Matka nuorten vapaa-aikaan

Nuorten vapaa-ajan käytännöt ja nuorisotyö Suomessa -tutkijaryhmän matkakertomus

Tämä on Nuorisotutkimusverkoston tutkijajoukon yhteinen matkakertomus, jossa on välähdyksiä tutkimuskentílle, tutkijoiden oman äänen, tyylin ja teeman välittäminä. Pari kertaa kuussa päivittyvä matkakertomus raottaa verhoa vapaa-aikahankkeen tutkijoiden arkeen. Matkakertomukset käsittelevät hetkiä vapaa-ajan kentällä, painiskelua kerätyn aineiston parissa, tutkijan inspiraatioita ja päätelmiä, yhteiskunnallista pohdiskelua, tutkimuseettisiä ja käsitteellisiä mietintöjä. Matkakertomus on tutkimushankkeen tapa hakea nuorisoalan kentän toimijoita mukaan vapaa-aikamatkalle – kommentoimaan, keskustelemaan ja kyselemään.

24.8.2010. Tomi Kiilakoski: Alueellisen nuorisotyön muutoksia
2.7.2010. Anu Gretschel: Uutisia kansainvälisiltä vesiltä: Suomi-Saksa purjehti maaliin
27.5.2010. Antti Kivijärvi: Toiminnan kehittämistä rakenteiden ehdoilla
14.5.2010. Veronika Honkasalo: Tekemättä jättämisen taito
15.4.2010. Jani Merikivi: Nuorten vapaa-ajan omaehtoisuus ja tutkimusmenetelmät
6.4.2010. Sanna Aaltonen: Koulun kello kuuluu kauas
9.3. 2010. Sofia Laine: Vapaa-ajan tavoitteellisesta toiminnasta
23.2.2010. Mirja Määttä: Viimeinen vuosi 
18.12.2009. Katriina Siivonen: Syrjässä ytimessä
17.12.2009. Anu Gretschel: Matkalla parempaan nuorisotyöhön ja nuorten elämään? Nuorisotyön kehittämiseksi tarvitaan nuorten näkökulmaa – ja vieläpä pintaa syvemmältä
17.11.2009. Tomi Kiilakoski: Nuorisotilojen äärellä
16.10.2009. Antti Kivijärvi: Sukupolvien kohtaamisia koleassa syksyssä 
26.6.2009. Jani Merikivi: Nuorten vapaa-aika tutkijankammiosta katsottuna
16.6.2009. Marja Peltola: Tutkijan työn hyviä hetkiä: perjantai-ilta kentällä
15.6.2009. Sanna Aaltonen: Ei mitään tekemistä missään
18.5.2009. Sofia Laine: Aktiivisesti ympäri maapalloa kiertävä nuorten vapaa-aika – ja tutkijan työ
22.4.2009. Kaisa Suoranta: Tutkimusta avustamassa
22.4.2009. Mirja Määttä: Tuoretta heinää märehtimässä 17–20.4.
8.4.2009. Tarja Tolonen: Tunnelmia kentältä ja tutkimustyön tiimellyksestä
8.4.2009. Leena Suurpää: Tutkimusmatka nuorten vapaa-aikaan – siis minne? 

* * * * * * * *

24.8.2010

Alueellisen nuorisotyön muutoksia
Tomi Kiilakoski
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Siellä ne sijaitsevat, nuorisotilat, ostoskeskuksissa, koulujen yhteydessä, kerrostalojen alakerroissa, monitoimitaloissa, omissa rakennuksissa tai vuokratiloissa. Ne vetävät sisäänsä vaihtelevan määrän nuoria. Niistä saattaa muovautua kiistakohteita, kun joku nuorisotalo pitäisi perustaa tai toinen nuorisotalo haluttaisiin sulkea. Ilta- ja viikonlopputöistä pitävät ohjaajat saattavat olla niissä vuosia. Itse tienaan leipäni siitä, että osallistun nuorisotalojen koskevaan kehitystyöhön tutkijan, kehittäjän tai kiinnostuneena toljottavan harrastelijan ominaisuuksissa. Siinä kuluu aikaa, talotoimintaa, nuorisotyön luonnetta ja nuorisokulttuurien alueellisuutta pohtien.

Toimintaympäristö muuttuu

Alueilla ja paikoilla on nuorille merkitystä, sillä niissä muotoutuu paikallisia identiteettejä. Omaleimaiset alueet myös muokkaavat nuorisokulttuureja tietynnäköisiksi. Nuorisotyön eräs keino reagoida alueelliseen toimintaan on pitää auki nuorisotaloa tai nuorisotilaa. Perinteisesti ajatuksena on ollut houkutella talolle niitä nuorten kulttuureja, jotka eivät löydä sijaansa seurakuntien tai järjestöjen toiminnoista. On ajateltu, että nuorten harrastustoimintaa pidetään itseisarvoisena lähtökohtana. On haluttu turvallisten aikuiskontaktien piiriin myös ne nuoret, joita kolmas sektori ei tavoita.

Nuorisotalotoiminta vie ison osan kuntien nuorisotoimien budjeteista. Se on kunnilta iso satsaus määrällisesti. Tämän toiminnan luonnetta on jouduttu viime aikoina työstämään paljonkin. Nuorisotyön muutoksia 2000-luvulla voi lyhyesti luonnehtia esimerkiksi viittaamalla lisääntyneisiin moniammatillisiin yhteistyömuotoihin. Esimerkiksi uusia moniammatillisia työmuotoja nuorisotyössä ovat koulunuorisotyö, uusien teknologioiden tai uusien sosiaalisten innovaatioiden myötä syntyneet työmuodot, kuten nettinuorisotyö, lisääntynyt hankevetoisuus, kunnallispoliittiseen vaikuttamiseen liittyvä osallisuustoiminta, moniäänistyvän ja monikulttuuristuvan yhteiskunnan suvaitsevaisuuden edistäminen tai vaikkapa lisääntyvän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja tämän seurannaisvaikutusten hoitaminen (kasvavan nuorisotyöttömyyden torjunta tai erilaiset väkivaltakasvatusprojektit).

Muuttunut nuorten ja nuorisotyönkin toimintaympäristö tuo haasteita talotyölle. Nämä muutokset vaikuttavat olennaisesti myös moniin nuorisotyön keskeisiin kysymyksiin: Missä määrin nuorisotyö hakeutuu muualle kuin nuorten vapaa-ajan ympäristöihin? Kuinka paljon nuorisotyössä tehdään työtä ryhmien ja kuinka paljon yksittäisten nuorten kanssa? Miten ymmärretään oman työn luonne korjaavana tai ennaltaehkäisevänä toimijana? Minkälaisen ikäryhmän kanssa pääsääntöisesti ollaan tekemisissä? Missä määrin nuorisotyön yhteinen arvopohja, kasvatustavoitteet ja asema nuorisopoliittisena toimijana on kuvattava täsmällisesti? Onko työtä ohjattava siten, että samat periaatteet koskevat kaikkia työntekijöitä? Onko nuorisotyön tehtävänä toimia vähäosaisten tai värikkäämmin ilmaisten – sorrettujen nuorten –  kanssa vai pyritäänkö ensisijaisesti tuottamaan palveluja, joita ainakin periaatteessa tarjotaan koko ikäluokalle?Vaikka yllä oleva kysymysrypäs saattaa vaikuttaa teoreettiselta, niin niihin liittyviä kysymyksiä pähkäillään, työstetään ja mietitään eri kunnissa. Niiden parissa kiroillaan, innostutaan ja toisinaan hakataan päätä seinään niin, että katossa kaikuu. Monet muutokset vaikkapa työn määrässä ovatkin sen suuntaisia, että ne suorastaan pakottavat miettimään, mistä työssä oikein oli kysymys.

Alueellinen nuorisotyö

Nuorisotalojen ympärillä käytävää keskustelua voi lähteä ihmettelemään siksi, että tätä usein nuorisotyön perustyöksi kutsuttua toimintaa kuvataan useilla käsitteillä. Puhutaan talotyöstä. Puhutaan tilatyöstä. Kuvataan toimintaa avoimeksi toiminnaksi. Tai kutsutaan aukioloaikojen mukaan työtä avoimiksi nuorten illoiksi – ja avataan tätä kautta ovea kritiikille, jonka mukaan sekä työntekijöiden oma toiminta että muitten nuorten toiminta itse asiassa luovat esteitä sille, että jokainen nuori voisi tulla mukaan. Esteinä osallistumiselle saattavat olla esimerkiksi monikulttuurisuus, sukupuoli tai nuorisokulttuurit. Puhutaan myös alueellisesta nuorisotyöstä, jolloin annetaan ymmärtää, ettei talo itsessään ole niin keskeinen, vaan tärkeämpää on se, miten nuorisotyö löytää paikkansa alueellisena toimijana.

Olen itse havainnnut hyödylliseksi kahtiajaoksi katsoa kunnan nuorisotaloja kysymällä, mielletäänkö talotyö ensisijaisesti talon sisällä tehtäväksi toiminnaksi sinne valikoituvan nuorisojoukon kanssa vai talon kautta tapahtuvaksi toiminnaksi koko alueella, myös niiden nuorten kanssa, jotka eivät käy tilassa. Näiden kahden perusorientaation kautta voi saada vihiä siitä, missä kunnan nuorisotyö menee.
   
Kun olen nyt vajaan vuoden verran kiertänyt eri nuorisotoimia keskustellen, konsultoiden ja ihmetellen, minulle on muodostunut kaksi näkemystä. Ensinnäkin se, että talotyö on kaikkialla erilaista. Esimerkiksi alueen nuoret, talon sijainti, etäisyydet, kulkuyhteydet, työntekijöiden osaaminen ja persoonallisuus sekä kunnan nuorisotyön perinne muovaavat toimintaa. Toiseksi, että pohjimmiltaan talotyö on kuitenkin aika samanlaista. Pienryhmätyö, vapaaehtoisuus, keskittyminen tekemiseen ja puuhailuun sekä olemisen mahdollistamiseen tai läheisen kontaktin luominen nuoriin yhdistävät kaikkia taloja ja oikeuttavat puheen yhtenäisestä työmuodosta.

Nuorisotalojen kolme kehityskulkua

Hankkeen aikana on herännyt joitakin perustavia ajatuksia siitä, minkälaisessa ympäristössä talotyötä tänä aikana tarkastellaan.

1. Vähenevät kävijämäärät urbaaneissa puitteissa. Tarkastelemalla esimerkiksi Helsinkiä tai isojen kaupunkien keskustojen nuorisotiloja voi huomata, että nuorisotilojen vetovoima nuorten keskuudessa on häviämässä. Se herättää kysymyksiä siitä, miten kaupallisten ja julkisten tilojen suhteet kehittyvät. Tämä viitannee siihen, että lapset ja nuoret ovat tulleet vakavasti otettaviksi kuluttajiksi, joille tarjotaan kaupallisia palveluja sen verran paljon, että nuorisotalojen houkuttelevuus laskee. On muitakin riittävän väljiä tiloja, joissa nuorisokulttuurinen tekeminen tulee hyväksytyksi. Toisaalta kauempana kaupunkien keskustoista olevissa nuorisotiloissa saattaa olla nuoria paljonkin.

Kaupallisissa tiloissa käy usein monen eri sukupolven edustajia. Erityisen mielenkiintoinen taustakysymys onkin, tarvitsevatko nuoret edelleen tilaa, jossa on pelkästään nuoria, vai halutaanko tiloihin, joissa kävijäkuntaa ei ole jaoteltu.

2. Nuorisotyön omat voimavarat on kehitystoiminnassa suunnattu muihin kohteisiin kuin alueelliseen nuorisotyöhön. Nuorisotalojen kohtalona on ollut jäädä vähän sivuraiteille. Etsivä nuorisotyö, netari, kulttuurinen nuorisotyö, kohdennetty nuorisotyö tai tieto- ja neuvontapalvelut ovat olleet kehityksen kärkijoukossa. Oman haasteensa muodostaa se, että tilatyön yhteyttä uusiin hankkeisiin ei välttämättä ole avattu kovinkaan paljoa. Tilatyö on jatkunut entisen kaltaisena, muu toimintaympäristö on muuttunut. Yhtenä haasteena onkin miettiä, miten tilatyö suhtautuu muihin nuorisotyön muotoihin ja mistä löytyvät luontaiset yhdessätekemisen tavat.

3. Kohti toimintakeskuksia. Perinteinen avoimen toiminnan malli on joissakin kunnissa vähittäin muuntumassa toimintakeskustyyliseksi saaden eri variointeja siellä sun täällä. Tämä voi tarkoittaa perinteisten nuorisotalokävijöiden lisäksi vanhempien nuorten mukaan ottamista, toiminnan kehittämistä asukaskeskuksen suuntaan tai ylipäätään avoimen toiminnan ja tavoitteellisemman pienryhmätoiminnan tai kohdennetun nuorisotyön tuomista saman katon alle. Tällöin nykyisen kaltainen noin 12–18-vuotiaille tarkoitettu avoin toiminta muuntuu enemmänkin alueen yhteisöllisen toiminnan keskukseksi. Tämä toimintamalli ei tietenkään ole kaikissa kunnissa käytössä, vaan nuorisotaloja kehitetään edelleen perinteisen mallin mukaisesti.

Nämä kolme kehityskulkua ovat enemmän tai vähemmän todennettavissa keräämästäni aineistosta. Yleiset linjat ja monet pienemmät kokeilut houkuttelevat tekemään päätelmiä ja miettimään, mistä asiat kertoisivat. Heittäydyn tässä estottoman spekulaation pariin ja mietin, mistä tämä voisi kertoa. Vielä näitä päätelmiä ei uskalla sanoa tutkimuksellisiksi päätelmiksi, nimeäisikö niitä sitten vaikka valistuneiksi arvauksiksi, jotka parhaimmillaan voivat toimia kehittämisen pohjana.

a) Nuorisotalotoiminnan perinteinen malli tai paradigma on jossakin määrin liudentumassa tai muuntumassa. Näyttäisi siltä, että vallalla on jonkinlainen työn muutos: talotyö muuntuu alueelliseksi nuorisotyöksi, jossa painopistettä siirretään entistä enemmän talon ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa tiedottaminen lisääntymistä, sidosryhmäyhteistyön voimistamista, toiminnan ulottamista moniin eri nuoriin esimerkiksi koulun kautta tai ylipäätään alueellisen profiilin nostamista. Jos hypätään nojatuolipähkäilyjen maailmaan, voi kysyä, onko tapahtumassa murros, jossa sen sijaan, että pyritään luomaan nuorisotilalla satunnaisesti keräytyvistä nuorista tiivis yhteisö, pyritäänkin luomaan mahdollisuuksia, miten nuoret kiinnittyvät erilaisiin alueellisiin yhteisöihin sekä nuorisotalolla että sen ulkopuolella.

b) Toisaalta nuorisotilojen keskeisyys ”perusnuorisotyönä” näyttäisi olevan vähenemään päin. Yhä enemmän resursseja siirtyy muihin toimintoihin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nuorisotyön kohderyhmä muokkautuu uusiksi. Siinä missä talot kohdentuivat lähinnä teineihin, kiinnostuu nuorisotyö nyt yli 20-vuotiaista tai alle 12-vuotiaista - mitkä molemmat tietysti mahtuvat nuorisolain raameihin, vaikkeivät kunnallisen nuorisotyön kohdejoukkoon välttämättä ole niin voimallisesti kuuluneetkaan. Nuorisotalojen merkitys vaikkapa nuorisotyöttömyyden torjunnassa on rajallinen. Jos kohderyhmää laajennetaan ja määrärahat eivät lisäänny laajenemisen mukaisesti, on edessä esimerkiksi talon aukiolojen karsintaa, tilojen lakkauttamista tai yhdistämistä.

c) Voi myös pohtia sitä, missä määrin talotyö ylipäätään nähdään nuorisotyöllisten kontaktien syntysijana. Aika monen työntekijän pohdinnassa koulunuorisotyö saa merkityksensä siitä, että sitä kautta saadaan luotua kontakti nuoriin. Ja jokin minua houkuttelee tutkijana väittämään, että talotyö muuntuu myös sen takia, että nuorisotyön ammattimaistuminen vie nuorisotyöntekijöitä lähemmäs muita kunnallisia toimijoita ja erkaannuttaa heidät nuorisojärjestöistä. Muiden kunnallisten toimijoiden asema näyttäytyy asiantuntijoina, kun taas monet järjestöt leimautuvat vapaaehtoistyöksi – ilkeämmin sanoen näyttäytyvät puuhasteluna – siis ei-asiantuntijuutena.

Kun kuljen omaa taivaltani nuorisotyön ja nuorten vapaa-ajan maisemissa, näyttää siltä, että vanhat kartat eivät enää ole ajantasaisia. Jossakin on uusia muotoja, jotkut vanhat joet ovat kuivuneet tai muuttaneet uomaansa. Jotakin silti säilyy. Haastattelemani nuorisotyöntekijät ovat kaikki tyynni sitä mieltä, että talotoiminnalla on paitsi takanaan vahva menneisyys, myös edessään kirkas tulevaisuus. Yksimielisyyttä siitä, millainen tämä tulevaisuus on, ei vastaavalla tavalla ole.  

