Lukukokemuksia
Köyhänä kaupungissa
Taneli Tuominen
Vesa Keskinen, Markus Laine, Martti Tuominen ja Tyyne Hakkarainen (toim.):
Kaupunkiköyhyyden monet kasvot. Näkökulmia helsinkiläiseen huono-osaisuuteen.
Helsingin kaupungin tietokeskus 2009.
Tietokeskuksen julkaisema artikkelikokoelma Kaupunkiköyhyyden monet kasvot käsittelee helsinkiläistä huono-osaisuutta. Aihetta lähestytään tilastolliselta tutkimusotteelta helposti lipeävänä, moninaisena ilmiönä, ja sitä kuvataan yhteensä 17 artikkelin kautta, joista toiset nojaavat enemmän faktoille ja käppyröille, toiset haastatteluille ja kuvailevalle otteelle. Joukosta löytyy myös kiinnostava, joskin kokonaisuudesta hieman erilliseksi jäävä analyysi kaupunkiköyhyydestä suomalaisissa rap-sanoituksissa sekä Vesa Sorjosen kirjallisestikin vakuuttava omaelämäkerrallinen kirjoitus ”Miten minusta tuli köyhä”.
Artikkelikokoelman rakentaminen eri näkökulmia hyödyntävistä teksteistä on toimiva ratkaisu, sillä tieto ja tuntu köyhyydestä täydentävät toisiaan. Kirjoittajat esittävät köyhyyden yksiselitteisen puutteen sijasta monitahoisena ilmiönä, joka rajaa elämää ulkoa ja asettaa sen epävarmuuden tilaan. Taloudellisen näkökulman kautta esiin nousee yleisempiä kysymyksiä elämänlaadusta, hyvin- ja pahoinvoinnista. Kirjoittajat kyllä painottavat, että yhteiskunnan tukien heikoimmin tavoittamat ihmiset – asunnottomat, päihde- ja huumeongelmaiset sekä mielenterveysongelmista kärsivät – keskittyvät suuriin kaupunkeihin ja erityisesti Helsinkiin.
Kaikkein heikommilla olevat kärsivätkin yleensä muiden ongelmiensa lisäksi köyhyydestä. Silti kaupungissa köyhyydellä on monet kasvot, sillä anonyymissä kaupunkitilassa korostuvat sekä kokemus osattomuudesta (weberiläisittäin anomia) kuin myös sen vastavoima, omaehtoinen elämänhallinta (s. 186–189). Omista asioistaan voi kuitenkin päättää vasta kun yhteiskunnallinen turvaverkko toimii, kun on jotain, minkä varaan rakentaa. Kirjan keskeisiä teemoja onkin kysymys siitä, miten erilaiset tukijärjestelmät, terveydenhuolto ja muut julkiset palvelut saataisiin toimimaan joustavammin, niin että ne kyykyttämisen sijaan voisivat tukea kaikkia tukea tarvitsevia.
Pikavippejä ja ahtaita asuntoja
Kun köyhyysraja määritellään EU:n tapaan paikallisen keskitulomediaanin mukaan, jää pienituloisen käteen korkeintaan 60 prosenttia tästä summasta, Helsingissä reilut 10 000 euroa vuodessa. Jos absoluuttiseen köyhyyteen usein liittyy ongelmien kasaantumista, ovat muita useammin ”vain” köyhiä puolestaan pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat, maahanmuuttajat, opiskelijat ja vanhukset, jotka elävät usein vähäisten tukien varassa. Nuoria koskettava köyhyys tematisoidaan kirjassa pikavippien, ahtaan asumisen ja köyhää elämää kuvaavien rap-lyriikoiden kautta. Köyhyys koskettaakin nuoria useammin kuin muita. Vuosina 1995–2005 16–24-vuotiaista pienituloisia oli Tilastokeskuksen mukaan neljännes, muista ikäryhmistä 8–15 prosenttia (s. 120).
Viime aikoina käytyyn pikavippikeskusteluun kiinnostavaa lisävaloa tuo Risto Kaartisen, Minna Aution ja Jaana Lähteenmaan artikkeli ”Pikavipeillä vaikeuksiin”. Julkisuudessa pikavippaajasta luodun impulsiivisen mielikuvan omaksunutta ei ehkä yllätä, että lainanottajat kertovat tarvitsevansa lainaa juomiin ja juhlimiseen. Juuri näin pikalainoja tietenkin markkinoidaankin: ”Haluatko 200 euroa tilillesi nyt?” Tällaiseen koukkuun harvemmin tarttunee se, joka haluaa vaikkapa päivittää vakuutustaan. Myöskään se ei ole uutinen, että luottokierteen riski vaanii osaa vippaajista. Yllättävänä voi kuitenkin pitää sitä, että pienten kulutusluottojen aiheuttamat maksuhäiriömerkinnät olivat vuodessa lisääntyneet miltei 40 prosentilla. Samaten 40-prosenttisesti juuri alle 25-vuotiaat sotkevat luottotietonsa pienillä lainoilla. Velkakierteen hoitelu alkuperäisellä myrkyllä eli uudella pikavipillä on valitettavasti helpoin vaivaan tarjoutuva ratkaisu, sillä niitä myönnettäessä ei luottotietoja välttämättä tutkita kovin tarkkaan. 20-vuotiaan ongelmiin joutuneen vippaajan kommentti onkin perusteltu: ”Voisivat edes tarkistaa ihmisen tulot tms.” (s. 124).
