*
14.4.2010
Maisemia varrelta virran
Päivi Kujamäki  

Opiskeluni myötä olen joutunut miettimään erilaisia tiedekäsityksiä, ontologiaa ja epistemologiaa. Heti alkuun täytyy todeta, että opiskelu ja tutkimuksen teko ovat muuttuneet radikaalisti sitten opiskeluajoistani 1980-luvulla, jolloin väkersin gradua yhdessä kahden muun tytön kanssa. Suurin osa opiskelijoista kirjoitti silloin lopputyönsä vielä kirjoituskoneella. Meillä oli mahdollisuus käyttää tietokonetta, jonka edistyksellinen mieheni oli jo silloin hankkinut ja maksanut itsensä kipeäksi sen takia (15.000 mk!). Silloinen tulostin ronksutti graduamme ulos monta tuntia.

Suurin muutos ja helpotus opiskelijalle on kuitenkin internet, joka tuo nyt monet tutkimukset ja kirjatkin omalle näytölle napin painalluksella. Ja kuinka helppoa onkaan kurkistaa kirjaston tietokantaan ja etsiä lähteitä. Sähköposti on myös madaltanut yhteydenottokynnystä esim. professoreihin; se tosin saattaa olla myös rasite professoreille. Kurssejakin voi suorittaa netissä. Itse olen ilmoittautunut tänä keväänä julkisen sosiologian kurssille Wikiopistoon.

Silloin 1980-luvulla oli ilmeisesti vielä vallalla kasvatustieteessäkin melko positivistinen tiedonkäsitys. Tutkija oli ennemminkin objektiivinen tarkkailija ja tutkimukset olivat enimmäkseen kvantitatiivisia. Puhuttiin muuttujista ja hypoteeseista, joita testattiin tilastollisten testien avulla.  Saatiin t-arvoja ja p-arvoja. Tehtiin varianssi- ja faktorianalyysejä. Taisimmekin olla siihen aikaan vähän outoja lintuja, kun kolmen tytön porukalla halusimme tutkia luokanopettajaksi opiskelevien arvoja ja asenteita mm. teemahaastattelun avulla.

Kun sitten 1990-luvun alussa yritin käynnistellä jatko-opintoja, puhuttiinkin jo kaikenlaisista käsityksistä, ja tiedonkeruun menetelmätkin olivat laajentuneet enemmän laadulliseen suuntaan. Omat silloiset viritykseni kuivuivat kuitenkin kokoon, sillä koin liian ”haasteelliseksi” yhdistää jatko-opinnot, luokanopettajan työn ja pienten lasten vanhemmuuden, varsinkin kun perheessä oli jo yksi tutkija, jonka työpestit olivat välillä kaukana kotoa.

Nyt keski-iässä olenkin nauttinut tästä opiskelijaelämästä täysin siemauksin. Tuntuu myös siltä, että pitkästä kokemuksesta työelämässä on ainakin toimintatutkimusta toteuttaessa vain hyötyä, sillä tunnen tutkimukseen osallistuvien kollegojeni toimintaympäristön ja työnkuvan hyvin. Roolini tutkijana on lähinnä olla kriittinen ystävä; pieni vaara on tietty siinä, että olen pelkästään ystävä, sillä pedagogiset kahvittelut eli kokoontumisemme ovat niin mukavia. Toimintatutkimuksessa mielestäni korostuu enemmän tutkimustehtävä kuin -kysymykset. Kuitenkin koin erittäin vaikeaksi vastata seminaarissamme kysymykseen, mikä on ”lopullinen” päämääräni. Mielestäni sitä ei voi sanoa, sillä olemme tutkimusryhmässäni lähtökohdiltamme niin eri asemassa opetuksen eheyttämisessä, kun joku on vasta-alkaja ja joku toinen konkari. Tutkimukseni voisi sanoa tähtäävän opettajana kasvamiseen yhdessä kollegojen kautta. Tavoitteena on voimaantuminen ja itsereflektio. Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan ole suljettuja, eikä niitä voi katsoa saavutetuksi, kun jotkut tietyt kriteerit täyttyvät, vaan ne ovat elinikäisiä tehtäviä. Tutkimusraporttini tulee olemaan kertomus – narratiivi – prosessista. Mitään malleja ja lopullisia tuloksia tuskin voin esittää.