2.7.2010.

Uutisia kansainvälisiltä vesiltä: Suomi-Saksa purjehti maaliin
Anu Gretschel
Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Yli kaksi vuotta jatkunut yhteistyöhanke Suomen ja Saksan ministeriöiden välillä on päättynyt. Kahdenvälinen hanke liittyi nuorten osallistumisen vahvistamiseen paikallistasolla. Ministeriöiden välisten kontaktien lisäksi myös nuoret, nuorisojärjestöt ja tutkijat kohtasivat. Syntyi kirjoituksia, vaatimuslistoja, kehittämisaihioita ja Valitusfestarit-tyyppisiä sosiaalisia innovaatioita.

Tutkijoilta syntyi ministeriöiden rahoituksella julkaisu . Näkökulmaksi valikoitui nuorten osallistumisen näkyminen lakiteksteissä ja paikallistason hallinnon hengessä. Julkaisun nimessä käytimme sanaa status. Kartoitimme millainen status nuorten osallistumisella on hallinnossa.

Teki hyvää astua ulos Suomen kielialueelta katselemaan niin muualle kuin tänne takaisinkin päin. Planeetta maakin näyttää erilaiselta kun sitä katsotaan avaruudesta. Tutkijoiden tapaamiset olivat kuitenkin vain Suomessa ja Saksassa.

Nuorten osallistumista vertailtaessa kävi ilmi, että Suomessa on kunnostauduttu pysyvien vaikuttamisrakenteiden (nuorisovaltuustot, oppilaskunnat, nuorisotalojen toimikunnat) luomisessa.

Saksassa nuorten vaikuttaminen tapahtuu enemmän projektipohjaisissa elinympäristön kehittämishankkeissa (voivat olla laadukkaita, mutta ovat kertaluonteisia, ei siis jatkuvuutta ja pysyvää vallansiirtoa aikuisilta nuorille) tai kotona enemmän kuin kouluissa tai kunnallisessa päätöksenteossa. Suomessa kotien demokraattisuus on vähän, liian vähän, tutkittu alue.

Vertailun jälkeen me tutkijat yhdessä totesimme, että Suomea koskevat kehittämisen kohdat ovat:

• perustuslain kehittäminen (nuorten erityisasema kuntalaisina ja kansalaisina päätöksentekoprosesseissa ja kuntainstituutioiden arjessa olisi mainittava erikseen, Suomessa on vallalla perinteinen käsitys edustuksellisesta demokratiasta, jossa osallistuva demokratia edustuksellisuutta parantamassa varsinkin vajaavaltaisten suuntaan unohtuu, ellei sitä erikseen mainita),
• perusopetuslain ja varhaiskasvatuslain kehittämistarve (nämä ovat liian heikkoja lakeja kun tarkastellaan nuorten vaikutusmahdollisuuksia)
• valtakunnallisten nuoria koskevien vaikutuskanavien toimimattomuus vaikuttamisen instrumentteina valtionhallinnon suuntaan,
• nuorten roolin supistuminen järjestöissä asiakkaan rooliin,
• koulujen antaman yhteiskuntaopetuksen huono laatu oman kunnan kontekstissa,
• koulujen toiminen ei-demokraattisina yhteisönä (yksilöiden ja kollektiivien oikeudet tulla kuulluksi ja vaikuttaa koulua koskevan päätöksenteon tasoilla eivät toimi riittävästi)
• kuntiin ei ole kehittynyt (juuri ollenkaan) sellaista suoran demokratian kulttuuria, joissa kaikkia jollain tietyllä alueella asuvia nuoria otettaisiin kunnallisten palvelujen ja elinympäristön kehittämiseen ideoinnista toteutukseen (vrt. Saksassa vallalla oleva nuorten kanssa tehtäviin projekteihin perustuva toimintatapa nuorten osallistumisen edistämisessä)
• nuorten vaikuttamisrakenteilla ei ole riittävää tosiasiallista vaikuttavuutta eikä niitä kuulla
• nuoria lähellä olevissa yhteisöissä on demokraattisissa toimintatavoissa paljonkin kehittämistä

Hyvältä Suomessa vaikutti suomalaisen lainsäädännön yleiskuva, pysyvien valtaa nuorille mahdollistavien vaikuttamisrakenteiden olemassaolo ja Allianssin Peruspalveluiden arvioinnin kehittämishankkeen myötä järjestettyjen nuorten ja kuntapäättäjien keskustelutilaisuuspäivien toimiminen paikallisena 8§-toteutumisen arviointityökaluna.

Saksalaiset saivat mukaansa vielä isommat kehittämishaasteet: peruskoulutuksen koulujärjestelmä on erotteleva, joten siellä demokraattisuuden ongelmat ovat vielä toimintatasoakin syvemmällä. Nuorten osallistumisen vahvistaminen näkyy vain muutaman osavaltion kuntalaeissa, eikä valtakunnan tasolla juuri ollenkaan.

Saksalaiset ihastelivat lakipohjamme tasaisuutta. Olemme heille maana kuin laboratorio, he sanoivat. Että kun kaikki lait käännetään kohti nuorten osallistumisen edistämistä, niin miten pitkälle voi päästä. He, niin kuin me itsekin, olimme pettyneitä kun tulos selvisi. Lakien edistämät asiat eivät ole juurtuneet paikallistasolle. Itse asiassa aika ajoin, kun katsoimme saksalaisten kanssa toisiamme silmiin, huomasimme myös maidemme olevan samalla tasolla.

Tärkein arviointi-instrumentti yhteistyössämme oli tutkijoiden välinen keskustelu. Meihin itseemme oli aikaisempien julkaisujemme kautta kiinnittynyt riittävästi dataa omista maistamme. Kaikki (totuus) selvisi, kunhan vain saimme keskustella keskenämme riittävän kauan. Hieno kokemus. Hieno yhteistyöjulkaisu.

Lähde: Youth participation in Finland and in Germany.

Toiminnan kehittämistä rakenteiden ehdoilla
Antti Kivijärvi
Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Olen kevään aikana tutustunut monen kaupungin nuorisotoimen rakenteisiin ja toimintaan. Tutustuminen on tapahtunut niin paikan päällä vierailemalla kuin verkon ja puhelimen välityksellä. Tekemäni hankemuotoinen työ pyrkii kehittämään kunkin kaupungin monikulttuurista nuorisotyötä, tai ehkä osuvammin ilmaistuna kyse on nuorisotyön monikulttuurisuuden kehittämisestä (ks. www.nuorisokanuuna.fi). Tässä kirjoituksessa kyse ei ole kuitenkaan monikulttuurisuudesta, vaan laajemmin nuorisotointen kehittämistyöstä.

Useimmissa kaupungeissa pyritään kehittämään toimintaa nuorisotointen rakenteiden sijaan. Tätä selittää varmasti monta seikkaa, joista tällä hetkellä osaan nimetä kaksi. Ensinäkin kyse on määräaikaisesta hankkeesta, jonka tarjoamat resurssit rajoittuvat tutkijan palkkaan ja matkakuluihin. Rakenteiden muutoksen pohtiminen ja toteuttaminen vaatisi todennäköisesti enemmän taloudellista liikkumavaraa sekä pidemmän aikajänteen. Rakenteet kun ovat kuulemma hitaita muuttumaan. Toiseksi hankkeeseen mukaan lähteneille kaupungeille tarjottiin viisi kehittämistyötä raamittavaa teemaa. Näistä yksikään ei suorasti koske rakenteiden kehittämistä. Voikin olla, että nuorisotointen rakenteiden kehittämiseen ei ole pureuduttu riittävästi ainakaan monikulttuurista nuorisotyötä käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa.

Rakenteellisia muutoksia toki tapahtuu jatkuvasti myös nuorisotointen sisällä. Monet nuorisotyöntekijät ja hallinnosta vastaavat ihmiset pitävät ongelmallisena nykyistä tilannetta, jossa ollaan jatkuvan rakennemuutoksen keskellä. Rakennemuutokset kytkeytyvät kuitenkin useimmiten kuntaliitoksiin, kunnan sektorirajojen heilahteluihin tai nuorisotointen sisäisiin myllerryksiin, joissa nuorisotyötä viritellään liikemaailmasta tuttujen mallien mukaisiksi. Harvan rakennemuutoksen keskellä kuitenkaan ehditään ajattelemaan nuorisotyön monikulttuurisuuden kehittämistä.

Edellä kuvattu tilanne johtaa siihen, että seuraamani ja osin myös tekemäni toiminnan kehittäminen tapahtuu nuorisotointen rakenteiden ehdoilla – olivatpa ne sitten muutoksessa tai eivät. Nämä rakenteet ovat jokaisen tuntemani kaupungin nuorisotoimen osalta jo kokoerojenkin vuoksi erilaiset. Tästä johtuen meneillään oleva hanke antaa tutkijalle mainiot eväät pohdittaessa monikulttuurisen nuorisotyön kehittämisen ja nuorisotointen rakenteiden suhdetta.

Valmiita vastauksia tai ”hyvien” rakenteiden malleja minulla ei ainakaan vielä ole tarjota. Jokunen seikka on kuitenkin hankkeen myötä selkiytynyt tai saanut varmistuksensa. Selvää tuntuisi olevan, että ilman kehittämistyötä tukevia rakenteita toiminnan kehittäminen vähintäänkin hidastuu. Mitä nämä rakenteet sitten ovat? Väittäisin että ne ovat verkostoja, jotka yhdistävät nuorisotoimen sisällä hallinnon ja kentän tasoja sekä toisaalta koko organisaatiota muihin alueen toimijoihin. Lisäksi johdon sitoutuminen kehittämistyöhön ja verkostojen toimintamahdollisuuksien takaaminen on ymmärrettävästi elintärkeää.

Toimivien verkostomaisten tukirakenteiden merkitys monikulttuurisen nuorisotyön kehittämishankkeen kohdalla näkyy selkeästi konkreettisen kehittämistyön käynnistymisessä sekä vaikuttavuudessa. Tällaiset rakenteet antavat tutkijalle mahdollisuuden ottaa mukava asento, josta seurata toimintaa ikään kuin sivusta. Lisäksi toimivat rakenteet mahdollistavat yhdessä kehitettyjen toiminnan mallien jalkautumisen monenlaisille arjen kentille.

On kuitenkin paljon kaupunkeja, joissa nuorisotointen rakenteet ovat varsin suoraviivaisia: johto on sidottu johtamiseen ja kenttä työskentelee kahdeksan tuntia päivässä usein joko nuorisotaloilla tai kohdennetun työn piirissä. Tällaisissa etenkin hieman pienemmille kaupungeille tyypillisissä rakenteellisissa malleissa toiminnan kehittämiselle jää niukasti aikaa ja tilaa. Tällöin kehittämistyöstä tulee helposti yksinäistä puurtamista – henkilökohtaisen sitoutumisen varassa tehtävää työtä vailla muun organisaation tai ulkopuolisten tahojen tukea.

Edellä kuvatut kaksi rakenteellista mallia ovat tietenkin weberiläisiä ideaalityyppejä ja todellisuus löytyy kaikkien kaupunkien osalta jostain niiden väliltä. Se miten nuorisotointen rakenteellinen kirjo (toiminnallisesta kirjosta puhumattakaan) saadaan avattua ensi keväänä valmistuvassa hankkeen loppuraportissa, on pähkinä, jonka pureskelu on syytä aloittaa jo nyt. 

Tekemättä jättämisen taito
Veronika Honkasalo
Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Vanhempainvapaani kaksi ensimmäistä kuukautta ovat kuluneet siihen, että olen harjoitellut joutilaana olemista oikein urakalla. Ja harvinaisen vaikeaa se on ollut. Vauvan syntymää edeltävästä työputkesta on ollut vaikeaa ryömiä pois.

Kun vauva ensimmäisten viikkojen aikana pääasiassa nukkui, en osannut olla aloillaan millään. Joutilaisuuteen heittäytymistä esti ennen kaikkea teknologia. Roikuin internetissä ja tarkistin sähköpostini useamman kerran päivässä. Joinain päivänä pyysin, että mieheni ottaisi internet-kaapelin mukaansa töihin. Päivät nettipimennossa olivatkin opettavaisia. Istuin pääosin sohvalla ja kuuntelin hiljaisuutta. Tai katsoin Lifestyle-ohjelmia, joissa laitettiin ruokaa, annettiin vinkkejä asunnon ostamiseen tai seurattiin vauvaelämää. Enkä ajatellut mitään.

Iltaisin kuitenkin suunnittelin, kuinka nyt, kun aikaa olisi yltäkyllin, kävisin vuosien aikana keskenjääneiden käsitöiden kimppuun, aloittaisin päiväkirjan kirjoittamisen, lukisin kaikki pinoihin kasaamani romaanit, järjestäisin valokuvakansiot. Tällaista elämän järjestämistä on pohtinut myös vuorotteluvapaalla oleva Nuorisotutkimusseuran toimitussihteeri Tanja Konttinen.    

Siitä velvollisuuden tunteesta, että pitäisi koko ajan olla saatavilla, rimpuilen edelleen eroon. Samaan aikaan huomaan ajattelevani, että juuri tuo tunne hyödystä on rakentanut työntekoni mielekkyyttä ja laajemmin elämäni tarkoitusta kuluneiden vuosien ajan. Tunne siitä, että tekemiseni on muille tärkeää, että tutkimuksestani on jollekin hyötyä. Koko ajan on pitänyt olla saatavilla. Ja koko ajan on pitänyt olla ajan hermolla, valmiina reagoimaan. Valpas, omaa aikaansa seuraava aktiivikansalainen on ollut päänsisäinen ihanteeni, jota olen seurannut uutterasti.

Tiedän, etten ole tämänhetkisessä joutilaisuuden tavoittelussani yksin, onhan sen ympäri rakentunut kokonainen elämysteollisuus, on kirjoja, on sisustusvinkkejä, on harjoituksia. Hektinen elämäntapa taitaa olla tutkijoille erityisen tuttua, pätemisen tarve on suuri, kun joutuu jatkuvasti taistelemaan elannostaan, eli myös osoittamaan rahoittajille olevansa hyödyllinen ja tärkeä.  

Tässä taannoin uppoutuessani joutilaisuuden harjoitteluun, 4-vuotiaan tyttäreni totesi:   

"Äiti, mul ei oo mitään tekemistä? Mitä mä tekisin?"

Yhtäkkiä huomaan, että meitä kahta yhdistää tekeminen. Minä pyrin kaikesta tekemisestä eroon, ja tyttäreni kaipaa edes jotain tekemistä, koska "Äiti, mulla on tosi tylsää". Muistan esittäneeni tämän saman kysymyksen isälleni lapsuudessa monta, monta kertaa. Ja nyt jaan samoja ideoita, kuin silloin vastaanotin "Tee palapeliä, piirrä, rakenna junarata."

Leena Suurpää kirjoittaa vapaa-aikahankkeen blogikirjoituksessa oikeudesta joutilaisuuteen ja toteaa, ettei suomen kielessä ole myönteistä käsitettä ei-tekemiselle. Nuorten osallisuutta määritellään nimenomaan toiminallisen aktiivisuuden kautta. Pahimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että vapaa-aikaa ruvetaan suorittamaan ja sitä määritetään nimenomaan aikuisten näkökulmasta mielekkään ja tärkeän tekemisen kautta. Vapaa-ajan pitää olla hyödyllistä myöhempää elämää ajatellen. Sen tulee kartoittaa ansioluetteloa ja sen tulee näyttää hyvältä portfoliossa. Tähän vapaa-ajan ihanteeseen ei (muttei myöskään tutkimuksen tiukkaan linssiin) mahdu joutilaana oleminen, hengailu tai ei-tekeminen.

Nuorten vapaa-ajan omaehtoisuus ja tutkimusmenetelmät

Jani Merikivi
Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Toisinaan ajatukset kiiruhtavat tekstiksi paperille toivottoman verkkaisesti. Ei sillä, ettei tutkija tietäisi, mistä haluaisi aloittaa. Onhan vapaa-ajan tutkimusmatkaamme kirjoitettu jo hyvä tovi. Koska perille on vielä useita kuukausia ja loppusanoja ennenaikaista lausua, pureudun oman retkeni menetelmällisiin valintoihin.

Havaintoihini perustuva käsitykseni vapaa-ajasta on jotakuinkin ristiriitainen. Ajatellaan esimerkiksi tätä hetkeä. Olen lomalla ja kirjoitan sylitietokoneella matkakertomustani liikenneruuhkassa Kuala Lumpurin kaksoistornien katveessa. Pääkaupungin vilkas elämä linja-auton ikkunan toisella puolella jää minulta huomaamatta. Teen töitä, mutta se ei tunnu siltä. Miten vapaa-ajan voi silloin määrittää, omakohtaisella omaehtoisuuden kokemuksella? Samainen valinnan vapaus – siinä mielessä kuin se on yksilöstä itsestä lähtöisin joskin tuntemattomassa määrin ympäristön ohjaama tunne – näyttäytyy myös tutkimusaiheessani, virtuaalimaailmojen päivittäisessä käytössä. On helppo kuvitella, kuinka esimerkiksi yläkouluikäinen nuori voi aamun aikaisina tunteina haluta kirjautua virtuaalimaailmaan matkapuhelimensa välityksellä ja keskustella mieluummin ystäviensä kanssa kuin kuunnella yksioikoisella äänellä ”yöpakkasista” luennoivaa historian opettajaansa. Yksilön ajatukset ovat tietotekniikan avulla helposti irrotettavissa paikasta. (Oletko muuten huomannut itse uppoutuneesi ajatuksinesi internetin sosiaalisiin yhteisöpalveluihin työajalla? Missä sinä silloin oikeastaan olit?)

