Jaettuja kenttiä tuotetaan usein puolipakolla, mutta todeksi ne tulevat henkilökohtaisen osaamisen tasolla

Suvi Raitakari

Nuoriso- ja sosiaalityön jaetut kentät -kirja syntyi tarpeesta sanoittaa nuoriso- ja sosiaalityötä yhdistäviä teemoja. Kirjassa hahmotetaan nuoriso- ja sosiaalityötä yhdistävän nuoret tutkimuksen kohteena ja asiakkaina. Yhteinen on myös tavoite edistää nuorten hyvinvointia. Lisäksi molemmilla aloilla kohdataan sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden kysymyksiä. Tämä tuo mukanaan jaettuja eettisiä arvoja, kuten heikompiosaisista huolehtimisen, tasa-arvon ja marginalisoitumisen vastustamisen. Yhteisiä ovat myös osallisuuden tavoite sekä huomiot kontrollin ja pakkovallan tilannekohtaisesta tarpeellisuudesta.

Nykyajan nuoruus on pitkälti institutionalisoitunutta. Nuoret elävät arkeaan monissa kasvatus-, auttamis- ja harrastusinstituutioiden parissa, kuten koulussa, järjestöissä sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa. Samalla nuoreksi kasvamisen ja kasvattamisen kysymykset ovat jaettuja eri ammattikuntien kesken. Nuorten tai nuoruuden ongelmiksi määriteltyjen asioiden yhteydessä voidaan puhua eri ammattikuntien omistamista ongelmista. Sosiaali- ja nuorisotyö limittyvätkin usein konkreettisesti yhteisissä asiakastapauksissa. Tällöin tarvitaan yhtäältä hyvää oman alan tuntemusta ja ammatti-identiteettiä, ja toisaalta kykyä oppia toisilta ja arvostaa erilaisuutta. Kirja antaa eväitä alkumatkalle tämän tavoitteen saavuttamiseksi, joskin kyse on vaativasta, koko tutkija- ja/tai ammattilaisuran kestävästä prosessista.

Tässä puheenvuorossani esitän, että parhaimmillaan jaettu kenttä tarkoittaa nuoriso- ja sosiaalityön osaamisen yhdistymistä yksilö- ja työkäytäntötasolla. Syvällisimmillään rajanylitykset tuottavat molemmin puolista oppimista ja ymmärrystä, jolloin nuorisotyön tekijällä on käytettävissään myös sosiaalityön ”silmälasit” ja päinvastoin. Tällöin voidaan puhua moniammatillisesta osaamisesta yksilö- ja työkäytäntötasolla, moniammatillisista yksilöistä. Tähän ilmiöön olen henkilökohtaisesti törmännyt tutkiessani mielenterveys- ja päihdetyöntekijöiden tiimiä päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiville tarkoitetussa tuetun asumisen yksikössä. Yhdessä työskentelemisen rikkaus on siinä, että oppii toisen ammattikunnan tapoja hahmottaa asiakastilanteita, ongelmien ja niiden ratkaisuja. Samalla usein oppii itselle vierasta kieltä, kuitenkaan hukkaamatta omaa ammatillista kieltään, joka juuri on tiimin yksi resurssi.

Nykyisin kohtaa yhdistämisen vimmaa kaikkialla; kuntia, sosiaali- ja terveydenhuoltoa, mielenterveys- ja päihdepalveluita, yliopistojen laitoksia sekä kokonaisia yliopistoja yhdistetään. Yhdistämisvimma on tuottanut hallintouudistuksia toisensa perään, fläppitaulut täyteen saumattomia asiakaspolkuja sekä tulevaisuudestaan epävarmoja työntekijöitä. Jaettuja kenttiä tuotetaan puolipakolla ja rahaa palaa uudistuksissa, mutta kovin vähän syntyy pysyvästi uutta. Olen jäänyt miettimään onko massiivinen rakenteiden muuttaminen paras tie kehittää sosiaali-, terveys- ja kasvatusaloja saumattomuuden suuntaan tai parantaa tehokkuutta, mitkä sinänsä ovat kannatettavia asioita. Alan kallistua siihen, etteivät rakenteet ja niiden jatkuva muuttaminen juuri edistä alojen kehittymistä vaan pikemminkin uuvuttavat väen. Ajattelen myös, että muutosvastarintaa sisältyy tärkeä viesti, joka tulisi ottaa vakavasti, kun tehdään uudistuksia – ehkä tulisikin valita toisenlainen tie. Erilaisissa rakenteissa voidaan ylittää rajoja sekä tehdä työtä yhdessä, tai sitten ei. Rakenteet eivät peliä ratkaise vaan kyse täytyy olla joistakin paljon hienovaraisemmista tekijöistä.

Jotta jaettu kenttä tulisi todeksi henkilökohtaisen osaamisen ja työkäytäntöjen tasolla, tarvittaisiin pikemminkin työyhteisöissä pieniä suuria muutoksia, kuten esimerkiksi mahdollisuutta tutustua toisen ammattikunnan työhön, työnkiertoon ja yhteistä kouluttautumista – tunnetta siitä, että olemme ”samassa veneessä”. Tunnetusti tuttuus ehkäisee yhteistyön ongelmia ja organisaatioiden rajojen pystyttämistä. Työskentely yhteisen asiakkaan eteen vaatii aikaa ja mahdollisuutta vastuunottoon. Tämä työkäytäntöjen muutos ei välttämättä näy kasvavina suoritteina tai läpivirtaavuuslukuina vaan todennäköisemmin parempana laatuna sekä työntekijän työn että asiakkaan näkökulmasta. Sosiaalisessa työssä kaivataan oikeutta tehdä työtä yhdessä ja ajan kanssa – tässä yksilösuorituksia, nopeutta ja lyhytkestoisuutta ihannoivassa ajassa. Jaettu kenttä ei kehity yhdessä yössä tai mahtikäskyillä vaan luottamalla ammattilaisten haluun kehittää työtään yhdessä, jos heille vaan annetaan siihen resursseja ja päätösvaltaa. Kirja itsessään on osoitus sosiaali- ja nuorisotyöntekijöiden, tutkijoiden sekä opettajien hedelmällisestä yhteistyöstä. Toivon, että se voi osaltaan olla edistämässä hienovaraisia muutoksia tavassamme ymmärtää, tutkia ja tehdä nuoriso- ja sosiaalityötä.

Kirjoittaja toimii sosiaalityön yliassistenttina Tampereen yliopistossa.

keskustele >>


www.nuorisotutkimusseura.fi | webmaster@kommentti.fi