Patrick Dillon piti meille jatko-opiskelijoille hyvän fenomenologian kurssin, jolla hän havainnollisti luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroa keskiaikaisella korttipakalla. Pakassa oli 24 korttia, joista pystyi muodostamaan lukemattoman määrän erilaista kombinaatiota laittamalla kortit peräkkäin (noin kvadriljoona vaihtoehtoa). Korteissa toistuivat tietyt elementit, kuten joki ja tie, jotka mahdollistivat erilaisten kombinaatioiden teon. Luonnontieteet voivat tutkia niitä pysyviä elementtejä (joki ja tie), ja ihmistieteet niitä lukemattomia kombinaatioita. Ihmistieteet ovat kontekstisidonnaisia ja kompleksisia. Käsitykseni tiedosta lienee siis lähinnä relativistinen.

Jokainen virran varrella näkee hieman erilaisen maiseman omasta ikkunastaan. Mitään objektiivisia totuuksia eivät ihmistieteet voi mielestäni esittää, mutta ne voivat kuvata mahdollisimman hyvin näkymän siitä tietystä ikkunasta ja näin auttaa edes vähän ymmärtämään meitä ihmisiä tässä maailmassa.

*
2.3.2010
Toimintatutkimustako koko elämä?
Päivi Kujamäki  

Ensimmäiset kokemukseni toimintatutkimuksen toteuttamisesta ovat olleet niin kannustavia ja innostavia, että voisin ajatella ”isona” ryhtyväni päätoimiseksi toimintatutkijaksi, jos joku vain minut sellaiseksi palkkaisi. Toisaalta, emmekö me kaikki ole eräänlaisia oman elämämme toimintatutkijoita koko ajan? Siis: ”Elämää, ei sen enempää, on kaikki tää…”

Toimintatutkimusta kuvataan spiraalina. Spiraalissa suunnittelu, toiminta, havainnointi ja reflektio sekä toiminnan uudelleensuunnittelu etenevät sykleinä (Kemmis & McTaggart 1988, 11.). Spiraali antaa yleiskuvan tutkimuksen etenemisestä, mutta toimintatutkimus ei kuitenkaan välttämättä etene progressiivisesti, vaan prosessin aikana voi kehittyä sivuspiraaleja, kun tutkimustehtävät tai ongelmat saattavat muotoutua uudelleen. Juha Varto (1992, 18) kutsuu tätä tutkimuksen projektiivisuudeksi.

Toimintatutkimus voidaan määritellä refleksiiviseksi, käytännönläheiseksi ja yhteisölliseksi tutkimukseksi, joka pyrkii kehittämään käytänteitä, analysoi toiminnan kehittymistä historiallisesta näkökulmasta ja tuottaa toiminnasta uutta tietoa eli teoriaa. (Heikkinen & Jyrkämä 1999, 25-55.) Spiraalina kuvataan myös hermeneuttista kehää. Hermeneuttinen kokemus tarkoittaa sitä, että olemme jo jonkin sisällä ja siten avoimia toiselle ja uudelle. (Gadamer 2004, 117.) Mielestäni samankaltaisena spiraalina voisi kuvata myös oppimista tai jokaisen ihmisen elämää. John Dewey sanookin: ”Elämä on kehitystä, ja tämä kehitys, kasvu, on elämää” (Dewey 1966, 49).  Kasvuprosessilla ei ole päätepistettä, vaan kasvu itsessään on tavoite. Tälle prosessille on ominaista sen elävyys: se muuttuu, järjestäytyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. (Dewey 1966, 50.)