Ajatus omaehtoisuudesta ei tosin ole kovin mullistava, ovathan ihmiset esimerkiksi nukkuneet työpaikoillaan jo kauan ennen ensimmäistäkään sähköistä vempainta – useimmiten vieläpä luvatta. Onko vapaa-aika siis aikaa, vai vapautta päättää siitä? Ensimmäistä on ainakin helpompi mitata. Molemmat ovat varmasti kelpo selityksiä, sillä ne tuntuvat olevan erottamattomia. Oma tutkimukseni ei kuitenkaan pyri vastaamaan, mitä vapaa-aika on vaan miksi nuoret valitsevat tehdä jotakin, tässä tapauksessa käyttävät virtuaalimaailmoja. Tulkitsen siis vapaa-ajan lähtökohdaksi yksilön omaehtoiset valinnat, tapahtuipa niistä seurannut käyttäytyminen sitten työ- tai vapaa-ajalla.

Palataan vielä alun havaintoihini rakentuneeseen esimerkkiin. Määritelmän valossa olen ollut linja-autossa töissä, koska minua on pyydetty kirjoittamaan tutkimukseni kulusta. Päätös ryhtyä kirjoittamaan artikkelia ei siis alun perin ole lähtenyt minusta itsestäni. Kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut työltä, koska minulla on mahdollisuus valita milloin teen töitä. Lisäksi se on luonteeltaan sellaista, joka tuntuu itsessään mukavalta. Juuri tällaiset hedonistiset piirteet, joita ennen kaikkea ohjaa tekemisen vapaaehtoisuus, näyttäisivät selittävän myös virtuaalimaailmojen käyttöä.

Jotta vapaa-aika ja virtuaalimaailmojen käyttö perustuisi omaehtoisuuteen, yksilön tulee olla siitä tietoinen. Muutoin tämän on vaikea ymmärtää nojaavansa omaan valintaan. Eittämättä tietoisuuden omaehtoisuus riippuu myös ympäristöstä ja sen kanssa vuoropuhelussa olevista yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista, jotka eivät mahdollista omaehtoisuuden toteutumista (esim. virtuaalimaailman heikko saatavuus ja vaikeaselkoisuus sekä yksilön vähäinen luottamus omiin kykyihinsä). Tällaisten tekijöiden kun on osoitettu hankaloittavan yksilöitä nauttimasta tekemisestä itsestään. Ainakin itse voisin helposti kuvitella ahdistuvani vaikkapa mäkihypystä, koska en usko osaavani sitä. Tästä syystä en usko vapaaehtoisesti pukevani hyppyasua ja kiipeäväni pieneenkään hyppyrimäkeen.

Vapaaehtoisuuden tunne on subjektiivinen. Käsitystäni vapaaehtoisuudesta tässä tutkimustyössä ohjaa kaiketi se, että mikään tieto ei voi olla yksin oman mielikuvitukseni kaunista ajatusvirtaa tai loogisen päättelykykyni perusteltuja lopputuotoksia – tämän vuoksi tutkimustietoni virtuaalimaailmoista perustuvat käyttäjien omiin vastauksiin. En suoranaisesti kiellä mielikuvitustani tai päättelykykyäni, vaan ennen kaikkea sen, että tieto vapaa-ajasta jää vajaaksi ilman havaintojen arvokasta kruunua. Mutta havainnot eivät ole riittävä vastaus, jos taustalta puuttuu teoria. Pelkät havainnot (esim. yksiulotteiset jakaumat kävijämääristä) kun eivät nähdäkseni pysty selittämään mitä vapaa-aika on tai miksi virtuaalimaailmat ovat suosittuja. Teoria nousee tällöin keskeiseksi tekijäksi, koska se määrää syy-seuraus-suhteen rakenteen. Muussa tapauksessa päätelmä voi jäädä merkityksettömäksi. Tämän vuoksi en ole lähtenyt liikkeelle yrityksen ja erehdyksen kautta selittääkseni virtuaalimaailmojen käyttöä, vaan tukeutunut olemassa oleviin valideihin sosiaali-psykologian käyttäytymistä tarkasteleviin prosessiteorioihin. Yhtäältä siis ymmärrän, että todellisuus ei ole objektiivinen, vaan sidoksissa tiedeyhteisöjen sosiaalisesti koostettuihin tieteellisiin teorioihin: havainnot on pilattu ennakkokäsityksillä. Toisaalta näen, että tutkimukseni ei tuota yksin minun tulkinnoistani riippuvia tietoja todellisuudesta. Siksi metodologiani taitaa olla lähellä jälkipositivistiseen koulukuntaan lukeutuvaa tieteellistä realismia, vaikken puhdasta ”totuutta” tai täydellistä selitystä tutkimuksillani väitä saavuttavanikaan.

* * *

Koulun kello kuuluu kauas

Sanna Aaltonen
tutkijatohtori, Helsingin yliopisto/Suomen Akatemia

Vapaa-aikahankkeessa on tuon tuostakin keskusteltu vapaa-ajan määrittelemisestä, eikä siitä tietääkseni ole vielä tätä kirjoittaessani kiveen hakattua versiota. Siksi otan vapauden tarkastella käsitettä arkiajattelun kautta, jonka mukaan nuorten vapaa-aika on koulunkäyntivelvollisuudesta vapaata aikaa. Tässä pohdin juuri tuota arkista jaottelua ja siihen liittyviä jännitteitä. Kiinnostukseni koulun ja vapaa-ajan väliseen suhteeseen on lähtöisin tutkimuksestani, jossa tukea tarjoavissa hankkeissa olleiden nuorten ajateltiin tarvitsevan rytmiä ja sisältöä vapaa-aikaansa ja tukea sen yhdistämiseen koulutyön kanssa.

Oppivelvollisuus asettaa rajoitukset lasten ja nuorten ajankäytölle ja sanelee päivittäiset aika-tilapolut minuuttien tarkkuudella, rytmittää viikon arkeen ja viikonloppuun sekä ryhmittelee vuoden koulu- ja loma-aikaan. Ajasta puhuttaessa tilallinen ulottuvuus nousee keskeiseksi: aikaa vietetään aina jossakin tilassa tai paikassa. Kouluinstituution aikaa (ja tilallista läsnäoloa) määrittävä ja rytmittävä valta tulee niin lapsille kuin heidän perheilleen selväksi heti ensimmäisen luokan alussa. Päiväkodista saattoi vielä ”myöhästyä”, jos omat työaikajoustot sallivat sen, koulusta myöhästyminen herättää institutionaalisen kurinpitokoneiston.

Vapaa-ajalla on myönteinen konnotaatio, vapaus velvollisuuksista kouluajan päättymisen jälkeen, mutta aikuisnäkökulmasta vapaus aiheuttaa myös päänvaivaa. Suomalainen käytäntö, jossa vanhemmat ovat kokopäivätöissä ja koulupäivät ovat kansainvälisesti vertailtuna lyhyet, edellyttää rinnalleen iltapäivä- ja kerhotoimintaa ainakin varhaisnuorten kohdalla. Juuri nämä kerhotoiminnot ovat yksi esimerkki siitä, että kouluaika ja vapaa-aika eivät ole täysin erillisiä palikoita. Koulun tiloissa voi toimia kerhoja, joskus jopa koulun työntekijöiden ohjaamina, joista on määritelty perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa, joilla on kasvatuksellisia tavoitteita, mutta jotka tapahtuvat virallisen kouluajan ulkopuolella, ja määritellään sitä kautta vapaa-ajan toiminnaksi (Koulun kerhotoiminta…).  Yksi koulun kerhotoiminnan elvyttämisen taustalla olevista ajatuksista on se, että koska lasten ja nuorten harrastukset ammattimaistuvat ja painottuvat iltaan, koulun kerhot tarjoaisivat mahdollisuuden ”kohtuulliseen” harrastamiseen, mikä puolestaan toisi lisää yhteistä vapaa-aikaa koko perheelle (ks. Metso 2009). 

Kouluaika ja vapaa-aika lomittuvat toisiinsa myös sitä kautta, että informaalien ystävyyssuhteiden ylläpitoa sovitellaan virallisen koulun työjärjestykseen ja kotona on puolestaan tehtävä koululäksyjä ja luettava kokeisiin. Vanhemmat pyrkivät eri tavoin kontrolloimaan ja neuvottelemaan nuorten vapaa-ajan sisällöistä ja raameista esimerkiksi säätämällä kotiintulo- ja nukkumaanmenoaikoja, ja näiden neuvottelujen pyrkimyksenä on muun muassa turvata koulunkäynnin edellytykset liittyen aamuheräämiseen ja hereillä pysymiseen.

Jos palataan kouluun ja kouluinstituution valtaan määrittää nuorten ajankäyttöä, ei ole ihme, että työn ja huvin välinen suhde on jännitteinen. Vallankäyttö herättää myös vastarintaa, joka näkyy koulun aika-tilapoluista poikkeamisena. Vaikka lintsaamalla otetaan omaa aikaa, voiko sitä pitää vapaa-aikana, koska kyse on kuitenkin koululle korvamerkityn ajan käyttämisestä ”väärin”? Tätä kautta koululaisen omin luvin ottamaa vapautta nukkua puoleen päivään tai käydä keskellä päivää pizzalla varjostaa uhka konflikteista kotona, institutionaalisesta puuttumisesta ja toimenpiteistä. 

Hieman kärjistäen, kouluinstituutio antaa raamit ja merkityksen oppivelvollisuusiässä olevien koko vapaa-ajalle. Näistä raameista, rajankäynneistä ja jännitteistä voi keskustella syksyllä 2010 järjestettävillä nuorisotutkimuspäivillä, jonne on suunnitteilla työryhmä koulun ja vapaa-ajan välisestä yhteensovittamisesta.  Tapaamisiin siellä!  

Lähteet
Koulun kerhotoiminta, hyvinvointia lapsen ja nuoren elämään. Näkökulmia laatuun, vakiinnuttamiseen ja toimenpiteisiin. Kerhokeskus - koulutyön tuki ry, 2010.

Metso, Tuija (2009) Kerhotoiminta kasvatuksen tukena – haasteita kodin ja koulun yhteistyölle. (Haettu 24.3.2010)

* * *

Vapaa-ajan tavoitteellisesta toiminnasta

Sofia Laine
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto   

Vapaa-aikahankkeemme puitteissa luimme Mirja Liikkasen toimittaman teoksen Suomalainen vapaa-aika. Maun sosiologia näyttäisi olevan kovassa huudossa kun puolet kirjasta keskittyy makuasioihin (mm. musiikkimaku, television mieliohjelmat, kirjailijasuosikit). Kaksi muuta kirjoitusta käsittelee vapaa-aikaa perheessä, ja kolme viimeisintä luontoharrastuksia, aktiivista musiikkiharrastusta sekä nuorten vapaa-aikaa luottamuksen ja sosiaalisen pääoman näkökulmista.

Omaan tutkimukseeni kirja antoi yllättävän vähän. Kirjan johdannossa (s. 9) Liikkanen hyvin muistuttaa, että vapaa-aika on kirjoitettu YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeusjulistukseen kaikkien ihmisoikeudeksi: ”24 artikla. Kullakin henkilöllä on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, mihin kuuluvat työajan järkevä säännöstely sekä määräaikaiset palkalliset lomat.”

Liikkanen huomauttaa osuvasti, että vapaa-ajan politiikan tavoitteena voidaan nähdä ”terveiden ja aktiivisten kansalaisten ja työntekijöiden tuottaminen”. Kärjistäen yhteiskunta siis toivoo ihmisten lepäävän vapaa-ajalla, jotta jaksaisivat tehdä supertehokkaasti töitä tai kuluttavan (tuotteita ja palveluita), jotta yhteiskunnan rattaanpyörät pyörisivät tai harjoittavan tavoitteellista toimintaa – aktiivista kansalaisuutta.

Sama kolmijako hahmottuu englanninkielen kolmesta erisävyisestä vapaa-ajan käsitteestä: free-time, leisure ja spare time. Free time näyttäisi olevan juuri vapaata aikaa (vaikka nukkumiseen), leisure sisältää harrastamiseen liittyviä merkityksiä ja spare, jonka voi myös kääntää säästämiseksi, muistuttaa vastinparistaan: ehkä siis kyseessä onkin consuming time tai spending time.

Toki lepääminen ja kuluttaminen voi myös olla tavoitteellista toimintaa, mutta tutkimuksessamme rajaamme vapaa-ajan tavoitteellisen toiminnan käsittelemään urheilu-, taide-, mediavälitteistä ja poliittista harrastustoimintaa. Kiinnostavalla tavalla nämä neljä näyttävät aineistoissamme myös kietoutuvan yhteen tai lomittuvan toisiinsa: esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumissa kuvatussa videossa, jonka voi katsella YouTubesta, nuoret räppää ja tanssii.

Ylipäätään nykypäivän globalisaatiokriittisessä nuorisoaktivismissa (ks. mm. Hoikkala ym. 2005, kirjan kakkososa) urheilu, taide ja media yhdistetään luovasti poliittiseen toimintaan. Kun Mitä on tehtävä? -nuorisoaktivismiteos ilmestyi 2005 ei tosin vielä oltu kuultu sellaisista sporttisista Mielen Osoittajista (ks. Suurpääkirjoitus tammikuu 2010) kuin Työväen Joustosta (pankeissa, kauppakeskuksissa ja työvoimatoimistoissa jumppaavasta nuoresta prekariaattipolvesta tai pellepataljoonasta, (josta on jo tullut kirjoiteltua Kommenttiin aiemmin).

Tutkija jää kammioon pohtimaan ohjaako nuorten tavoitteellinen vapaa-ajan toiminta uravalinnoissa? Entä miksi nuoret lopettavat tavoitteellisen toimintansa, harrastuksensa? Mikä ylipäätään on tavoitteellisen vapaa-ajantoiminnan mieli ja merkitys?

Kahdeksan vuotta sitten 24-vuotias reilun kaupan aktivisti kirjoitti kyselyvastauksessaan (löytyy Hoikkala ym. toimittamasta teoksesta s. 309):
”Kansalaisjärjestöjen kautta voi luoda sellaisia ystävyyssuhteita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä (samanlainen arvomaailmahan yhdistää), ja muutenkin saa sisältöä omaan elämään. Jos yritän kuvitella, mitä elämäni olisi ilman kansalaisjärjestöjä, mieleeni nousee vain kuvia illoista, jolloin ei olisikaan mitään tekemistä, tyhjistä viikonlopuista ja yksin yliopiston kirjastoon hautautumisesta.”

Tästä se nuorten vapaa-ajan tavoitteellisen toiminnan mielen ja merkitysten etsintä lähti aikoinaan käyntiin, ja tästä se myös tänä keväänä hyvin jatkuu.

Lähteet:
Liikkanen, Mirja toim. (2009) Suomalainen vapaa-aika. Arjen ilot ja valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

Hoikkala, Tommi & Laine, Sofia & Laine, Jyrki toim. (2005) Mitä on tehtävä? Nuorison kapinan ja teorian käytäntöä. Helsinki: Loki-kirjat & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverskosto, julkaisuja 51.

P.S. Nuorten vapaa-aikatutkijan oma vapaa-aika kääntyy helposti aktiiviseksi tutkimustoiminnaksi – ihan vain romaania lukiessa. Pitäisikö tästä huolestua?

* * *

Viimeinen vuosi

Mirja Määttä
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto  

Tutkimushanke sen kuin tiivistyy, kun viimeinen vuotemme on käsillä. (Kuulostaapa pahaenteiseltä, mutta tutkimushankkeen päätösvuodesta nyt on kyse.) Toki useilla paini jatkuu samojen aineistojen ja kysymysten äärellä tämän vapaa-aikahankkeen jälkeenkin, kenellä milläkin rahoituksella tai sivutyönä. Mutta viimeinen vuosi on viimeinen ja tarkoittaa ainakin minulla tarvetta suunnitella ja priorisoida tekemisiä tarkasti sekä arvioida tehtyjä tutkimuksellisia valintoja, mikä oli järkevää, mikä taas vähemmän järkevää. Opiksi kaikki.