Tommi Niemisen juttu Helsingin Sanomissa ”Me olimme Hakunila” marraskuussa herätti vilkasta keskustelua. Toimittaja tarkastelee siinä Hakunilaa lähiönä, jota uhkaa tyhjeneminen suomalaistaustaisesta asujaimistosta maahanmuuttajien vallatessa kaupunginosan (HS 22.11.2009). Keskustelun keskiössä on ollut kysymys maahanmuuttajien sijoittamisesta tasaisemmin eri kaupunginosiin, jotta slummiutuminen ja niin sanottu Rosengård-ilmiö vältettäisiin. Tähän keskusteluun Hanna Virtasen artikkeli ”Somalimaahanmuuttajien kokemuksia asumisen ahtaudesta” tuo uuden näkökulman. Somalimaahanmuuttajan tyypillinen ongelma on suuri perhekoko yhdistettynä pienituloisuuteen. Tämä asettaa erityisiä haasteita asumiselle. Helsingin kaikkiaan hieman yli 5000 somalinkielisestä asukkaasta asui vuonna 2003 noin 70 prosenttia kaupungin vuokra-asunnoissa (s. 58). Neljän huoneen ja keittiön asuntoon saatetaan joutua sijoittamaan jopa 12-henkinen perhe. Puutteellinen asuminen luo huonot puitteet ympäröivän suomalaiskulttuurin kohtaamiselle ja siinä toimimiselle. Syrjäytymisriskiä olisikin syytä tarkastella myös maahanmuuttajien omien kokemusten valossa, ei ainoastaan sosiaalitoimen ja kantaväestön perspektiiveistä.
Riimejä köyhyydestä
Jan Liesahon artikkeli ”Empatiat narkkareille, alas poljetuille, sorretuille” käsittelee kaupunkiköyhyyttä suomalaisissa rap-sanoituksissa. Asan ekologiset, Steen1:n ja Julma-Henrin paranoidista
lähestyvät sekä Notkean Rotan kuplettiperinnettä jatkavat riimittelyt avaavat urbaaniin köyhyyteen tulokulman, jossa asettuu kysymys pakosta ja vapaudesta.
Käsiteltyjen artistien sanoituksissa keskeisellä paikalla on mieleen ja ruumiiseen ulkoapäin kohdistuva kontrolli: ”Pelolla meitä kurissa pidetään / kameroita metroasemilla ja junissa [...] hyvinvointivaltion perusteet kateissa / mielenterveys puristettuna napeissa” (Steen1, s. 72). Köyhien vanhempien lapset pysyvät köyhinä: Steen1:n tajuntaan syöpyvät ”kelakorvaus-kemikaalit” ja Notkea Rotta syö ”Aarteenetsijäntiellä mielialapitsaa” (s. 70, 72). Ryhmän visionäärinä voi pitää Asaa, jonka Loppuasukas-levy yhdistää balkanilaista kansanmusiikkia rappiin ja luonnon tuhoutumisen tematiikkaa nietzscheläiseen ikuisen paluun ajatukseen: ”minne ikinä meet, mistä ikinä tuut / pörisee kaikkialla viemäri-didgeridoot […] paikka puhuu meidän puolestamme / me tiedetään kuolevamme”. Kokemus ”pahoinvointi-yhteiskunnasta” ei välttämättä ole aggressiota sitä kohtaan, vaan myös nöyryyttä niiden ongelmien edessä, joihin ”minä ja mun kaverit” ovat jo syntymässään sotkeutuneet. (Asa: ”Sanat ei tehnyt tätä laulua”.)
Köyhyyden torjunnan haasteita
Kaupunkiköyhyyteen liittyy myös voimaannuttavia aspekteja. Esimerkiksi leipäjonoissa tasavertaisina toisensa kohtaaville ihmisille aukeaa mahdollisuus työstää köyhän identiteettiä kollektiivisesti (s. 189). Sosiaalitoimen suuri haaste taas koskee sitä, ettei se syyllistäisi asiakkaitaan ja siten salakavalasti edesauttaisi syrjäytymistä. Kirjan aineisto perustuu nousukauden aikaan, jolloin tulot yleisesti kasvoivat, mutta köyhimpien kulutusmahdollisuudet heikentyivät suhteellisesti. Kuten kirjoittajat tähdentävät, on poliittinen kysymys, kumpaa puolta tästä yhtälöstä painotetaan (s. 186).
Nykytilanteessa taas voisi herätellä kysymystä siitä, millainen tulkinta talouden taantumalle annetaan sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisesti. Peruspalveluiden turvaaminen vaatii rahaa, mutta yksin se ei riitä. Lisäksi on luotava ilmapiiri, jossa elämänhallinnan kysymykset ymmärretään niiden yksilöllisistä lähtökohdista käsin. Hyvinvointia ei voi rakentaa ihmisistä huolimatta. Surullista kyllä, tätä viestiä ajamaan tarvittaisiin ilmeisesti uusi sata-komitea, nyt kun edellisen työ on vesitetty.
FM, vapaa kirjoittaja