Oma toimintatutkimukseni tähtää opetuksen eheyttämiseen kansalaiskasvatusta sisältävien aihekokonaisuuksien avulla. Kokoonnumme pienellä opettajaporukalla kerran kuussa suunnittelemaan ja arvioimaan eheyttävää opetusta sekä keskustelemaan kokemuksistamme. Keskusteluissa nousee sivutuotteena paljon muutakin luokanopettajan toimenkuvaan liittyvää, eli juuri niitä sivuspiraaleja, joista Varto puhuu. Olen antanut keskustelun edetä pitkälti omalla painollaan ja huomannut, että tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, eheyttämisen idea etenee. Olen itse myös täysipainoinen toimija kentällä ja oman työni kehittäjä, vaikka olenkin toiminnan käynnistäjä ja vastuullani on sen raportointi. Vaikka kokoukset ovat työpäivän jälkeen, ne virkistävät itseäni ja olen aistivinani samaa muistakin osallistujista. Yhteisöllisyys on voimakkaasti läsnä.

Samankaltaista toimintaa harjoittaa myös orgaaninen julkinen sosiologia. ”Orgaanisten julkisten sosiologien osallistuminen on refleksiivistä, parhaimmillaan teoreettisen ajattelun ja toiminnassa karttuneen kokemuksellisen tiedon vuoropuhelua. Julkisessa sosiologiassa korostetaan solidaarista oppimista vertaisilta sekä oppimista aktivismina ja yhteistoimintana; oppimistoiminnan yhteissuunnittelua ja yhteistyöhön perustuvaa oppimista, eli yhteistoiminnallista ja ongelmalähtöistä oppimista.” Julkisen sosiologian edustajan Michael Burawoyn luento 2006 : ”Julkisen sosiologian puolustus” esittelee tätä aihetta enemmän.

Intiaanien sananlaskun mukaan ei pitäisi arvostella ketään ennen kuin on kulkenut päivän hänen mokkasiineissaan. Osallistuva toimintatutkimus voi tarjota tilaisuuden hypätä toisen saappaisiin. Tästä esimerkkinä ovat Tommi Hoikkalan tutkimukset, viimeksi kokemukset varusmiespalveluksesta. Sellaista rohkeaa ja ennakkoluulotonta asennetta tarvittaisiin sosiaali- ja kasvatustieteissä enemmänkin.

*

8.2.2010
Kuinka kasvaa oman elämänsä sankariksi?
Päivi Kujamäki  

Yhä useamman nuoren syrjäytyminen työelämästä on fakta. Mielenterveyden keskusliiton mukaan joka viides 12–22-vuotias nuori sairastuu masennukseen. Juuri murrosikäisiä nuoria otetaan eniten huostaan (HS 24.1.2010). Syyllisten etsiminen ei ole hedelmällistä, vaan nyt tarvitaan nopeaa ja pitkäjänteistä toimintaa.

Lapsen kasvattaminen aikuiseksi on vaativa tehtävä. Se ei ole projekti, jonka voi hoitaa reippaasti pois päiväjärjestyksestä. Se on jatkuvaa toimintaa, joka tähtää siihen, että lapsi ottaa vähitellen vastuuta omasta itsestään ja ympäristöstään sekä vapautuu auktoriteeteista ja alkaa käyttää omaa järkeään. Kasvattaminen ei ole pakkosyöttöä, vaan parhaimmillaan se on dialogia, jossa sekä kasvattaja että lapsi kasvavat yhdessä. Se vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä. Se vaatii tietyn suunnan, johon haluaa kasvua ohjata. Se vaatii yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Mutta kenellä on nykyään aikaa? Kuka voi tietää, mikä on oikea suunta? Mikä on se yhteisö, johon voi sitoutua useammaksi vuodeksi ja jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi ja jossa on jotain pysyvää? Kaikki kodit eivät välttämättä tarjoa sellaista yhteisöä. Koulu voisi parhaimmillaan olla sellainen. Lapset ja nuoret eivät tarvitse välttämättä kaikkia niitä triviaaleja tietoja, joita koulussa heille vieläkin tuputetaan, vaan he tarvitsevat paikan, joka tukee heidän kasvuaan ihmisenä, ja jossa heille opetetaan erityisesti elämässä tarvittavia kansalaistaitoja.  

Myös lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan mukaan kouluissa pitäisi opetella enemmän elämänhallintataitoja. Nuorta tulisi ohjata myös pohtimaan, mikä hänestä voisi tulla isona ja miksi hänen kannattaa opiskella.

Äitinä olen iloinnut juuri siitä, että viime syksynä opiskelunsa aloittanut esikoiseni huolehtii itsestään eli syö, nukkuu ja liikkuu säännöllisesti. Hän jopa keittää aamupuuroa, vaikka se ei läheskään aina kotona maistunut, ja kävelee molempiin suuntiin asunnon ja yliopiston välisen puolen tunnin matkan. Bonuksena tähän päälle on tullut vielä osallistuminen ainejärjestön toimintaan eli vastuun ottaminen yhteisistäkin asioista. Hän on kasvamassa mielestäni oman elämänsä sankariksi. Opiskelusuorituksilla on siinä kasvussa mielestäni vähemmän merkitystä.

Stefan Wallin lupaa, että yhtäkään nuorta ei jätetä. Kuntiin on tulossa monialainen verkko tarjoamaan varhaista tukea ja ehkäisemään syrjäytymistä (HS 5.2.2010; Pohjalainen 6.2.2010). Se on erittäin hyvä, mutta vaativa lupaus. Entä jos on jo pudonnut pulkasta? Voiko vielä saada otetta elämästä? On niitä nuoria, joille on jo lapsesta asti määrätty mielialalääkkeitä terapian asemasta ja joilla ei ole pysyviä ja turvallisia hoitosuhteita tai kasvuympäristöjä. Näillä nuorilla ei ole niitä ihmisiä, jotka jaksaisivat tai kykenisivät välittämään siitä, miten heillä menee ja mitä heille kuuluu.

Mutta olen valitettavasti tavannut myös nuoria, jotka on passattu pilalle.  Heidän edestään on aina siivottu sotkut ja heille on annettu käteen hampurilaisraha. Se on niin paljon helpompaa kuin opettaa lapsi laittamaan ruokaa tai vaatia tätä osallistumaan kotitöihin. Tiedän tämän, koska olen valitettavasti myös itse niitä äitejä, joilla on taipumusta kerätä huiskin haiskin heitettyjä tavaroita toisten puolesta. Näiden passattujen nuorten on sitten vaikea ymmärtää työelämässä, että he ovat joistain tehtävistä itse vastuussa ja että heidän esimerkiksi pitäisi tulla sovittuna aikana työpaikalle, vaikka tekisi mieli jäädä kotiin nukkumaan. Heitä saattaa ”ahdistaa” aivan normaalit aikuisen elämään liittyvät velvollisuudet. Työelämästä voi syrjäytyä voi monesta syystä. Tiedän kuulostavani tiukkapipoiselta tädiltä, ellen peräti anopiltani, mutta en kuitenkaan halunnut sensuroidakaan edellä olevia ajatuksiani. Olen myös sitä mieltä, että asepalvelus voitaisiin korvata kokonaan, tai ainakin osittain, kaikille pakollisella yhdyskuntapalvelulla, esimerkiksi vanhainkodeissa. Siitä olisi paljon enemmän hyötyä kaikille, ja se kasvattaisi parhaimmillaan yhteisvastuuta.

Enemmän kuin sotasankareita tarvitsemme jokapäiväisen elämän sankareita: niitä, jotka näkevät toisen hädän ja asettavat toisen auttamisen jopa oman edun, ellei peräti virallisten lakipykälien edelle. Tällaista toimintaa voi olla esimerkiksi pakolaisten auttaminen maahanmuuttovastaisessa yhteiskunnassamme. Kaikki vapaaehtoinen auttamistoiminta, esim. ystäväpalvelussa toimiminen, on myös arjen sankaruutta.

J. Karjalainen laulaa: ”Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan…” Silmiin katsomisesta puhuu myös Lissu Lehtimaja sarjakuvassaan Lévinasin kasvot: ”Ihmisen kasvoissa ovat juuri puhuttelevinta toisen silmät, katsominen ja näkeminen…. Jokaisen ihmisen silmissä lukee: Älä tapa!” Emmanuel Lévinasin filosofiassa toinen tulee aina ensin. Se on radikaali ajatus tänä aikana, joka korostaa yksilöä ja menestymistä.

*

12.1.2010
Tule apuun KiVa-koulu!
Päivi Kujamäki  

Kun luin joulun alla Viikissä tapahtuneesta joukkokiusaamisesta, ensimmäinen reaktioni oli vihastuminen. Näin mielessäni itseni ratsastamassa piiskan kanssa hajottamaan neljänkymmenen nuoren joukkoa, joka oli kokoontunut seuraamaan yhden tytön pahoinpitelyä. Vihantunteen jälkeen tuli kuitenkin melkein heti häpeäntunne, sillä oma sukupolveni edustaa juuri niitä vanhempia, jotka ovat kasvattaneet, tai pikemminkin jättäneet kasvattamatta, nämä kiusaamista seuraamaan kokoontuneet nuoret. Olemmeko pitäneet eettistä kasvatusta liian vanhanaikaisena tai yksilöä rajoittavana ja jättäneet siksi opettamatta, mikä on oikein ja mikä on väärin, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä?  Emme ole ehkä olleet paikalla silloin, kun lapsemme olisivat tarvinneet meitä, vaan olemme olleet liikaa poissa; töissä tai toteuttamassa itseämme. Olemmeko antaneet lapsillemme mahdollisuutta aidosti kiintyä ja liittyä perheeseen vai olemmeko jättäneet heidät selviytymään yksin? Olemmeko hoitaneet vanhemman perustehtävää vai olemmeko ulkoistaneet kasvatuksen yhteiskunnalle? On helppo syyttää kaikesta yhteiskuntaa ymmärtämättä, että yhteiskunnan muodostamme me ihmiset. Tulen aina vihaiseksi, kun kuulen esim. kahdeksanvuotiaan pelaavan K-18 pelejä, valvovan puoleenyöhön, tai lähtevän ilman aamiaista kouluun. Ja tätä tapahtuu myös ns. paremmissa perheissä, ellei peräti juuri niissä.

Koulun edustajana olen tietysti kaksikertainen syyllinen, mutta puolustuksena sanoisin, että kahdenkymmenen työvuoteni aikana kiusaamiseen puuttuminen on mielestäni koko ajan lisääntynyt koulussa. Enkä toisaalta usko, että varsinainen kiusaaminen olisi samassa suhteessa niin paljon lisääntynyt. Sitä oli jo silloin, kun 1970-luvulla kävin koulua. Muistan ja häpeän sitä, että kiusasimme joukolla sekä ala- että yläasteella erästä tyttöä, eikä kukaan opettaja koko sinä aikana puuttunut siihen mitenkään, vaikka toimintamme oli varmasti melko näkyvää ryhmän ulkopuolelle sulkemista ja nenästä kiinnipitämistä, kun ohitsemme kulki tämä tyttö, joka mielestämme haisi pahalta. Lapset ja nuoret voivat olla erittäin julmia.

Osoituksena koulun puuttumisesta kiusaamiseen on esimerkkinä KiVa-Koulu-hanke, jota Viikinkin tapauksessa huudeltiin apuun. Omakin kouluni on mukana tässä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja oppimistutkimuksen keskuksen yhteistyönä kehittämässä kiusaamisen vastaisessa hankkeessa. KiVa-Koulu-ohjelman oppitunneilla harjoitellaan toisen asemaan eläytymistä, tunteiden tunnistamista ja niistä puhumista. Materiaalina on kuvia, videopätkiä, tietokonepelejä, kertomuksia ja mielikuvaharjoituksia. Kiusaamistapaukset selvitetään kolmen aikuisen tiimin avulla keskustelussa, joissa käytetään joko kiusaamisen tuomitsevaa tai yhteisen huolen menetelmää.  Myöhemmin on vielä seurantakeskustelu. Tutkimuksen tulosten mukaan KiVa-Koulu-ohjelma on vähentänyt kiusaamista merkittävästi kouluissa.

Viisasta olisi myös vetää raja koulukiusaamisen ja pahoinpitelyn välille. Kummastelin vähän, kun poliisi tutki Viikin tapausta koulukiusaamistapauksena, vaikka mielestäni se oli pahoinpitely ja rikos.

Tunnekasvatus ja eettinen kasvatus ovat varmasti sitä, mitä kouluihin tarvitaan lisää kaiken tietoaineksen, suorituskeskeisyyden ja kilpailun vastapainoksi. Emme varmaankaan halua, että tulevaisuuden yhteiskunnassa elää ihmisiä, jotka kohtelevat toisiaan vain vastapelureina, kilpailijoina tai vihollisina.

*

14.12.2009
Kohti demokratiaa ja radikaalia tasa-arvoa
Päivi Kujamäki  

Minulla on tapana järjestää joka vuosi luokassani presidentinvaalit. Se on opettajalle yksi vuoden hauskimpia ja mielenkiintoisimpia tapahtumia. Alkuopetuksessa Suomea käsittelevä jakso osuu monesti loppusyksyyn, ja oman luokan presidentinvaalit ovat jakson loppuhuipennus itsenäisyyspäivän tienoilla. Ennen vaaleja mietimme yhdessä, mitkä ovat oman luokan presidentin tehtäviä. Tehtäviksi muotoutuivat tällä kertaa hyvän ilmapiirin, työrauhan ja viihtyvyyden edistäminen. Presidentti voi myös toimia yhdyshenkilönä koulun aikuisten ja lasten välillä esimerkiksi tuomalla julki hyviä ideoita tai puuttumalla epäkohtiin, erityisesti kiusaamiseen.

John Deweyn mukaan lapsella on neljä perusviettymystä, joita ovat sosiaalinen viettymys, joka ilmenee keskustelussa ja viestinnässä, viettymys tutkimiseen ja keksimiseen, viettymys tekemiseen ja rakentamiseen sekä viettymys taiteelliseen ilmaisuun (Dewey 1943, 43–47). Nämä viettymykset tulivat hyvin esiin myös vaalitentissä.

Kuten uumoilinkin, ehdokkaiksi asettui enemmän oppilaita kuin jäi jäljelle tavallisia ”kansalaisia”; kaksitoista oppilasta yhdeksästätoista halusi ryhtyä ehdolle. Vaalitentti oli yllättävänkin asiallinen, ja sain oppilailtani paljon hyviä ideoita työhöni. Työrauha ja ahkeruus nousivat niiksi vaaliteemoiksi, joissa olisi parantamisen varaa. Siihen, miten asia hoituisi parhaiten, tuli eräältä ehdokkaalta kypsä mielipide: hänen mielestään asiaa pitäisi lähteä hoitamaan ensin omalta kohdalta kuntoon. Luokan viihtyvyyden lisäämiseksi ehdokkaat toivoivat erilaisia ajankohtaisia koristeluja. En siis ole turhaan yrittänyt luoda joulutunnelmaa, näköjään sitä myös arvostetaan. Tylsiksi ehdokkaat kokivat työkirjojen täyttämisen, ja mieleisenä työtapana he pitivät ryhmätöitä. Liikuntaa ja käsitöitä toivottiin lisää. Tähän asiaan liittyen syntyi myös ehdotus siitä, että seuraava leikkipäivä olisikin liikunnallisten leikkien päivä, jolloin voisi tuoda kouluun oman liikuntavälineen esiteltäväksi.

Hyvin edenneen vaalipaneelin jälkeen äänestettiin. Äänestys suoritettiin suljettuna lippuäänestyksenä, ja kuten arvata voi, ehdokkaiden suuren määrän vuoksi moni ei saanut kuin yhden äänen eli ilmeisesti omansa. Vaalit menivät toiselle kierrokselle, ja välitunnilla tehtiin äänekästä vaalityötä. Toiselle kierrokselle pääsi samalla äänimäärällä kolme ehdokasta – kaksi tyttöä ja yksi poika. Tulos oli ehkä ennakoitavissa; arvelen, että poikien äänet keskittyivät ainoalle pojalle, ja tyttöjen äänet jakautuivat kahden tytön kesken. Luokassamme on nyt siis poikapresidentti ja kaksi tyttöministeriä.

Vaalipaneeli sai ajattelemaan sitä, että oppilaiden kanssa pitäisi – ei kun pitää – keskustella säännöllisesti koulun kehittämiseen liittyvistä asioista ja myös toteuttaa käytännössä keskusteluissa esiin nousseita ideoita. Tämä ehkä voisi estää sen, ettei heistä kehittyisi sellaisia aikuisia, jotka mukisematta ja kyseenalaistamatta hyväksyvät ylhäältä alaspäin annettuja määräyksiä. Tai jotka vaikenevat omaan työhönsä tai ympäristöönsä liittyvistä epäkohdista, eivätkä uskalla ilmaista mielipiteitään ja tunteitaan siinä pelossa, ettei heistä sen jälkeen enää pidettäisi. Tai jotka tekevät kaiken kiltisti itseään säästämättä vain miellyttääkseen muita, tai säilyttääkseen saavuttamansa aseman. Uskon, että meillä aikuisillakin on nuo samat Deweyn mainitsemat perusviettymykset, vaikka ympäristö onkin kovasti yrittänyt niitä kitkeä pois. Se on ilmeisesti myös yrityksessään liiankin hyvin onnistunut, sillä niin nöyrästi vastaanotamme tämän kaiken kurjuuden, jota jonkin käsittämättömän ylemmän tahon puolesta jaetaan. Harva todella yltää Kantin määritelmän mukaiseen kypsyyteen, johon sisältyy itsemääräämisoikeus ja julkinen järjen käyttö. Ehkä aito kansanvalta toteutuisi vasta sitten, kun todella ottaisimme lähtökohdaksi ajatuksen siitä, että me ihmiset olemme tasa-arvoisia ja omana itsenämme arvokkaita.

*
24.11.2009
Ollaan ”kanssalaisia”
Päivi Kujamäki

Nuorten syrjäytyminen, vieraantuminen ja epäsosiaalinen käytös ovat saaneet eri tahot rummuttamaan yhteisöllisyyden perään. Toisaalta voisi myös kysyä, eikö vieraantuminen tästä nykyisestä suoritusyhteiskunnasta ole oikeastaan nuorilta”tervettä” ja normaalia reagoimista. Itse olen alkanut pohtia, miten yhteisöllisyys syntyy ja mitä se oikeastaan on. Lisäksi olen alkanut etsiä siitä esimerkkejä läheltä elävästä elämästä.

Nuoret eivät kuulemma ole kovin kiinnostuneita poliittisesta osallistumisesta, eivät ainakaan puoluepoliittisesta osallistumisesta ja äänestämisestä.(kts. Erkki Perälän kolumni Epäpoliittinen sukupolvi). Toisaalta arvelen, tai ainakin toivon, että nuoret olisivat kiinnostuneita toimimaan yhdessä ja hoitamaan yhteisiä asioita. Yhteisten asioiden hoitamiseksihän politiikka on perinteisesti määritelty. Mutta onko se ollut sitä pitkään aikaan, jos koskaan? Se politiikka, jota saamme seurata mediasta, on kyllä monesti enemmän oman nahkan suojelua ja oman itsen pönkittämistä. Lisäksi se on yleensä ylhäältä alaspäin suunnattua toimintaa, jossa lähes ainoa tapa osallistua on äänestäminen. Ja hei, onko siellä ihan oikeasti nyt ketään, ketä kannattaa äänestää? Tajusin juuri tässä kirjoittaessani sen, miksi aloin yht´äkkiä puhua politiikasta, vaikka ensin puhuin yhteisöllisyydestä. Sillä eikös juuri yhteisöllisyyden voisi myös määritellä yhteisten asioiden hoitamiseksi?

