdus ”oikeus oikeuksiin” – myös ihmisarvoon ja oikeutettuun kansalaisuuteen eikä ainoastaan muodolliseen kansalaisstatukseen – kiteyttää laajemminkin aikamme demokratiavaatimuksia ja -vajeita, mistä myös Englannin taannoiset tapahtumat osaltaan kertovat.

Tavoitteena kiistat vai harmonia?

Väitän aiempien Kommentti-kirjoitusteni tapaan, että Ranskassa kansalaistoiminnan keskeisiä arvoja ovat kiistanalaisuus, levottomuus ja auktoriteettivastaisuus. Yhteiskunta muuttuu kun eri toimijoiden välisille ristiriidoille annetaan tilaa, kuten Eeva Luhtakallio väitöskirjassaan hyvin kuvailee. Tämä ajattelutapa ei istu mutkattomasti suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, joka muovaa myös kansalaistoiminnan kielioppiin muodollisia rooleja, säännönmukaisuutta ja kompromissihakuisuutta korostavia arvoja.

Ranskalainen konflikteista virittyvä poliittinen kulttuuri tehnee lähiöongelman kaltaisen kiistanalaisen kysymyksen käsittelyn helpommaksi kuin suomalainen kehys. Millä tavoin suomalainen kulttuuri sitten antaa tilaa nuorten epäluottamuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ilmaisulle? Entä milloin syrjintäkokemukset vaientavat, milloin ne mobilisoivat toimintaan? Suomalaisia nuorisotutkimuksia lukemalla saa sen kuvan, että epävarmuuden, syrjinnän ja epäluottamuksen kokemukset helposti hiljentävät ja eristävät pikemminkin kuin virittävät nuoria kokemusten politisoimiseen.

Leena Suurpää
Kirjoittaja on Nuorisotutkimusseuran tutkimusjohtaja.

________________________________________

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus