Perustulo: Yhtä aikaa liian arkinen ja liian arjenvastainen?
Kommenttipuheenvuoro ”Nuoriso: epävarmuuden sukupolvi?” -seminaarissa 8.9.2006
Pidin Petri Pajun ja Matti Heikkilän Prekaariruoska-nettijulkaisun kirjoitusten lähestymistavoista sen vuoksi, että ne ovat luonteeltaan problemaattisia eli antavat aineksia ennen muuta periaatteelliselle pohdinnalle eivätkä täsmällisille ratkaisuille euroineen, prosentteineen ja pykälineen.
Sanonkin heti alkuun, että kävipä perustulolle tänään miten hyvänsä, niin sitä koskeva väittely jo sinänsä on hyödyllinen työkalu, eräänlainen katalysaattori, joka edistää ratkaisujen hakeutumista strategisiin ja moraalisiin avainkysymyksiin. Tässä problemaattisessa hengessä pyrin tuomaan esiin, mikä elettävän ajan yhteiskuntapolitiikassa kipeimmin askarruttaa.
On hyödyllistä kartoittaa asian yhteiskuntateoreettista taustaa. Universaalin pätevyyden sijaan tiede, yhteiskuntatiedekin, tulee ymmärtää peräkkäisinä paradigmoina niin, että kukin epookki asettaa teorialle ja näin muodoin yhteiskuntapolitiikalle omat erityiset haasteensa. Paradigmojen muutokselle on tunnusomaista jännitteen, hämmennyksen tai suorastaan ravistelun tila. Ravistelu on Jürgen Habermasin käyttämä ilmaisu.
Hämmennyksen tilassa juuri ajankohtaistuu perustulon idea. Luulen, että vallan perustavalaatuista ravistelua tarvitaan, jotta se voitaisiin irrottaa utooppisista kahleistaan ja saattaa etuineen ja haittoineen samalle lähtöviivalle kilpailevien pragmaattisten käytäntöjen kanssa.
Tulkitsen ajallemme ominaista hämmennystä niin, että hyvinvointivaltion kunnianhimoinen projekti on lyhdynkantajiensa omien kätten tuloksena tavattomasti monimutkaistunut samalla kun ihmisten elämänmuodot ovat suunnattomasti moninaistuneet. Ravistelun kohteena on varsinkin kaksi suurta asiaa: ymmärryksemme ensiksi yhteiskuntapolitiikan hallittavuudesta ja toiseksi tasa-arvon perimmäisestä sisällöstä. Tätä tietä tulevat monet tärkeät moraaliset kysymykset punnittaviksi.
Aloitan yhteiskuntapolitiikan hallittavuuden problematisoitumisesta. Voin yhtyä Petri Pajun provokatiiviseen kysymykseen: kummasta utopiasta olemme kauempana, täystyöllisyydestä vai perustulosta? Perustulohan juuri etsii ratkaisua sosiaaliturvan ja työn yhteensovittamiseen yksinkertaistamalla sitä, mikä on käynyt monimutkaiseksi. Tätä laveammin voi asiaa lähestyä kysymällä, missä on se raja, jossa valtaistaminen eli ihmisen tukeminen aktiiviseksi kansalaiseksi loppuu ja jossa samalla alkaa ihmisen nöyryyttäminen alamaiseksi, kun kunnianhimoinen yhteiskuntapolitiikka tunkeutuu yhä aremmille elämänhallinnan alueille. Missä siis kulkee tämä harmaa, ei niinkään mustavalkea, vallan raja hypermodernissa tietotaidon hyvinvointivaltiossa, elämänmuotojen rikkauksien yhteiskunnassa?
Hallittavuuden problematisoinnin myötä tulevat aivan luonnostaan ja johdonmukaisesti ravistelluiksi myös tasa-arvon ja solidaarisuuden käsitteet. Asiaa voi tarkastella periodisesti siten, että hyvinvointivaltion kehittyessä tasa-arvon rakentaminen aloitettiin tulojen tasauksesta, siitä siirryttiin koulutusmahdollisuuksien tasaamiseen ja meidän ajassamme olisi nyt kyse ennen muuta valintojen tasa-arvosta.
Tarkoitan sitä, että aikamme yhteiskuntapolitiikkaan tarvitaan lisää solidaarisuutta ja suvaitsevaisuutta siihen nähden, millaisten valintojen – työtä, vapaa-aikaa, koulutusta ja toimeentuloa koskevien – kautta voidaan saavuttaa kansalaisuus, ei vain ihmisen oman itsetunnon kannalta vaan myös arvostuksena muiden silmissä. Yhdyn Matti Heikkilän käsitykseen, että tämän päivän moraalista argumentaatiota luonnehtii meneillään oleva sosiaaliturvan vastikkeellistuminen, joka on vahva eurooppalainen tendenssi. Se juuri sulkee perustulon pois vaihtoehtojen joukosta, mutta mikä pahinta, se samalla sulkee pois avarakatseisemman tasa-arvon, solidaarisuuden ja kansalaisuuden ymmärryksen.
Jos sen sijaan perustulon idea otetaan vakavaan harkintaan, se kuljettaa meitä hyvinvointipolitiikan strategiseen ytimeen siten, että kohtaamme avarakatseisesti kaikkein haastavimmat ja kiistanalaisimmat valintamme. Kiistoja todellakin riittää, niin tutkimuksellisia kuin moraalisia. Yksi tärkeimpiä on se, riittääkö meille huippuosaamiseen panostaminen, jos tietotaidon hyvinvointivaltioomme kätkeytyy jo rakenteellisesti syrjäytymisen loukkuja. Kun katson, että modernin systeemimme rakenteet kohtelevat kovakouraisesti heikkoja, niin allekirjoitan samalla yhden keskeisen perustuloa puoltavan argumentin.
Meillä on kuitenkin niin politiikan kuin tutkimuksenkin piirissä runsaasti ammattilaisia, jotka ovat koko lailla tietotaidon sokaisemia. He pitävät ”piikayhteiskunnan paluuna” sitä perustulon avaamaa näköalaa, jossa kansalaisuuden ja onnellisuuden perustaa rakentavia työpaikkoja ja niitä koskevia valintoja voi syntyä ilman huippuosaamisen ja huipputehokkuuden huikeita kierroksia.
Hyvinvointivaltion ikääntymisen merkitystä ei sovi unohtaa perustulon merkitystä pohdittaessa. Vinoutuvan väestörakenteen hankalimmat vuodet lähestyvät, eikä sosiaaliturvan ja työn kelvollista yhdistelmää näytä löytyvän. Sanomme, ettei meillä ole varaa menettää yhtä ainutta potentiaalista aktiiviväestön jäsentä. Mutta onko tämä humanismin pehmeä viesti vai systeemin tehokkuuden kovaa kieltä? Omalta osaltani on helppo tunnustaa, että sisältäni kuuluu niin solidaarisuuden pehmeää ääntä kuin yhteiskuntapolitiikan teknokraattisen ammattilaisen kovaa argumentointia. Eikä ihmisen ole aina helppoa eritellä objektiivisesti omia syvimpiä vaikuttimiaan.
Lopputulos on kuitenkin ilmeinen. Niin hyvinvointivaltion sitoumusten kuin politiikan luottamuksen kannalta nousee avainasemaan se, miten vähäosaisille lopulta käy. Tähän kysymyksenasetteluun juuri johdattelee perustuloa koskeva keskustelu sinänsä. Siinä on sen katalysoiva, yhteiskuntapolitiikan ilmastoa ravisteleva ja raikastava merkitys.
Perustulo ei olisi mikään lopullinen ja taianomainen ratkaisu. Kaikki järjestelmät ovat inhimillisiä ja siis vajavaisia. Kyse on siitä, mikä niistä näyttää juuri heikkojen kannalta parhaalta. Kyse on myös siitä, onko keskustelu perustulosta ja kaikesta oleellisesta pienten ihmisten kohtalosta liian arkista puhetta modernin tietotaidon hyvinvointivaltion komeaksi rakennetussa arkkitehtuurissa.
Niinpä olen valmis vastaamaan otsikon kysymykseen: paradoksaalista kyllä, perustulo näyttää olevan vastatuulessa, koska se on liian arkinen mutta yhtä aikaa liian arjenvastainen, utooppinen projekti.
Seppo Lindblom
valtiot.tri