Sellainen yhteisöllisyys ja yhteisten asioiden hoitaminen on mielestäni Salon ja Suorannan (2002) kirjassaan Sivistyksellinen aikuiskasvatus kuvailemaa elämän ja arjen politiikkaa ”kanssalaisyhteiskunnassa” (vanhempi ilmaus sanalle kansalaisuus). Kanssalaisyhteiskunnassa toiminta on paikallista, vastavuoroista ja osallistuvaa. Sen lähtökohtana ovat jaettu arki ja paikallistason ongelmat ja haasteet. Toimia voidaan myös huvin vuoksi ja nautinnoksi.

Yllätyksekseni löydän läheltäni myös esimerkkejä tällaisesta toiminnasta. Hyvä esimerkki arjen politiikasta ja kanssalaisuudesta löytyy lapsuusajan kotikylästäni. Siellä kyläläiset yhdistivät voimansa, kun lakkautettu koulu aiottiin myydä ulkopuolisille. Kyläläiset perustivat osakeyhtiön ja remontoivat koulun tilat toimiviksi talkoovoimilla sekä eu-rahoilla päiväkotia ja harrastustoimintaa varten. Koululla järjestetään myös erilaisia tapahtumia, joissa viihdyttäjinä toimivat usein kylän poikamiehet, jotka tosin alkavat olla jo monet entisiä poikamiehiä, mitä en ollenkaan ihmettele.

Nykyiseltäkin kotiseudultani löytyy arjen politiikkaa, josta voisi olla esimerkkinä esim. lukion Italia-projekti. Koululla on ystävyyskoulu Italiassa, josta nuoret vierailivat viime keväänä Suomessa ja jonne täkäläiset nuoret tekivät vastavierailun tänä syksynä. Matkarahat tienatakseen nuorten piti järjestää monia diskoja ja kahvituksia sekä siivota tehdasalueita yms. Palkkioksi tästä vaivannäöstä he saivat mielenkiintoisen matkan, uusia ystäviä sekä mahdollisuuden nähdä kotiseutu ja vieras maa uudesta näkökulmasta. Oma tyttäreni esimerkiksi ihmetteli italialaisten piittaamattomuutta jätteiden lajittelussa, mutta toisaalta ihaili italialaista välittömyyttä ja kiireetöntä yhdessäoloa illallispöydässä.

Kerimäkeläiset nuoret tekevät myös nuoriso-ohjaaja Raija Pitkäsen kanssa matkan Ranskaan  tapaamaan ikäisiään nuoria Kansainvälisen henkilövaihdon keskuksen CIMO:n kautta. Ryhmätapaamisen teemana ovat nuorten terveet elämäntavat. 

Tällainen elämänpolitiikka on nimensä mukaisesti elävää ja mukaansatempaavaa. Siinä toimitaan yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi. Mutta samalla siinä opitaan myös hoitamaan yhteisiä ”virallisiakin” asioita, kuten budjettia ja kirjanpitoa, avustusten ja yhteistyötahojen hankkimista, erilaisten tapahtumien järjestämistä, viestintää, neuvottelua ja kansainvälisyyttä. Kaikki tämä vaatii sitoutumista, vaivannäköä ja aktiivisuutta, mutta palkitsee varmasti, sillä jo itse toiminta kohti tavoitetta on palkitsevaa ja yhdistävää, siis yhteisöllistä.

*

Pietarin teiniabortit