Koska rakastan tarinoita, kerron yhden sellaisen ajankohtaan sopivan ja kuvitan sitä sisareni taiteella: Luvassa oli jokin tutkijatapaaminen iltapäivällä Tieteiden talolla. Sitä ennen söin yliopiston päärakennuksessa peruslounasta, taisi olla kalaa. Lounaan jälkeen suuntasin Senaatintorin poikki ja totesin pientä kaipausta makean puoleen – lakritsi maistuisi. Valtioneuvoston kello kertoi, että aikaa oli pieneen karkkikauppareissuun Kruununhaassa. Tätä pohtiessa kuului jotakin melua tieltä, ja kuorma-autohan sieltä kurvasi kyydissään penkkari-intoisia lukiolaisia. He heittelivät reippaalla kädellä karkkeja, myös lakritsia. Koska tien reunalla ei ollut montakaan kulkijaa, minun ei tarvinnut yhtään rohmuta, otin vain osani onnesta ja säästyin kauppareissulta. Matka Tieteiden talolle jatkui ja seminaarissa oli kivaa.

Tapauksesta on aikaa useita vuosia, mutta matkat jatkuvat. Eilen olin tutkimushankkeemme kokouksessa Tieteiden talolla. Paikalla oli viitisentoista tutkijaa. Mitä viiden tunnin kokouksessa sitten tehdään ja saadaan aikaan? Kuullaan kunkin tutkimustyön tilasta, suunnitellaan levällään olevaa kirjaa, ruoditaan tekstejä, keksitään yhdessä teemoja, rajauksia, sekä jaetaan vastuita. On oivaltamista, turhautumista, epämuodollista kuulumisten vaihtoa, lasten valokuvien katselua, yhtä ja toista. Nuorisotutkimusverkosto on alkanut muotoutua minulle väljän verkoston sijasta tutkijayhteisöksi.

Ymmärrän verkostot tuiki tärkeiksi tiedon ja kokemuksen vaihtosuhteiksi, epämuodollisiksi ja vaihtuviksi vaikuttamisareenoiksi ja sitä rataa. Mutta tutkimusyhteisöt ovat enemmän sosiaalisen kannattelun, koettelun ja ajatuksenvaihdon pysyvämpiä muotoja. Sellaisessa on mukava tehdä työtä!

* * *

Syrjässä ytimessä

Katriina Siivonen 

Nuoret ovat vetäneet minut mukanaan elämän keskipisteeseen: innostukseensa ja tunteensa paloon. Olen kiertänyt keväällä 2009 Lapissa ja eteläisessä Suomessa seuraamassa Myrsky-hankkeiden toimintaa kenttätöissäni. Koen tämän suurena etuoikeutena. Aineiston kerääminen Nuoret taiteen tekijöinä -tutkimukseemme on ollut enemmän kuin antoisaa. Olen kiertänyt talvimyrskyn keskellä Somerolla, Sodankylän, Pelkosenniemen ja Sallan lopputalven maisemissa, toistamiseen Sallassa juuri heräävän kevään kirkkaan ja korkean taivaan alla, Tammisaaressa vehmaassa puistossa, jonka tihkusateisen vehreyden täytti kesälintujen taukoamaton konsertti ja taas uudestaan Lapissa paukkupakkasissa kaamoksessa Kolarissa, Utsjoella, Kittilässä ja Muoniossa.

Luonto tulee Lapissa vahvasti esille nuorten tekemässä taiteessa, heidän puheessaan kotipaikastaan ja heidän kotoisissa arkisissa toimissaan. Arvonannolla kuuntelin, kun luonnossa kulkeva ja metsästämässä ja kalastamassa viihtyvä nuori mies kertoi minulle tulevan poroisännän vakuuttavuudella siitä, kuinka draaman tekeminen oli auttanut häntä ottamaan haltuunsa suhdettaan ympäristöönsä ja antanut eväitä tulemaan elämään. Taiteen tekeminen jättää jälkensä.

Herkkien luontokuvien lisäksi itsenä olemisen kipeys, nuoren rakkauden vaikeus ja yksinäisyyteen sysätyn mielen mustuus olivat aiheita, joita lappilaiset nuoret käsittelivät tekemissään töissä tunteiden totisuuteen heittäytyen. Käsitellyt aiheet nousivat nuorten omasta maailmasta, mikä kenttätöitä tehdessä oli mahdollista myös omin silmin ja korvin havaita. Draama ja todellisuus kulkivat välillä samoin sävyin rinta rinnan matkallani nuorten taiteen tekemiseen.

Se voima, jolla nuoret aiheita käsittelivät, oli uskomattoman vahva. Aiheiden rankkuudesta huolimatta kaiken yllä pulpahteli voimakas ilmaisemisen ilo. Toisten teoksissa mukana eläminen sekä aplodit, tömistykset ja kannustushuudot oman hankkeen festarin tunnelmissa kertoivat yhteishengestä. Yhteishengen mainitsivat useimmat nuoret kaikissa matkani varren Myrsky-hankkeissa myös yhdeksi niiden tärkeimmistä anneista.

Uuden oppiminen oli yhteishengen lisäksi toinen asia, jonka lähes jokainen nuori otti esille Myrsky-hankkeen antina heille. Oppimisen halu on suuri. Se oli nähtävissä myös siinä intensiivisessä jaksamisessa, jonka avulla nuoret ottivat haltuunsa erilaisia taitoja ja välineitä tulitaiteen, linnan rakentamisen, elokuvan tekemisen, draaman kirjoittamisen ja näyttelemisen hallitsemiseksi. Oppiminen on Myrskyssä näkyvästi ilo, samaten opitulla omien ajatusten ja tunteiden ilmaiseminen.

Itsenä oleminen on länsimaisessa kulttuurissamme rankka vaatimus, jota taiteen tekemisellä voi harjoitella. Maahanmuuttajanuorille askel itsenä esille estradille oli erityisen suuri, mutta ei kuitenkaan suurempi, kuin hyppy pakolaisleiriltä heille vieraaseen todellisuuteemme kaikkiaan. Sirkustaiteen esittäminen oli heille yhtä ekstreemi kokemus, kuin elämä Suomessa kokonaisuudessaan.

Kenttätyöt elävät vielä mielessäni vaikutelmina ja jäsentyvät vähitellen aineiston karttuessa ja myöhemmin analyysin edetessä tarkemmin. Nyt kun kokemukset matkoiltani ovat vielä tuoreina mielessäni, tuntuu siltä, että vahvimmin nuorten taiteen tekemisen keskiöön pääsin Lapissa, missä tie taiteen oppiin ei ole itsestäänselvyys. Ponnistelut syrjäisiltä alueilta taiteen äärelle heittävät nuoret itse tekemisen ytimeen intensiivisemmin, kuin etelän tarjonnan äärellä ehkä on mahdollista.

Tutkija, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu

* * *

Matkalla parempaan nuorisotyöhön ja nuorten elämään? Nuorisotyön kehittämiseksi tarvitaan nuorten näkökulmaa – ja vieläpä pintaa syvemmältä

17.12.2009
Anu Gretschel, tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Kunnallisen nuorisotyön laadun arvioinnissa on tärkeää tarkastella asioita nuorten näkökulmasta.  Nuoria pystytään erilaisin menetelmin auttamaan oman näkökulmansa pohtimiseen ja pohdinnan tulosten näkyväksi tekemiseen. Seuraava askel onkin sitten auttaa kuntaa muuttamaan toimintatapojaan nuorten näkökulmaa huomioivammaksi. Tällaista työtä olen toimintatutkijana tehnyt eri puolilla. Eri tahoja edustavat nuoret ovat alkaneet kirjoittaa kirjoja omista kunnistaan, kun olen heitä auttanut. Nuoret eri tahoilta ovat olleet lääninhallitusten vetämissä kunnallisten peruspalvelujen arvioinnissa arvioitsijoina ja minä tutkijana yhtenä tiimistä vakiinnuttamassa nuorten mukanaoloa. Nuoret nuorisotiloilta, nuorisovaltuustosta ja nuorisolautakunnasta ovat osallistuneet kunnallisen nuorisotyön perustehtävän määrittelyyn yhteistyössä monen paikallisen aikuistahon kanssa ja minä tutkijana vetänyt prosessia ja kirjannut kaiken ylös. Näiden lisäksi iso osa tutkijan ajasta on kulunut nuorisotalotutkimuksen parissa, josta kerron nyt tarkemmin.

Kahdessa kunnassa nuorisotaloilla pidettiin nuorten ryhmäkeskusteluja, joissa nuorilta kysyttiin reilu kymmenen kysymystä nuorisotyöhön liittyen. He pystyivät vastaamaan kysymyksiin punavihreillä kyllä–ei -korteilla ja sitten perustelemaan vastauksiaan tarkemmin. Kaikkia kannustettiin puhumaan, mutta ei pakotettu. Osa tutkimuksen parhaista hedelmistä on suoraan poimittavissa nuorten ryhmien vastauskoreista: analyyttistä nuorten äänistä kuvausta nuoriso-ohjaajien työtehtävistä ja tehtävien suhteesta nuorten ohjaukseen ja kasvatukseen sekä nuorten määrittelemät nuorisotyön tavoitteet. Jo tässä riittäisi tutkijalle pureskeltavaa.

Lisäksi tutkiminen nuorisotaloilla toi selvästi esille, että laadullisten nuorten keskustelua edistävien tutkimusmenetelmien ollessa käytössä, tutkimustulokset ovat jotain laajempaa kuin hedelmä, joka puristuu esiin kun nuorilta kysytään tietyt kysymykset ja niihin saadaan vastaukset. Se, miten nuorten keskusteluryhmään kokoontuneet nuoret toimivat keskenään keskustelun aikana tai millaista tietoa antoivat vastaustensa ohessa suhteestaan talon nuorisotalon ohjaajiin, oli myös merkittävää. Jos nuorisotyön laatua halutaan kehittää nuorisolähtöisimmiksi esimerkiksi talokokouskäytäntöä kehittämällä, niin olennaistahan juuri on, miten hyvin talon eri nuorten ryhmät pystyvät puhumaan toistensa läsnä ollessa. Jos he eivät pysty ryhmäkeskustelussa, niin eivät he pysty todennäköisesti talokokouksessakaan. Tällöin talokokousasioiden valmistelua täytyy tehdä pienemmissä kohtaamisissa jo ennen talokokousta, eikä edes olettaa kaikkien pystyvän puhumaan kun itse kokous alkaa. Ja näin alettiin sitten taloilla toimia, tutkimuksen tarkoitushan on saada nuorisotalotoimintaa muuttumaan.

Nuorilla on nuorisotalon arjessa usein moniakin ideoita, joita voitaisiin toteuttaa, jos jotkut nuorista lähtisivät niitä toteuttamaan. Keskusteluihin osallistuneiden nuorten mukaan suuri este toimijuuden ottamiselle on toisilta nuorilta tulevat dissaus (disrespect)-puhe toimijaan, toimintaan ja toiminnan tuloksiin kohdistuen. Dissaus-puhetapaan sisältyvän viestin voisi aukaista vaikkapa näin: ”Et osaa leipoa, kuka nyt haluaisi leipoa, paskoja pullia, kavereiden kanssa, joita sulla ei ole.” Nuorten maailmassa vellovaan pahoinvointia ja innottomuutta levittävään dissaus-puhetapaan pitää päästä puuttumaan, mutta ei vain nuorisotalon, vaan kaikkien nuorten kasvuympäristöjen yhteistyöllä. Tässäpä siis konkreettinen esimerkki ajankohtaisesta asiasta, jonka esiin nostamiseen ja korjaamiseen laajemminkin yhteiskunnassa tarvitaan nuorisotyöntekijöiden ja -tutkijoiden ääntä muidenkin kunnallisen kasvatusalan toimijoiden herättelijöiksi. Nuorillekin pitäisi muistaa sanoa, että ei dissaus-puhetapa ole hyvinvoivan yhteiskunnan normaalitila, vaan vakava häiriö, jonka tuottamisesta ja ylläpitämisestä yrittäisimme yhdessä kasvaa pois. Syy siihen, että nuoret dissaavat toisiaan, ei ole nuorten itsensä, systeemimme kasvattaa heitä siihen.

Osa muutoksen tarpeista ei ole suoraan nuorten itsensä sanomaa, vaan tilanteen tutkijalähtöiseen ymmärtämiseen perustuvaa. Nuoret eivät esimerkiksi itse pidä juurikaan kyseenalaisena, että uusin nuoriin sovelletaan nuorisotaloilla joko neutraalia, mutta vastaan menemätöntä (vastakohtana prososiaaliselle) käyttäytymistä tai sitten jonkinlaista koeaikaa, jolloin heidän siellä käymisen aloittamista tarkoituksella hankaloitetaan. Nuorten etua joudutaan siis ajattelemaan laajasti, ei vain keskusteluun osallistuneiden näkökulmasta. Tutkijan tulkintoja ei ole pidetty nuorilta salassa niitäkään, näistä tulkinnoista kerrottiin taloilla sekä tutkimukseen osallistuneille että muille nuorille talokokouksissa. (Tässä kohti olisi mielenkiintoista raportoida millaisia nuo talokokoukset olivat, joissa tuloksia selvitettiin, niissä, kuten muissakin talojen talokokouksissa sattui vaikka minkälaista kommervenkkiä, talokokous ei siis ole tietyn mittainen tasalaatuinen ennalta ennustettavan juonen mukaan etenevä tilaisuus, vaan nuorten ryhmädynamiikan kulloinkin siinä hetkessä esiin mahdollistava yritys toimia demokraattisesti sopivia menetelmiä ja etenemistapoja kokouksen ohjaajan toimesta koko ajan hahmottamaan pyrkien.) Osalla taloista alkoi uusien nuorten positiiviseen huomioimiseen liittyvä toimintatapojen kehittäminen nuorten kanssa.

Nuorilta kysyminenhän ei ole aivan uusi asia. Nuorilta, esimerkiksi kunnallisella nuorisotalolla käyviltä nuorilta, ovat nuoriso-ohjaajat kautta aikain mielipiteitä kyselleet hankintoihin, aukioloaikoihin tai tapahtumiin liittyen. Yksi nyt käsillä olevan tutkimuksen tulos on lisääntynyt rohkeus kysyä nuorilta vaativistakin asioista. Lisäksi kysymistä pitää tehdä pintaa syvemmältä ja kaikki aistit avoimena, jotta nuorisotalon ja nuorten maailman toimintadynamiikkaa päästään oikeasti kehittämään.

Kirjoittaja toimii Nuorisotutkimusverkoston tutkijana hankkeessa ”Kunnallisen nuorisotyön vaikuttavuus nuorten näkökulmasta 2008–2010.) Hanketta ovat rahoittaneet Allianssi ry. (Opetusministeriön rahoituksella), Helsingin, Kajaanin ja Raahen kaupungit sekä Nuorisotutkimusverkosto. 

***

Nuorisotilojen äärellä

17.11.2009
Tomi Kiilakoski, tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Aikuiset jäsentävät ja säätelevät nuorten vapaa-aikaa monin tavoin, tai ainakin pyrkivät näin tekemään. Nuorten aikaa jäsennetään esimerkiksi erilaisin kotiintuloajoin tai säätämällä nuorten käyttämille palveluille tiettyjä aikaraameja. Nuorten tiloja säädellään myös erilaisin keinoin, vaikkapa rajaamalla osan tiloista vain täysi-ikäisille. Nuorisotilat taas ovat vain nuorille. Aikuiset myös antavat nuorten vapaa-ajalle erilaisia moraalisia tulkintoja. Osa vapaa-ajasta on hyvää (tällaisia ovat tervehenkiset harrastukset, vaikkapa partio), osa moraalisesti tuomittavaa ja siis pahaa (päihteet ja seksi tulevat ensimmäisiksi mieleen, tietenkin).  Tutkijana joutuu kohtaamaan jo valmiiksi rakenneistetun vapaa-ajan. Osa jäsennyksistä ja rakenteista on niin ilmeisiä, että joutuu käyttämään paljon ajatustyötä niistä irtautumiseen.

Kunnalliset toimijat vaikuttavat nuorten vapaa-ajan ehtoihin keskeisesti. Nuorisotyökin osallistuu omalla tavallaan nuorten vapaa-ajan säätelemiseen ja rakenteistamiseen. Nuorisotyön teorian klassikko Josephine Brew määritteli nuorisotyön toiminnaksi, joka yhdistää sosiaalisen yhteenkuulumisen, viihtymisen ja kasvattamisen samassa paketissa. Nuorisotyön tehtävä on hänen mukaansa tuoda mahdollisuuksia vertaisryhmätoimintaan, tuottaa hupia ja samalla kasvattaa. Tämä näkökulma on nuorisotyön sisäinen. Ulkoapäin ajatellen kysymykseen saattaa tulla pelkästään pitää nuoria poissa pahanteosta tai siirtää epätoivottavaa käyttäytymistä sisätiloihin ja kontrolloida tätä käytöstä erilaisin nuorisotyöllisin valmiuksin. Niin tai näin, kunnallinen nuorisotyö rakenteistaa osaltaan nuorten vapaa-aikaa mahdollistamalla toimintaa, ohjaamalla tiettyihin menetelmiin tai myöntämällä tiloja järjestöille.

Minua on jo muutaman vuoden pohdituttaneet nuorisotalot. Millaisia nuorisotyöllisiä välineitä ne ovat? Mitä siellä tehdään? Miten kasvatuksellisen ohjaamisen, siis yleensä aikuisvetoisen tavoitteellisen toiminnan ja oleilun, yleensä vertaisvetoisen tavoitteettoman toiminnan, välinen probleemi ratkaistaan? Miksi talot ovat olemassa? Voisivatko ne olla olemassa jotenkin toisin? Miten pitkäät toimineet tilat kohtaavat atomisoituneen tai yksilöllisen pakkovalinnan sukupolven – tai ylipäätään ne muutokset, joita nuorisotutkijat yrittivät käsitteinensä ottaa haltuun? Lokakuun alusta lähtien minulla on ollut ilo saada pohtia näitä asioita tutkijana kaupunkimaisen nuorisotyön kehittämishankkeessa.

Nykyisessä talousahdingossa monet toimijat joutuvat perustelemaan omaa oikeutustaan ja olemassaoloaan. Kun pohditaan, miksi kunnat rahoittavat nuorisotiloja, kannattaa kurkistaa vähän taaemmas historiaan ja katsoa, millaista keskustelua käytiin 1970-luvulla, jolloin nuorisotaloverkostoa rakennettiin. Tänä aikakautena ei vallinnut nykyisen kaltaista yksimielisyyttä sen suhteen, ovatko nuorisotalot itsestäänselvästi hyödyllinen nuorisotyön instrumentti. Järjestöjen, joiden toiminta-ajatuksena oli tarjota nuorille harrastuksia, näkökulmasta avoin toiminta näyttäytyi tavoitteettomana säilömisenä, jonka kasvatuksellinen arvo lähenteli esimerkiksi eukonkantokilpailun tasoa. Laineet kävivät välillä korkeinakin, mikä heijastui myös Nuorisotyö-lehteen, johon Reijo Kurkela täräytti arvionsa vuonna 1976 (5/76, 5).

”Parhaimmillaan [avoin toiminta] on ollut joko tyhjänpäiväistä ajan kuluttamista, joka kouluttaa kaupallisen massaviihteen kritiikittömiä kuluttajia tai sitten se on tarjonnut nuoria ymmärtäviä kuuntelijoita, jotka kuitenkaan eivät voi mitenkään auttaa. Pahimmillaan se on ollut, ja on vieläkin alkeellista puoskarointia ja ongelmien keinotekoista kärjistämistä tuomalla runsaasti ongelmallista nuorisoa yhteen.”

Alkeellista puoskarointia, ja parhaimmillaankin tyhjänpäiväistä - reipasta tekstiä. Jotenkin ammattikunnan sisäisestä keskustelusta on tullut sovinnaisempaa, sillä harvemmin noin huikeita revittelyjä enää saa lukea. Kurkelan kaltainen rytistys näyttää nykyaikana varsin oudolta. Nuorisotilojen asemasta ja merkityksestä vallitsee yksimielisyys. Itsestäänselvästi puhe talotyöstä kääntyy puheeksi nuorisotyön perustyöstä. Toiminnan kasvattavuudesta vallitsee myös yksimielisyys, vaikka nuorisotyölle ehkä tyypillisesti voi olla hankalaa kuvata ulkopuoliselle, missä talotoiminnan kasvattavuus lymyää. Usein vastauksiksi saakin kuvauksia toiminnasta sääntöineen tai aktiviteetteineen, mutta harvemmin yksilöidysti, millainen toiminnan kasvatuksellinen mieli on.

Nuorisotilat ovat syystä tai toisesta tulleet pohdinnan kohteeksi. Eräs selitys on varmaankin se, että kunnallisen rakentamisen idea ja ihanteet ovat muuttuneet. Yhden ammattikunnan hallitsemista tiloista on siirrytty koko kunnan tiloihin, joita käyttää koko joukko kunnan virkamiehiä, järjestöjä ja kuntalaisia.

Tehokkuuteen pyrkivässä nyky-yhteiskunnassa myös kunnalliset tilat tulisi saattaa tehokkaaseen, ympärivuotiseen ja kokopäiväiseen käyttöön. Näin ollen yksittäisen hallintokunnan saattaa olla hankala saada omaan hallintovaltaansa tiloja. Aletaan enenevässä määrin rakentaa kunnan tiloja, jossa eri ammattikunnat toimivat eri aikaan yhteisten asiakkaiden parissa. Tämän seurauksena nuorisotyö ei välttämättä enää saa omia tiloja, vaan heille vuokrataan tietyiksi ajaksi tila kunnallisesta monitoimitalosta. Samoissa tiloissa voi toimia muitakin.

Tämä tietysti herättää kysymyksen, tarvitseeko nuorisotyö toimiakseen tiettyä tilaa, nuorten omaa tilaa. Kysymys asettuu, onko tietty nuorten tila ehto sille, että nuorisotyö pystyy toimimaan. Osa nuorisotyöntekijöistä vastaa kieltävästi. Eräs vastaus minulle toteaa, että ”nuorisotalo voi olla vaikka teltassa”. Fyysiset puitteet eivät niinkään ole tämän kannan mukaan tärkeitä, vaan keskeisiä ovat tavat toimia. Nuorisotyöllisin menetelmin saadaan kontakti nuoriin ja tätä kautta heitä voidaan ohjata tai kasvattaa tai kuten viime aikoina on tullut tavaksi sanoa, ohjata kasvatuksellisesti. Tämä ei vaadi omaa tilaa, vaan ammatillisen otteen.

Toisaalta tutkiessani Jokelan kouluväkivaltaa nuorisotilan rooli nuorten omana tilana osoittautui keskeiseksi tämän surullisen tapauksen jälkihoidossa. Tilasta muotoutui ampumisen jälkeen varsin ripeästi toinen kriisikeskus, jossa nuoret oleilivat sankoin joukon, osa jopa tilalla yöpyen. Tuttu, oma tila tarjosi työntekijöille tilaisuuden toimia tutussa tilassa, tutuin välinein. Jos oltaisiin oltu muissa tiloissa, pelkästään paikkojen opetteluun ja vaikkapa salasanojen saamiseen olisi mennyt oma aikansa. Nuorille tuttu tila tarjosi turvallisen paikan, jossa pystyi vain oleilemaan yhdessä muitten nuorten kanssa. Nuorisotyöntekijöille tilan tärkeys näyttäytyi selkeästi. He kuvaavat omaa asennettaan tapahtuman jälkeen sanomalla, että tila piti saada auki. Oli päästävä tekemään työtä tutulla ja hyväksihavaitulla välineellä.

Tutkijana joutuu kohtaamaan ristiriitaisia viestejä talo- ja tilatyön luonteesta ja menestysehdoista. Niiden tarkempi jäsentäminen vaikuttaa mukavalta haasteelta. Ainakaan turhan helpolla ei pääse.

Nuorisotyöntekijöille nuorisotila on tuttu ja joskus itsestään selväkin työväline. Myös nuorille se vuoden 2008 Nuorisobarometrin mukaan on tärkein nuorisotyön instrumentti. Jotakin annettavaa sillä ilmeisestikin on myös 2000-luvun kulttuurisessa maisemassa, jossa kovin moni asia on kadonnut, muuntunut tai uusiutunut. Tutkijana on kiinnostavaa yrittää suodattaa, missä talotoiminnan ydin on. Tutkijalle nuorisotilat näyttäytyvät haasteellisena paikkana. Niitä on tutkittu vähän eikä näin ollen ole oikein olemassa tutkimuksellista selkänojaa, esimerkiksi selkeitten jäsennysten muodossa. Toisaalta tässä on mukavatkin puolensa. Saa itse luoda omat jäsennyksensä ja näkemyksensä, vailla edeltäjien hartioita, joilla seisoa. 

16.10.2009
Sukupolvien kohtaamisia koleassa syksyssä

Antti Kivijärvi
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto 

Syksyn käynnistymisen huomaa kalseiden ilmojen lisäksi vilkaisemalla omaa (sähkö)postilaatikkoaan. Tasaisesti täyttyvä inbox on merkki siitä, että seminaarien järjestäjät, yliopistojen opetushenkilökunta ja nuorisoalan ihmiset ovat palanneet töidensä pariin. Tämä tietää reipastuvaa työtahtia myös tutkijalle.

Omaa syksyäni on värittänyt – rahoitushakemusten väsäämisen ohella – sukupolvien välisen dialogin ihmettely. Tätä vuoropuhelua, ja paikoin myös ohipuhumista, olen päässyt tarkastelemaan erilaisissa paneelikeskusteluissa sekä omassa työhuoneessani haastatteluaineistojen välittämänä. On varmasti syytä tarkentaa, että tässä (varsin varhaisessa) vaiheessa pohdiskelujani tarkoitan sukupolvilla ensinnäkin aikuisia nuorisotyöntekijöitä ja toiseksi nuoren sukupolven kulttuurisesti moninaista osajoukkoa. Puhun osajoukosta siksi, että koko nuoren sukupolven nimeäminen monikulttuuriseksi, suvaitsevaiseksi tai vaikkapa avoimeksi taitaa olla liian toiveikasta ajattelua. 

Aloitan sukupolvien välisten neuvotteluiden ruotimisen elävän elämän paneelikeskusteluista. Tällaisiin keskusteluihin olen osallistunut syksyn aikana neljässä eri kaupungissa. VR:n joskus kohtuutontakin kritiikkiä saaneet palvelut ovat siis olleet aktiivisessa käytössä. Jokainen tapahtuma on antanut tutkijalle uusia virikkeitä ja pannut ihmettelemään kentän ihmisten kokemusvaraston laajuutta sekä nuorten eläviä näkökulmia. Kaikkien edellä mainittujen keskustelutilaisuuksien ajatuksena on ollut tuoda ”monikulttuurisia nuoria” keskustelemaan nuorisotyön ja nuorten vapaa-ajan teemoista. Tämä onkin tervetullutta, jottei näistä teemoista keskusteltaisi ainoastaan aikuisten omissa piireissä. 

Lyhyestä tutkijantaipaleestani huolimatta olen ehtinyt huomaamaan, että monikulttuurisuuteen keskittyvät koulutus- tai keskustelutilaisuudet tuppaavat tavoittamaan vain näille asioille vihkiytyneet ihmiset. Lisäksi ”kantaväestön” nuoret puuttuivat keskustelijoiden joukosta. Ehkäpä näiden seikkojen vuoksi keskustelut olivat varsin konsensushenkisiä, eikä räiskyviä erimielisyyksiä syntynyt.  

Tästä huolimatta olin tunnistavinani ainakin yhden sukupolvisen ristiriidan paikan. Kenties keskeisin erimielisyys aikuisen ja monikulttuurisen nuoren sukupolven välillä koski kansallisia luokitteluja. Aikuistunut sukupolvi tuntuu monessa paikassa katsovan nuoria kansallisten kulttuurien ja erojen kautta. Ajoittain näytti siltä, että keskustelutilaisuuteen kutsutut nuoret olivat paikalla nimenomaan edustamassa ”omaa kulttuuriaan”. Nuoret vaikuttivat hämmentyneiltä eroja ja kulttuureja paikantavien kysymysten edessä. Oman kulttuurin tai etnisyyteen perustuvan identiteetin artikuloiminen tuntui olevan monelle nuorelle epäolennaista – tai ainakin vaikeaa. Lopulta erään keskustelun tuloksena oli nuorten pakeneminen heille asetetulta jalustalta kohti tavallisuutta tai toisaalta tavoiteltavaksi katsottua maailmankansalaisuutta. 

Monikulttuurisille nuorille ja nuorisotyöntekijöille tehtyjen haastatteluiden lukeminen on tuonut sukupolvien risteävät tulkinnat vapaa-ajan monikulttuurisuudesta paneelikeskusteluja kirkkaammin ja samalla monisyisemmin esiin. Jotta en paljastaisi etukäteen kaikkia tulkintojani, tai ennen kaikkea ylittäisi sallittuja merkkimääriä, nostan seuraavassa esiin vain yhden seikan.  

Haastattelujen aikuiset eivät katso keskustelutilaisuuksien aikuisten tapaan eroja ja kansallisuuksia, vaan heille monikulttuurisista taustoista tulevat nuoret ovat ennen kaikkea nuoria: kaikkia nuoria tulisi siten kohdella samalla tavalla. ”Värisokeus” näyttäytyy siten usein parhaana tienä kohti kulttuurisesti avointa vapaa-aikaa. Haastatellut ja monikulttuurisiksi nimetyt nuoret eivät tunnu olevan yksimielisiä värisokeuden ja tasavertaisen kohtelun myönteisestä voimasta.  

Kuten jo paneelikeskusteluista kävi ilmi, harva nuori haluaa tulla nostettavaksi kulttuuriselle jalustalle ja erityisen huomion kohteeksi. Toisaalta, moni nuori tuntuu vaimeasti kritisoivan tasapäistävää suomalaista nuorisotyötä, jossa kulttuuriselle erilaisuudelle ei aina ole tilaa, ja jossa omaa identiteettiä pitää taivutella kohti universaaliksi määrittyvää suomalaista normia. Huolestuttavimmillaan nuorten väite kuuluu, että omaa erilaisuuttaan on opittava peittelemään esimerkiksi välttelemällä oman äidinkielen puhumista. 

Mitä tästä kaikesta sitten voi päätellä? Ainakin sen, että ristiriitoja löytyy niin sukupolvien välillä kuin sisälläkin. Aikuinen nuorisotyöntekijäsukupolvi on jatkuvien neuvottelujen edessä pohdittaessa nuorten monikulttuuristuvaa vapaa-aikaa – eikä vähiten siksi, että yhteisesti sovitut toimintamallit ovat harvassa. Kaiken pohdinnan keskellä ei silti tule unohtaa erilaisista kulttuurisista taustoista tulevien nuorten kuulemista ja heidän näkemystensä huomioon ottamista.  

Nuoren sukupolven monikulttuurinen osajoukko ei ole kuitenkaan yksiääninen: toisille kulttuurinen identiteetti on hyvin merkityksellinen ja toisille tärkeämpää on olla nuorisotalolla biljardipöydän ääressä. Olennainen kysymys kuuluukin, onko nuorisotilojen biljardihuoneissa tilaa moninaisille etnisyyden, kulttuurin ja sukupuolen yhteen kietomille identiteeteille? 

Syysterveisin, Antti Kivijärvi 

Kirjoittaja on Joensuun yliopiston sosiologian oppiaineryhmän jatko-opiskelija ja työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa.

* * * * * * *  
26.6.2009

Nuorten vapaa-aika tutkijankammiosta katsottuna

Jani Merikivi
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto 

Toisin kuin jo aiemmin tähän blogiin kirjoittaa ehtineet osaavat tutkijat, kuten Marja Peltola tai Tarja Tolonen, en taida voida rakentaa vertauskuvallista matkakertomustani samalla viehättävällä tavalla esitetyksi fyysiseksi siirtymäksi nuorten vapaa-ajan avaraan maailmaan. Oma rajapintani nuorten todellisuuteen kun istuu jykevästi työhuoneeni pöydällä, vaikka toisinaan kannan sitä matkalaukkuun vangittuna työmatkoillani. Tämä kaiketi kuvastaa melko osuvasti tietokonevälitteisen nuorisotyön perimmäistä luonnetta, virtuaalisuutta tai sen kääntöpuolta, fyysisyyden puutetta. Siinä missä tutkimuskentälle täsmäiskuja tekevällä tutkijalla on mahdollisuus aistia talven napakat pakkaset, minä voin parhaimmillani nähdä huoneeni ikkunasta kadun toiselle puolelle itä-saksalaista arkkitehtuuria jäljittelevän kerrostalon. Ja jos vaikka nuorisotalolle pistäytynyt haastateltavan ystävä keskeyttäisikin keskustelun hetkeksi, niin tutkijankammioon harvemmin eksyy ihmisiä edes vahingossa.

Matkakertomukseni ilman matkoja ei silti ole täysin todenmukainen. Kaikesta virtuaalisuudesta huolimatta nuorten vapaa-ajan digitalisoituminen on lopulta vienyt minuakin ympäri maailmaa, ihan fyysisesti. Suomalaisten toimintatapa tehdä nuorisotyötä internetin välityksellä on herättänyt laajaa kiinnostusta myös kansallisten rajojemme ulkopuolella. Vaikka virtuaalinen nuorisotyö on suhteellisen nuori työmuoto vielä Suomessakin (nuorten tieto- ja neuvontapalveluja on ollut netin välityksellä tarjolla jo toistakymmentä vuotta ja läsnä olevaa nuorisotyötä viitisen vuotta), tutkimustuloksillamme on kysyntää.

Oma tutkimukseni on tarkastellut muun muassa nuorten säännöllistä sitoutumista internetin välityksellä toimiviin virtuaalimaailmoihin. Koska nuorille tarjotut digitaaliset vapaa-ajan palvelut ovat enimmäkseen omaehtoista toimintaa, edellyttää niihin sitoutuminen tutkimustulosten mukaan vahvaa nautinnollisuutta. Yhtäältä myös sosiaalisuudella on vaikutuksensa nuorten sähköiseen osallistumiseen, vaikka toisaalta yhteenkuuluvuuden tunne ei välttämättä ole sen merkittävä taustalla oleva vaikute. Nuoret toisin sanoen voivat viettää aikaansa verkostoissa, joissa muotoutuneet sosiaaliset siteet eivät pääasiassa ole luonteeltaan kovinkaan vahvoja. Tässä mielessä nuorten digitalisoitunut vapaa-aika näyttäytyy ainakin osittain vastaavalla tavalla kuin miten kirjallisuus nimenomaan subjektiivisen vapaa-ajan määrittelee. Myös Sami Myllyniemen kirjoittamassa tuoreessa nuorten vapaa-aikaa käsittelevässä tutkimuksessa (Aika vapaalla. Nuorten vapaa-aikatutkimus 2009) ovat tulokset olleet samansuuntaisia: omaehtoinen vapaa-aika on nuorille tärkeää. Mikäli nuorten nautinnollisuuden kaipuu ja tarve olla vapaa muiden asettamista velvollisuuksista on näinkin vahva, saattaa kynnys organisoituun digitaaliseen osallistumiseen nousta melko korkeaksi. Nuorille tarjotut digitaaliset vapaa-ajan palvelut saattaakin olla hyvä rakentaa lähtökohtaisesti esimerkiksi omaehtoiselle ja jopa lyhytaikaiselle järjestäytymiselle. (Tällaisia menetelmiä on onneksi jo kehitteillä!) Siinä mielessä voimavarojen markkinoiminen ja tarjoaminen nuorille itselleen heidän vapaaehtoisen järjestäytymisen tukemiseksi omista kiinnostuksenkohteista nousevien päämäärien ympärille voisi olla nuorten elämänlaadun parantamisen kannalta suotavaa.

Pitääkseni itseni fyysisesti liikkeellä ja jatkaakseni virtuaalisen nuorisotyön tutkimusta oma vapaa-ajan tutkimusmatkani sukeltaa  nyt entistä syvemmälle nuorten subjektiivisen vapaa-ajan määritelmiin ja teorioihin.

16.6.2009 

Tutkijan työn hyviä hetkiä: perjantai-ilta kentällä

Marja Peltola
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto / Helsingin yliopisto

Eräänä toukokuisena iltana matkaan bussilla minulle entuudestaan tuntemattomaan pääkaupunkiseudun lähiöön. Siellä asuu tuttu perhe: äiti ja kaksi alle 20-vuotiasta lasta, tytär ja poika. Äiti ja tytär ovat muuttaneet Suomeen Kurdistanista 1990-luvun puolivälissä, poika on syntynyt Suomessa. Olen tutustunut perheeseen vuonna 2007, jolloin haastattelin maahanmuuttajataustaisia perheitä silloista INTERFACE-projektiani varten. Keväällä 2009 sain uudestaan kutsun perhettä tapaamaan, kun soitin perheen äidille ja kerroin uudesta tutkimuksestani.

Perheen uusi kotitalo löytyy ongelmitta – siitä kiitos YTV:n reittioppaan karttapalvelulle, joka kullanarvoinen apuväline kenelle tahansa kenttätyötä pääkaupunkiseudulla tekevälle tutkijalle. On perjantai-ilta, ja asuinalueella on hyvin rauhallista, vain muutama lenkkeilijä on liikkeellä ja pari lasta leikkimässä pihalla. Perheen äiti avaa minulle oven, ja tytär tulee huoneestaan moikkaamaan minua, kun olen eteisessä riisumassa takkiani. Poika on keittiössä, mutta hänkin vetäytyy omaan huoneeseensa, kun istahdamme äidin kanssa olohuoneen sohvalle ja alamme jutella. Koti on siisti ja viihtyisä, sisustuksessa on runsaasti merkkejä perheen etnisestä taustasta. Parvekkeelta avautuu hieno metsämaisema, sen taakse aurinko kuulemma laskee syksyisin hyvin kauniisti. Molemmilla lapsilla on omat huoneensa, mutta äiti levittää yöksi itselleen patjan olohuoneen lattialle – pääkaupunkiseudun neliövuokrat ovat yksinhuoltajaäidille hyvin korkeat.

Äiti puhuu itsestään ja kokemuksistaan varsin avoimesti ja yksityiskohtaisestikin, vaikka sanoo, että erityisesti tunteista puhuminen tuntuu edelleen suomen kielellä vaikealta. Haastattelun jälkeen istumme keittiön pöydän ääreen kahville ja pullalle. Vieraanvaraisuutta ei tästäkään kodista puutu: kahvin ja pullan lisäksi tarjolla on prinsessakakkua (!), ja perheen äiti tarjoutuu lämmittämään minulle pitsaa. Hän harmittelee, ettei hänellä ole tarjota ”hyvää ruokaa”.  Kieltäydyn kohteliaasti pitsasta, prinsessakakku tosin kelpaa. Tämänkaltainen vieraanvaraisuus ei enää saa minua aivan yhtä hämilleni ja vaivaantuneeksi kuin ensimmäisiä kertoja siihen törmätessäni, vaikka edelleen tunnen oloni hieman hankalaksi, kun haastateltavani tarjoavat minulle avokätisesti paitsi aikaansa, mielipiteitään ja kokemuksiaan, myös kaikenlaisia herkkuja. 

Perheen nuorempi lapsi tulee kanssamme kahville. Hän istuu äitinsä viereen ja vaikuttaa aluksi hieman kiusaantuneelta ja hiljaiselta. Pikku hiljaa myös poika lämpenee ja alkaa ottaa osaa jutteluumme, ja kertoo kohta jo innolla koulun kevätretkestä. Keskustelu kääntyy perheen arkisiin asioihin, kuten kiistoihin kaukosäätimestä ja tiskivuoroista. Nauramme paljon ja äiti ja poika selostavat minulle kilvan hauskoja anekdootteja arkielämästään, painimisesta television ääressä, äidin ohjeista ja siitä, milloin ne ovat tarpeellisia ja milloin eivät. Hetkeksi perheen äiti vakavoituu, hän haluaa selittää minulle, kuinka tärkeänä hän pitää sitä, että myös pojat osallistuvat perheessä kotitöihin: ei voida ajatella, että ne kuuluisivat vain tytöille ja naisille. Oman poikansa hän haluaakin opettaa osallistumaan kaikkiin kotitöihin, sillä mitä muuten käy sitten, jos poika joskus muuttaa asumaan yksinään.

Äiti ja poika ovat fyysisesti paljon lähellä toisiaan, halaavat ja koskettelevat toisiaan. Äiti tosin sanoo, ettei isoksi kasvanut poika enää anna halata ja pussailla yhtä paljon kuin aiemmin, vaan sanoo, että se nolottaa. Minun silmiini äidin ja pojan läheisyys näyttää luontevalta ja molemminpuoliselta – kyllä, tältä näyttävät läheiset perhesuhteet.

Olemme jutelleet keittiössä kolmisin jo lähemmäs tunnin, kun havahdun siihen, että kello on jo toden totta melko paljon, ja olisi varmaan kohteliasta päästää perhe viettämään viikonloppua ilman tutkijan läsnäoloa. Tässä vaiheessa myös perheen tytär liittyy seuraamme omasta huoneestaan – hän pahoittelee, että on ollut koko keskustelumme ajan omissa oloissaan, kuulemma lataamassa kuvia Facebookiin. Sovin sekä pojan että tyttären kanssa henkilökohtaiset haastattelut myöhemmäksi. Jätän perheen suunnittelemaan illan jatkamista vuokravideon merkeissä ja lähden omaan kotiini. Kotimatkalla bussissa on hyvä olo, olen nauranut makeasti, mutta myös saanut paljon tutkimuksellisesti kiinnostavaa tietoa. En malta olla kaivamatta esiin vihkoani, ja jatkan ajatusten kirjaamista heti ylös (ettei yksikään pääsisi karkaamaan!) vaikka jälki on töyssyisen ja mutkaisen reitin takia lähes lukukelvotonta. Ajoittain tutkijan työ on yksi hienoimmista hommista mitä voi olla.  


15.6.2009

Ei mitään tekemistä missään

Sanna Aaltonen
tutkijatohtori, Helsingin yliopisto / Suomen Akatemia

Matkaillessa tulee luontevasti pohdittua liikkumiseen, paikkaan ja paikallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Itse olen tätä kirjoittaessani vierailevana tutkijana Melbournen yliopiston yhteydessä toimivassa Nuorisotutkimuskeskuksessa, missä paikalliset tutkimukset tarjoavat peilauspintaa helsinkiläisten yhdeksäsluokkalaisten elämään ja tulevaisuudensuunnitelmiin liittyvään työhöni. Viime aikoina olen tutustunut Tasmanian eteläkolkan pikkukaupungin, Myrtle Valen, nuorten elämään lukiessani Ani Wierengan (2009) 12 vuoden seurantatutkimukseen perustuvaa kirjaa Young People Making a Life. Vaikka kirja keskittyy koulutukseen ja työhön – tai työttömyyteen – johtaviin reitteihin, siinä sivutaan myös vapaa-aikaa. Paikalliset nuoret valittavat, että Myrtle Valessa ei ole mitään tekemistä. Hobartissa, 70 kilometrin päässä sijaitsevassa Tasmanian pääkaupungissa, sentään ”you’re right next to Kentucky Fried Chicken” (mts. 54). Tässä toteamuksessa vastaaja tuskin haaveilee ainoastaan leivitetyistä kanankoivista vaan paikasta seurustella muiden nuorten kanssa sekä ylipäänsä kaupunkimaisesta (idealisoidusta?) nuorisokulttuurista.

Myrtle Valesta ajatukset ovat vaeltaneet takaisin pohjoiselle pallonpuoliskolle toiselle pikkupaikkakunnalle, Pihtiputaalle. Muistattehan Ratsian vuonna 1979 sanoittama pihtiputaalaisten poikien katkera tilitys tekemisen puutteesta paikassa, jossa kaikki huvitukset on tehty vanhempien sukupolvien ehdoilla.

Me mentäis tanssiin - konkareita
tehtäis keikkaa - humppaveikot
juodaan viinaa - mentiin putkaan
mitä jäljelle jää?

Fyysinen etäisyys isoista keskuksista ja yhteisön koko asettavat omat vastaansanomattomat rajoituksensa myös nuorten vapaa-ajan vietolle. Toki maalla ja kaupungissa voi tehdä myös samoja asioita (esim. mopon rassaaminen) ja haja-asutusalueilla on mahdollisuuksia, joista kaupunkilaiset eivät osaa edes kuvitella. Toisen australialaiskollegan, Dan Woodmanin, aineistossa maaseudulla asuva poika nauttii niin paljon metsästyksestä ja kalastuksesta että on valmis tekemään kompromisseja opintojensa suhteen, jotta voisi vain jäädä kotipaikkakunnalleen. Kuulostaa tutulta suomalaisittainkin.

Jos palataan Pihtiputaalle, niin vielä katkerammaksi oman tekemisen puutteen laulussa teki se, että Lontoon skidit kehtasivat valittaa, että niillä on tylsää, eikä mitään tekemistä (I'm so bored!). Kuten Dianne Looker ja Peter Dwyer (1997 ref. Wierenga 2009) ovat todenneet, maalaisnuorten kuva kaupungista on ’place of more’: kaikkea on enemmän, oli se sitten rikoksia ja meteliä tai mahdollisuuksia, työpaikkoja ja vaihtoehtoja. Lontoon skideillä arveltiin olevan enemmän rock 'n' rollia, kun taas Pihtiputaalla se oli ”pirun harvinaista”.

Ratsia kiteyttää maalaispoikien oikeutetun harmin koskettavasti, mutta oman kaupunkiin sijoittuvan tutkimukseni kautta olen alkanut sympata myos niitä Lontoon skidejä. Vaikka lontoolaisilla on periaatteessa enemmän vapaa-ajanmahdollisuuksia jo siksi, että he asuvat miljoonakaupungissa suhteellisen lähellä kaikkea, mahdollisuudet ja resurssit ovat kuitenkin kaikkialla epätasaisesti jakautuneita. Yksi haastattelemani nuorten kanssa toimiva ammattilainen pohti helsinkiläisnuorten harrastamisen eroja ja esteitä seuraavasti:

Ettei teini-ikäinen nuori, eihän se innostu mistää, emmä mihkään lähe. Ja jos ei sitä o alunpitäenkään mihinkään viety tai ohjattu tai innostettu, niin ei se osaa itekseen mennä, vaikka se tiedostaiskin, että mä haluun, must ois kiva harrastaa jotain. Ja sit varsinkin, ku meet johonki korisjengii, ni sanotaa et kakssataa euroo maksaa kausi, ni ei o sitä rahaa. [...] Tai sit nykymaailmas tuntuu välil niin pelottavalt kulkee täällä, että kun ne ei kaikki täs omalla alueella ne harrastukset, että sitte lähtee johonki keskustaan tai johonki eikä ookkaan niit kuskaajia tai viejiä, ni sit ei uskalla lähtee.

Kaupungissa harrastaminen vaatii siis sekä perheen taloudellisia että kulttuuria resursseja, lähiympäristön pitkäaikaista kannustusta ja konkreettista ohjausta. Lyhyet etäisyydet ja hyvät kulkuyhteydet auttavat, mutta eivät kuitenkaan automaattisesti kuljeta nuoria kodin ulkopuolisiin vapaa-ajantoimintoihin. Kuten Wierengakin (2009, 28) kirjoittaa, etäisyydet eivät ole vain fyysisiä vaan myos kulttuurisia ja ideologisia. Ihmiset ovat epäilemättä tietoisia oman asuinalueensa ulkopuolisesta maailmasta, mutta se voi silti olla vieras ja etäinen kokonaisuus, jossa ei osata toimia. Wierengan (2009, 50–51) mukaan paikkaan liittyvät käsitykset ja rajoitukset toimivat samalla oman mielikuvituksen ja sitä kautta omien mahdollisuuksien rajoituksina. Helsinkiläisyyskään ei siis tarkoita sitä, että nuoret osaisivat käyttää kaikkia Helsingin tarjoamia mahdollisuuksia ja liikkuisivat siellä suvereenisti. Tämän toi esille myös haastattelemani moniammatillisen nuorisotyöprojektin vetäjä.

Ja sit jossain vaiheessa me mietittii, ku oli paljo nuoria, jotka jätti tulematta [projektin toimintaan], että sitte ku sitä lähti purkamaan, ni saatto olla just se, että he ei uskalla tulla tälle alueelle. Ei välttämättä semmosest väkivallan pelosta tai mistää semmosesta jengijutuista, vaan et ku ne ei o koskaan käyny täällä ja sitte ku täällä alueella on vähä se oma jenginsä, että mä en varmaan kuulu sinne. Ku sit taas Itä-Helsinki on must jotenki, siel kuljetaa paljo enemmän, siel se metro kuljettaa.

Itähelsinkiläisen nuorten parissa toimivan ammattilaisen mukaan metro kuljettaa nuoria ainakin Itäkeskukseen, mutta ei juuri sen pidemmälle kuten keskustaan. Itä-Helsingissä viihtymisessä tai paikallisuudessa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, mutta liikkumisen arastelu voi estää tekemästä jotain, esimerkiksi hakemasta muuten mieluisaa työharjoittelupaikkaa oman alueen ulkopuolelta tai lähtemästä kauempana olevaan harrastukseen. Yksi haastateltava pohti sitä, kuinka ”liikkumiskulttuurin luominen olis syytä alottaa aikasin”. Hänen mielestään jo ala-asteella, kun oppilaat ovat “hyvinkin rohkeita”, kannattaisi käydä opintokäynneillä oman asuinalueen ulkopuolella ja laajentaa tuntemusta kotikaupungista.

Voisi siis ajatella, että nuorten kanssa toimivien kannattaa muistaa kummatkin: paikallisuuden merkitys ja mielekkään toiminnan tarjoaminen lähellä nuoria sekä kulttuuristen etäisyyksien umpeenkurominen, rohkaisu liikkua ja toimia omaa aluetta kauempana. Mutta kyllä tylsyydestä saa valittaa missä tahansa, Lontoossakin.  

18.5.2009 

Aktiivisesti ympäri maapalloa kiertävä nuorten vapaa-aika – ja tutkijan työ

Sofia Laine
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Helsingin yliopiston yliopistoliikunta tarjoilee ohjattua liikuntaa – tai liikkumattomuutta – moneen makuun, mukaan lukien rentoutustunteja. Väitöstutkimustyön ja pienen lapsen hoidon arkiyhtälöitä ratkovalle nämä tunnit antavat aikaa oman kehon kuuntelulle ja itsereflektiolle.  Seuraavaa harjoitusta voin suositella kaikille – vapaa- tai työajalla kokeiltavaksi:

1. Sulje silmät.
2. Hiljenny kuuntelemaan oman kehosi tuntemuksia, hengityksen kulkua. Miten ilma kulkee sisään keuhkoihin, suun ja nenän kautta ulos. Onko keho rento vai jännittynyt?
3. Ajattele itseäsi kyseisessä huoneessa, tilassa, jossa juuri nyt olet. Onko huoneessa muita? Mitä ääniä huoneessa kuuluu?
4. Ajattele huoneen ympärillä olevia muita huoneita, rakennusta, jossa olet – mitä siellä tapahtuu, mitä ääniä eri huoneista korviisi kantautuu. Kuvittele itsesi osana tätä rakennuksen rajaamaa yhteisöä.
5. Kuvittele itsesi osana kaupunkiasi, katso kaupunkiasi lintuperspektiivistä ja tarkkaile rakennusta, jossa olet osana koko kaupungin kokonaisuutta. Kuvittele itsesi kulkemassa rakennukseen ja sieltä pois – kotiin ja minne ikinä kaupungissa normaalisti kuljetkin. Katsele omaa liikkumistasi ympäri kaupunkia, tutuissa paikoissa.
6. Kuvittele itsesi lentokonettakin korkeammalle, tarkastele omia tekemisiäsi koko maan mittakaavassa: kuinka kuljet kaupungista toiseen, minkälaisia reittejä elämäsi kotimaassasi kulkee. Sinne ja tänne.
7. Kuvittele katselevasi omaa toimintaasi avaruudesta, näet koko maapallon edessäsi. Katso, kuinka liikut ympäri maapalloa – miten paljon elämässäsi kuljet pitkin poikin pallon pintaa. Tuonne ja takaisin.

Aikas paljon liikettä varmaan itse kullakin? Varsin hullunkurista tohotusta paikasta toiseen: Rovaniemi, Malmö, Belém, Porvoo, Tampere, Barcelona – mainitakseni vain viime elokuun jälkeiset työkomentoni Helsingin ulkopuolella. Yritin myös päästä nuorisokomissaarin kanssa juttusille Helsinki–Bryssel-videokonferenssissa, mutta homma peruuntui tietoteknisistä syistä. Tutkimieni kansainvälisiin poliittisiin kokouksiin osallistuvien nuorten kinetiikka ei ole paljon verkkaisempaa: vapaa- ja työajalla mennään ja tullaan niin Suomen sisällä kuin pitkin poikin Eurooppaa, mutta myös muu maailma otetaan haltuun pala palalta.

Osa nuorista osallistuu kokouksiin vapaaehtoisesti, osa työnsä takia. Tähän mennessä olen kokenut matkustamisen olevan lähinnä etuoikeus: töitä tehdessä näkee ja oppii maailmaa. Mutta matkustaminen voi myös olla rasite – erityisesti se on rasite ilmastolle, mutta myös matkaajalle ja tämän perheenjäsenille. Ei välttämättä olekaan aina niin mukavaa, että työ tai harrastus siirtyy aikavyöhykkeeltä toiselle. Maailmalla on syytä olla varovainen, ja varautua yllätyksiin.

Nairobin Maailmansosiaalifoorumiin osallistuneita suomalaisnuoria haastatellessani kävi ilmi, että monelle heistä sosiaalifoorumi oli syy ja mahdollisuus ensimmäiseen Afrikan matkaan. Osa heistä saapui myös Amazonin reunamille Belémiin. Kun Nairobissa osa suomalaisnuorista joutui keskelle poliisien ampumavälikohtausta, oli nuorisotutkija lähellä tulla ryöstetyksi Belémissä. Maailmankansalaisen on oltava valppaana kulkiessaan tuonne ja takaisin.

Ja minne seuraavaksi? Vuonna 2011 Dakariin!
Päätös järjestää vuoden 2011 Maailman Sosiaalifoorumi Senegalin pääkaupungissa ei ollut helppo, raportoi maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen muutama päivä sitten tehtyä päätöstä. Nuorisotutkimuksellisesti tapahtumapaikka on velvoittava: Senegalin nuoret miehet koettavat onneaan pyrkiessään henkensä kaupalla Eurooppaan. Me potentiaaliset sosiaalifoorumituristit tuomme haluttuja euroja Dakariin, mutta se ei vielä riitä. Meidän on myös tuotava vaihtoehtoja, dialogia, realistisia yhteisiä tavoitteita ja konkreettisia tekoja – siellä ja täällä.

Jos kuuntelee Senegalin ensimmäisen presidentin Leopold Sedar Senghorin haastattelun vuodelta 1963 YLEn Elävästä arkistosta, huomaa sen olevan monilta osin relevantti, jopa moderni tänäkin päivänä:

Eurooppalaiset ovat unohtaneet vuoropuhelun merkityksen. […] Jokainen keskustelija on osittain oikeassa. Tämä taipumus keskusteluun, palaverin arvostaminen, on juuri Afrikkalaisten hyve. […] Vain rauha voi turvata sopuisan rinnakkaiselon ja kansainvälisen yhteistyön, joka on välttämätön rakentaaksemme yleismaailmallisen kulttuurin. Tämä universaali kulttuuri on meidän ihanteemme. […] Kulttuuri on politiikan peruste että myös sen päämäärä.

Ei kun pyykkiä pesemään ja tunnelmaan virittäytymään: haastattelijan mielestä Senegalissa on ”kuumaa ja kostaa kuin pyykkituvassa […] presidentin kansliassa on kuitenkin viileätä. Se on ilmastoitu.”

Senegal Fast Food – here I come!
Kuka lähtee mukaan? Ja millä agendalla? Eiköhän suunnitella jokin nuorisotutkimuksellinen ja -työllinen interventio sosiaalifoorumin avoimeen tilaan? Hihat heilumaan!

Näin nuorisotutkija palasi avaruusperspektiivistä takaisin työhuoneeseensa sorvin ääreen.

22.4.2009 

Tutkimusta avustamassa

Kaisa Suoranta
tutkimusavustaja

Kun Mirja Määttä kysyi tammikuussa, olisinko halukas työskentelemään tutkimusavustajana, ei vastausta tarvinnut pitkään miettiä. Tutkimuksen aihepiirikin oli lähellä oman (tekemistä odottavan) graduni aihetta, joten edessäni oli hieno mahdollisuus päästä tutustumaan sekä tutkimusaineistoon että tutkijan työhön, josta opiskelijalla on helposti kaikenlaisia enemmän tai vähemmän paikkansa pitäviä mielikuvia.

Aloitin työni hyppäämällä niin sanotusti altaan syvään päähän. Olin Mirjan mukana Lastensuojelun laatupäivillä, jossa sain laajasti tietoa lastensuojelun suunnitelmista ja niiden taustasta Kuntaliiton näkökulmasta. Seuraavaksi meninkin itsekseni kaksipäiväiseen Täällä lapsi ja nuori – kuuleeko Suomi -työseminaariin, jossa näkökulma lastensuojelun suunnitelmiin oli taas hiukan toisenlainen. Molemmissa koulutustilaisuuksissa olin ikään kuin tarkkailijan roolissa, sillä aihepiiri ei ollut minulle täysin tuttu enkä oikein kuulunut kohderyhmäänkään. Varsinkin työseminaarissa olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin minut otettiin vastaan siitä huolimatta, että olin ulkopuolinen ja opiskelija, jolla ei ole samanlaista kokemusta kuin muilla osallistujilla. Silti pääsin hyvin ryhmiin mukaan.

Olen koonnut ja etsinyt aineistoja tutkimuksessa mukana olevista kaupungeista. Hyvinvointia käsitteleviä asiakirjoja on tehty erilaisilla nimekkeillä, joten etsimisessä ei ole saanut luovuttaa liian helpolla. Yksi asia on kuitenkin yhä kirkkaampi; tässä maassa on tehty melkoinen rivi selontekoja, raportteja, suunnitelmia ja ohjelmia. Asiaa sivummalta katsellen tulee väkisinkin mieleen, mikä on se hyöty suhteessa näihin asiakirjoihin käytettyyn työpanokseen, aikaan ja vaivaan? Esimerkiksi kuinka moni kuntalainen on tutustunut edes osaan omassa kunnassa tuotetuista suunnitelmista ja ohjelmista, vaikka varsinaisesti näitä ei lukevien kuntalaisten iloksi tehdäkään.

Uuden aineiston keräämiseen osallistun, kun olen Mirjan mukana tekemässä ryhmähaastatteluja. Vaikka haastatteluissa on suurin piirtein sama rakenne ja kysymykset joka kerta, on jännä huomata miten erilaisia ne tilanteina kuitenkin ovat. Vastaanotto ja tunnelma on ollut poikkeuksetta hyvä ja haastateltavat ovat kertoneet mielipiteistään jopa yllättävän avoimesti. Kaupunkien välillä on eroja siinä, millaisen mielikuvan haastateltavat antavat työstään ja suhtautumisesta siihen ja millainen tunnelma ja mieliala suunnittelutyöstä välittyy. Eroja ei niinkään ole eri toimialojen edustajien näkemyksissä vaan nimenomaan kaupunkien välillä: jossain katsotaan kaihoten vanhoihin hyviin aikoihin ja joissain optimisina tulevaan. Olen myös ollut yllättynyt siitä, miten paljon taantuman vaikutukset ovat läsnä haastatteluissa. Yksi haastateltava jopa sanoi, että vastaukset olisivat varmasti toisenlaisia, jos haastattelu olisi tehty lokakuussa.

Haastatteluissa on omat järjestelynsä, kuten aikataulujen yhteensovittaminen ja matkustaminen. Tutkimusavustajan suurin työ alkaa kuitenkin silloin, kun nauhuri on sammutettu eli litteroidessa. On ollut mielenkiintoista huomata, miten litteroidessa toiset kommentit voimistuvat ja toiset,  joista on jäänyt vahvempi mielikuva, lieventyvät. Haastattelu vastauksineen näyttäytyy toisenlaisena ja samalla huomaa sanattoman viestinnän merkityksen. Miten outoa olikin litteroida haastattelua, jossa ei itse ollut paikalla.

Työni tutkimusavustajana lähestyy loppuaan. Voin kuitenkin jo nyt sanoa, että olen saanut uudenlaisen näkökulman tutkijan työhön. Työn edetessä täytyy tehdä jatkuvasti valintoja rajaamisen, näkökulmien ja tekstintuottamisen suhteen; mitä kirjoittaa, milloin ja mistä näkökulmasta… Mielenkiintoista on ollut havaita, millaiset inhimilliset ja arkisetkin syyt vaikuttavat aineiston rajaukseen ja hankintaan. Työhön liittyy myös monenlaista tiedonhankintaa ja aineistonkeruuta sekä yhteydenpitoa erilaisiin verkostoihin. Tutkija ei olekaan yksinäinen puurtaja, joka istuu kirjakasojen ympäröiminä sormet kiinni näppäimistössä!

22.4.2009 

Tuoretta heinää märehtimässä 17–20.4.

Mirja Määttä
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Pähkäily näyttää kuuluvan tutkijan elämään. Tällä hetkellä pähkäilen, millaisen esityksen tekisin kesäkuun alussa Tampereella pidettäville lapsuuden tutkimuksen päiville. Vastaavia kysymyksiä näyttää tulevan jatkuvasti eteen työssäni, ehkä olen ammattipohtija. Onneksi on erilaisia verkostoja, kuten tämä Vapaa-ajan hanke ja tutkimussuuntautunut työyhteisö Kuopion yliopistossa, joissa tiettyyn rajaan saakka on lupa märehtiä. (Miksi näihin pohdintasanoihin tulee niin paljon ä-kirjaimia?) Lapsuuden tutkimuksen päiviä ajatellen minulla on kaksi vaihtoehtoa:

1. Englanninkielinen esitys suomalaisen lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman keskeisistä tavoitteista erilaisten vaikuttajatahojen näkövinkkelistä. Aineistona ovat kehittämisohjelman laatimisvaiheessa annetut lausunnot sekä sähköpostikyselyyni annetut vastaukset. Mitä teemoja vastaajat haluaisivat saada näkyville suomalaisessa lapsi- ja nuorisopolitiikassa? Miltä suomalaisen lapsi- ja nuorisopolitiikan nykytilanne heistä näyttää? Tämä saattaisi kiinnostaa kansainvälistä kuulijakuntaa ja olisi myös hyvä pohja mahdollista Englannin keikkaa ajatellen, mutta aikaa on vähän toukokuun loppuun.
2. Suomenkielinen esitys kuntiin suuntautuvasta hyvinvointipoliittisen suunnittelun ohjauksesta, sellaisena kuin se näyttäytyy muutamassa ammattilehdessä vuosina 2006–2008 sekä viiden kunnan viranomaisryhmän haastatteluissa. Tämä saattaa olla lapsuuden tutkijoille vähän liian etäällä lapsista ja nuorista, mutta ajatuksellisesti kypsempää. Sopisi ehkä sosiaalipolitiikan (pidetään muuten Kuopiossa lokakuussa) tai hallinnon tutkimuksen päiville paremmin.

Tämä pohdinta kertoo, että tutkimuksessani on erilaisia aineistoja (virallisia, julkisia, ammatillisia, omia ja muiden kyselyaineistoja sekä kuntahaastatteluja) käytössä, ja niistä tehtävät analyysit ovat vaiheessa. Myös kuulija- ja lukijakunta vaihtelevat, tutkimuksen kieli ja näkökulma niiden mukana. Erilaisten seminaarien ja päivien tarkoituksena on kai hyödyttää tutkijoita omien julkaisujensa tuottamisessa. Voihan niillä olla sosiaalisempia ja tieteellisesti syvällisempiäkin merkityksiä, jotka eivät ole vielä auenneet minulle ; )

Olen juuri saanut käsistäni osuuteni lääninhallitusten nuorisotoimen peruspalveluarviointiin, joka julkaistaan valtakunnallisena raporttina kesäkuussa. Työ oli antoisaa, aineisto kiinnostavaa. Se tarjosi mainion ikkunan kuntien lapsi- ja nuorisopoliittiseen ohjelmatyöhön sekä nuorisotoimen ajankohtaisiin kehittämishaasteisiin. Lapsi- ja nuorisopoliittista ohjelmatyötä tarkastelemme myös kuntahaastatteluissa, joista näillä näkymin viimeinen on huomenna. Pakkaamme nauhurin, patterit, haastattelurungon ja muistiinpanovälineet laukkuun ja sitten vaan matkaan. Mukanani on tutkimusapulainen Kaisa Suoranta, joka on auttanut minua selviytymään useista päällekkäisistä tehtävistä, litteroinut haastatteluja tuoreeltaan sekä selvittänyt kuntien ohjelmapaperitilannetta.

Sitä aina välillä pohdin (taas pohtimassa), että miksi tämä aihepiiri kiinnostaa minua. Mitä näiden lasten ja nuorten hyvinvointipoliittisten suunnitelmien takaa löytyy? Löytyykö mitään? Mistä ne kertovat, mistä ne ovat keissi? Tätä ratkaisua voin märehtiä edelleen, lapsuuden tutkimuksen päivän esityksen sain jo päätettyä. Olkoon se, mitä ohjelmassakin lukee.  

8.4.2009

Tunnelmia kentältä ja tutkimustyön tiimellyksestä

Tarja Tolonen
tutkija, Nuorisotutkimusverkosto

Tutkimuspäiväkirja maaliskuun eräs torstai, 2009, itähelsinkiläinen nuorisotalo

Lähdin kello neljän aikaan töistä kohti itäistä Helsinkiä. Varmistelin haastatteluun tulevalta pojalta, että hän muistaa tapaamisen, piip piip, kännykät piippaavat, ja haastattelu varmistuu.

Olin ajatuksissani metrossa ja arvasin menneeni väärään metroon: hyvällä tekosyyllä jäin pois Itiksessä ostaakseni kahvia ja jotain: on rankkaa mennä työpäivän jälkeen nuorisotalolle. Tuntuu, että olen aina nukuksissa tähän aikaan illasta. Jäätyäni metrossa pois näin ekat tutut: pari tyttöä nuorisotalolta. Ostettuani kahvit jatkoin metromatkaa. Ihanaa että on jo valoisaa tähän aikaan: kun aloitin joulu-tammikuussa kenttätyön, oli niin pimeää etten nähnyt ulos lainkaan. Nyt näkee kuinka paljon luontoa kuuluu suomalaiseen moderniinkin lähiöön. Saavuimme puistomaiselle alueelle – tyypillistä tälle alueelle, jossa on kerroksellisesti eri aikakausien rakennuksia lähes vierekkäin.
Paikka ei todellakaan vaikuta miltään kamalalta lähiö-slummi-kivikylältä: lähiöt ovat mainettaan parempia, ainakin auringonpaisteessa ja -1 pakkasasteen lumenhohteessa.

Jäin pois metroasemalla ja puikkelehdin ruuhkassa kohti uloskäyntiä ja sitten  nuorisotalolle päin. Edelleen nautin siitä, että oli jo niin valoisaa. Mietin miten kevään tullessa tekisin videomatkan jonkun vapaaehtoisen kanssa tässä lähiössä.

Saavuin aika tasan kello viisi, kuten olin lupaillut, mutta menin aluksi juttelemaan työntekijän kanssa – sovimme uuden ajan ja kyselin miten työmatka oli mennyt: flunssassa. Ikävää. Paikalla, tasan kello viisi oli jo muutama nuori heti ovien avauduttua. Jätin kengät eteiseen, vein takkini naulaan toimiston puolelle, ja nuorisotyöntekijä avasi meille kerhohuoneen oven. Täällä oli rauhallista puhua, ja ikkunasta näkyi puita. Taustalta kuului jotain hälinää ja poraamista, mutta se ei haastattelua haitannut.

Haastattelin noin 17-vuotiasta poikaa, Tomppaa (peitenimi). Haastattelu alkaa mukavasti, nuori mies alkaa kertoa opinnoistaan ja työkokemuksistaan ja harrastuksistaan jo ennen kuin saan paperini ja nauhurin päälle. Täytänkin osan lomakkeista vasta haastattelun lopussa, ja tämä nuori mies suhtautuu ihan vakavasti näihin: ottaa jopa lopuksi tutkimusesitteen itselleen – kaikki eivät tätä tee vaan vilkaisevat sen läpi nopeasti.

Haastattelu on intensiivinen ja dialoginen: Tomppa kertoilee omaa tarinaansa, minä kyselen lisää, lisään lifelinea ja karttaa nenän eteen haastattelun kuluessa. Näin ei käy kaikissa haastatteluissa – varsinkin nuoremmat vastailevat lyhyemmin. Usein hekin intoutuvat kertomaan harrastuksistaan, mutta silti vanhemmat haastateltavat tuntuvat näkevän tilanteessa myös mahdollisuuden kertoa elämästään ja pohtia sitä. Tomppakin kertoo muutamasta elämässä mullistaneesta asiasta, alkoholinkäytöstä sekä tappeluista ja muista rikkeistä, koulusta erottamisesta sillä hän näkee ne jonain joka on takanapäin. Tässä hetkessä puhuu nuori mies, joka on kiinnostunut opiskelemastaan alasta ja tulevaisuudesta ja joka haluaa myös rajoittaa omaa alkoholinkäyttöään. Tämän nuoren miehen käytös on nyt niin sosiaalista, että olen hieman hämmästynyt hänen yllättävistä paljastuksistaan omasta menneisyydestään. Yhtä kaikki, sovimme että jatkossa keväällä kuvaamme hänen lapsuuden ja nuoruuden maisemiaan videokameralla ja kameralla. Tavallinen karttaan piirtely ei tunnu hänelle riittävän. Itä-Helsinki on sydämessä. Kiinnostavasti hän myös kertoo siitä, miten metrolinjaa seuraten ovat tutustuneet kaupunkiin pikkuhiljaa.

Pohdimme myös rasismia, kun hän puhuu suhteestaan joihinkin somalialaisiin poikiin: hän kertoo että nuorisotalolla ei ole mitään ongelmia näiden poikien kanssa koskaan ollut, mutta muualla on joutunut riitaan kyllä. Hänen mukaansa on mukavia ja ärsyttäviä tyyppejä.

Jäin miettimään tätä: tulee mieleen luistinhetki omassa lähiössä, samoin kuin Tuula Gordonin yksi analyysi. Tuulan analyysissa eräs poika ilmaisee ennakkoluulojaan, toisaalta sanoo että hänellä on erilaisia ystäviä, joiden kanssa myös tappelee. Ja kerran näin ollessa vartija vei juuri tumman ystävän pois... Poika jää ihmettelemään tätä.

Omassa lähiössäni olen luistinradalla lasteni kanssa. Vaihdamme luistimia, ja keski-ikäinen mies tulee valittamaan takana istuville somalialaispojille että ovat vieneet jonkun mailan. Yksi isommista pojista komentaa pienempää, miksi menit ottamaan sen. Juttelemme poikien kanssa niitä näitä, ja he tekevät tuttavuutta poikani kanssa. Paikalle saapuu meille tuttu vaihtelevasti mukava ’kovis’ poika, joka hengaa erilaisten poikien, niin suomalaisten kuin uussuomaisten kanssa. Välillä poika on hyvissä väleissä kaikkien kanssa, toisinaan taas hän kukkoilee kaikille.

Nyt, hänen saapuessaan hän toimii selvästi välittäjänä ja saa kaikki silloin kentällä olevat pojat kisaamaan keskenään: Kaikilla ei ole mailaa, peliä ei synny, mutta keksivät luistella kilpaa kentän päästä päähän, ja kaikilla on hauskaa (paitsi ei aina hitaimmilla...).

Minulle välähtää (siis Tuulan Gordonin esimerkin, oman haastatteluni sekä tämän luistinratakokemuksen kautta), että tietynlaiset eri ryhmissä sukkuloivat streetwise- pojat tuntuvat käyvän tyylillistä ’keskustelua’ itsensä kanssa ja vaihtelevat positioita: toisinaan he voivat ilmaista ennakkoluuloisia mielipiteitään (ja siis, jopa solvata toisia ja tapella heidän kanssaan) ja toisinaan juuri he yhdistävät eri porukat. Mikä tässä on kiinnostavaa? No kohtaaminen tietysti. Siis. se, että he eivät vain eristy omiin (keskiluokkaisiin?) harrasteryhmiinsä ja vanhempien luomiin turvaverkkoihin, vaan oppivat tuntemaan paikalliset nuoret hengaamalla ulkona – siitä on myös hyviä seurauksia. Tuntuu että he ovat yksi ryhmä nuoria, jotka kohtaavat erilaiset maahan juuri muuttaneet tai uussuomalaiset nuoret. Koulussakin on erilaisia porukoita, mutta ainakin meneillään (17 haastattelua) olevan tutkimukseni yksi viesti saattaa olla se, että niin sanotut maahanmuuttajanuoret kaikessa kirjavuudessaan pitävät yhtä, mikä sisältää riskin jäädä joistain sosiaalisista verkostoista ulos. Nämä katu-uskottavuutta etsivät vaaleahapsiset (työväenluokkaiset) nuoret miehet ovat siis avautuvampia (monessa mielessä) kuin perhekeskeiseen elämään keskittyvä ja nuorten ’hyviä’ vapaa-ajan harrastuksia varmisteleva keskiluokka. Ainakaan keskiluokkaisemmat nuoret eivät tunteneet kovin monia maahanmuuttajanuoria – vaikka tahtoa ei olisi puuttunut niin oma (tehokas) ajankäyttö ei antanut sille tilaa. Mutta mene ja tiedä, tarkempi analyysi tästä on tarpeen. 

Noh, ajatuksia herättävä haastattelu loppuu, ja kello on jo seitsemän illalla. Istun sohvaryhmään ja sovin Tompan kaverin kanssa tapaamisen viikon päähän. Hän  merkitsee haastattelun ylös kännykkäänsä. Pojat lähtevät ja sohvaryhmään tulee ryhmä tyttöjä. Eräs heistä kysyy muistanko hänen nimensä ja kysyn muistaako mun. Hän yrittää taas käydä kauppaa leffalipuilla (kuten on alusta asti yrittänyt pummia niitä multa kun kuuli että niitä on jaossa haastattelusta) ja nauraa että toi sano että musta tulee hyvä käymään kauppaa. Myös kaksi muuta haastattelemaani tyttöä istuvat sohvalla ja juttelevat. Tytöt ovat 13-vuotiaita, mutta monet aika kypsiä sellaisia – tai siis eivät ainakaan paljasta lapsenomaisuuttaan täällä nutan julkisuudessa. Juttelevat kaikenlaista shoppailusta jne. Joku ostanut keltaisen hupparin ja miettivät millaisen itse olisivat ostaneet (pinkin). Miettivät myös paljonko olisivat maksaneet siitä, ett joo, jos se ois merkkivaate.... Mielestäni tähän sisältyy epäsuoraa tyylillistä erontekoa, vaikka eivät sitä ääneen sanokaan eivät arvostele suoraan ketään.  …Kyselen myös vähän hiihtolomasta: talo oli kuulemma täys, ketjureaktori tarkoitti sitä että voi mennä eri paikkoihin seuraamaan tapahtumia, ’mutta me oltiin täällä’ (paikallisuus rulettaa). Kun kerroin miltä näytin omalla lasketteluvideolla, joku tytöistä kertoi myös nolon tilanteen ’missä oli näyttänyt ihan kundilta’. Taustalla tulee tappelu kahden pojan välille, ja heti ohjaajat menevät väliin. Kyselen että tappelevatko tytöt täällä koskaan. Tyttöjä naurattaa ja leikkivät ’kissatappelua’.

Tytöistä vielä: tekivät tuttavuutta kaikkien kanssa ja kommentoivat ohikäveleviä tyttöjä ystävällisesti. Kuitenkin aistin, että he puhuivat jostain arvioivasti, eli jotain hienovaraista erontekoa oli menossa. Tuli mieleen myös koulun julkisuus: nuoret ovat toisilleen näkyvillä ja potentiaalisen arvostelun kohteena – toki tämä pätee missä tahansa julkisuudessa, tässä vain tuntuu olevan haavoittuvuutta mukana. Puhuvat myös pojista: ovat antaneet pojille salanimiä, joiden avulla puhuvat niistä.
Tytöt lähtevät ulos ja miettivät että onko täällä tänään mitään tekemistä. Teen lähtöä kotiin ja sovin vielä kahden kanssa haastattelut viikon päähän.
Moikkaan ’pelikavereitani’ eli tyttöjä, jotka pelaavat usein korttia ja joiden kanssa olen aikaisempina iltoina pelannut.

Haen takin toimistosta, jätän työntekijälle lapun koska tulen ja vaihdan pari sanaa hänen kanssaan. Lähden kotiin kello 19.40. Talossa on joitain kymmeniä nuoria paikalla, listaa en näe nyt missään. Matkalla kirjoittelen käsin vihkoon muistiinpanoja, ja nyt illalla klo puoli 12 lopettelen näitä. Hyvää yötä minä. Oli kyllä kiinnostava ilta taas nutalla.

8.4.2009

Tutkimusmatka nuorten vapaa-aikaan – siis minne?

Leena Suurpää
tutkimusjohtaja, Nuorisotutkimusverkosto

Tutkimusohjelma Nuorten vapaa-ajan käytännöt ja nuorisotyö Suomessa polkaistiin käyntiin vuoden 2008 alussa, ja se jatkuu aina 2010 loppuun saakka. Neljän opetusministeriön avustuksella aloittaneen tutkijan lisäksi mukaan on vähitellen rekrytoitu myös muita aiheen parissa toimivia tutkijoita. Nyt, noin vuosi käynnistymisen jälkeen, tutkimusohjelmassa on monipuolinen joukko nuorten vapaa-aikaa eri näkökulmista tarkastelevia tutkijoita.

Ensimmäisen vuoden aikana tutkijaryhmä tapasi useita kertoja kirjojen, papereiden ja ääneen ajattelun äärelle. Käynnistysvuoden vuoden aikana tutkijat enemmänkin kehittelivät yhteisiä kysymyksiä kuin etsivät vastauksia. Näitä vastauksia tutkijat ovat kentältä parhaillaan hakemassa, ja otteita tarjoillaan tässä matkakertomuksessa.

Tutkijajoukon lähestymistavoissa yhdistyvät (nuoriso)kulttuurintutkimuksellinen ja sosiaalipoliittisesti orientoitunut tutkimusote. Tämän kaksoiskatseen lähtökohdasta yhteisiä suuntaviittoja ovat antaneet seuraavat kysymykset, joissa kiteytyvät tutkimusohjelman tapaamisissa käydyt keskustelut:

Vapaa-ajan suhde nuorten hyvinvointiin: sen muodostumiseen, käytäntöihin, määrittelyyn ja arviointiin. Tämän ison aihepiirin taustalla on väite siitä, että nuorten hyvinvointia ja syrjäytymistä on Suomessa totuttu lähestymään etenkin muodollisten institutionaalisten kytkösten kautta, lähinnä koulutus- ja työmarkkinakysymyksenä. Nuorten arjen tutkiminen nimenomaan osana vapaa-ajan käytäntöjä ja ympäristöjä innostaa katsomaan nuorten hyvinvointia toisin silmin ja tuonee uudenlaisia näkökulmia hyvinvoinnin kuten myös eriarvoisuuden tutkimiseen (vapaa-aika eriarvoisesti jakautuvana oikeutena).

Nuorten vapaa-ajan yhteisöllisyydet. Tämä kysymys yllyttää selvittämään, mitä nuorten vapaa-aika erityisenä toimintakenttänä merkitsee ryhmärakenteiden, ryhmään kuulumisen, sukupolvi- ja ystävyyssuhteiden tai syrjinnän ja yksinäisyyden näkökulmista – maaseudulla ja kaupungeissa, institutionaalisissa ja omaehtoisissa tiloissa, virtuaalisesti ja fyysisesti, sukupuolisuuden ja etnisyyden perspektiiveistä? Millaisia ovat vapaa-ajan kasvatuskäytännöt tänä päivänä – olipa kyse aikuisen ja nuoren kohtaamisesta mm. nuorisotyön ympäristöissä tai vertaiskasvatuksesta?

Nuorten oman vapaa-ajan ”erityisyys”. Mitä ylipäätään tarkoittaa ”nuorten oma vapaa-aika”? Mistä se on vapaata? Mikä on sen (yhä monimutkaistuva) suhde kouluun ja työhön? Miten vapaa-aika määrittyy: toiminnan tilat, ajankäytölliset tekijät, toiminnan vapaaehtoisuus ja/tai autonomisuus… Millä tavoin vapaa-aika voi tukea tai olla tukematta nuorten elämänkulkua, siirtymillä tasapainottelua, aikuistumista ja itsenäistymistä? Millaiset ovat vapaa-ajan areenojen ikärajat?

Nuorten oman ajan tutkimisen metodologiat. Nuorten oman ajan käsite herättää analysoimaan muun muassa sitä, missä määrin nuorten hyvinvointi rakentuu instituutioiden suojassa, missä määrin institutionaalisista kytköksistä huolimatta, tai niiden ulkopuolella. Tämä on paitsi tieteellisesti ja yhteiskunnallisesti inspiroiva kysymys, myös metodologinen seikka, joka heittää haasteita nuorten vapaa-ajan tutkimiselle ja seurannalle. Millaisilla kentälle heittäytymisen tavoilla päästään katsomaan ja kuuntelemaan nuorten omaa aikaa sekä siellä muodostuvaa hyvää tai pahaa oloa?

Vapaa-ajan ”arvo”. Vapaa-aika ei ole arvovapaata. Kysyä voikin, millä tavoin vapaa-aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa normitetaan ja hallinnoidaan? Millaisia sukupolvieroja tai -erityisyyksiä näissä arvottamisen ja hallinnan käytännöissä löytyy? Onko nuorten vapaa-ajalla erityinen arvo, joko nuorten itse määrittelemänä tai yleisemmin määriteltynä? Miten yhteiskunnan normitukset, joita vaikkapa kehittämis- ja politiikkaohjelmat ja muut julkiset asiakirjat heijastelevat, suhteutuvat nuorten omiin vapaa-aikaa koskeviin arv(i)oihin, asenteisiin ja käytäntöihin? Kyse ei ole ainoastaan sukupolvisuhteesta: vapaa-ajan määrittelyt ja hallinta rakentuvat kiistanalaisessa kentässä, jossa osallisina ovat kunnat, kansalaisyhteiskunta, projektimaailma, valtio, yksityinen sektori… ja nuoret itse. Miten eri toimijoiden käsitykset vapaa-ajasta eroavat toisistaan, ja miten se vaikuttaa vaikkapa nuorten hyvinvoinnin käsittelyyn? Ovatko vapaa-ajan käsitykset tässä suhteessa muuttuneet: mitä historiallisia kytköksiä esimerkiksi nuorten vapaa-aikaan liittyvällä ”huolipuheella” on?

Hyvä vs. paha vapaa-aika. Vapaa-ajasta puhuttaessa stereotypiat ja normatiiviset oletukset kukkivat: missä ovat ”pahaksi” arvioidun vapaa-ajan mahdollisuudet, entä ei-suorittavan vapaa-ajan tilat? Hyvään vapaa-aikaan tuntuu liittyvän ajatus toiminnallisuudesta ja usein vieläpä siten, että nuorten oma toiminta nähdään erityisen arvokkaana. Entä perheen kesken vietetty vapaa-aika, joka ei palaudu shoppailuun tai huvipuistokäynteihin: onko kotitöillä ja perheen kesken vietetyllä kotiajalla mitään sijaa, tai onko tällainen vapaa-aika myös ”pahaa”?

Oikeus joutilaisuuteen. Onko vapaa-aika muuttumassa sellaiseksi suorittamisen ja aktiivisuuden areenaksi, jossa joutilaisuudelle jää vähän tilaa tai arvoa? Onko osallisuus väistämättä toiminnallista aktiviivisuutta? Onko vapaa-aika koskaan vaatimuksista vapaata? Mitä on nuorena olemisen vapaus tässä katsannossa: vapautta valita omat velvoitteet? Hetkeen sidottua vapautta? Onko suomen kielessä edes käsitteitä ei-tekemisen myönteisille merkityksille (tavoitteista vapaa aika – aimless leisure).

Yksinäinen vapaus. Vapaa-aikaa helposti arvotetaan ihmisten ”omimpana” ja/tai onnellisena aikana. Entä vapaa-ajan ahdistavuus, vapauden ahdistavuus, yksinäisyys, joka iskee erityisesti vapaa-ajalla… Käsitteellinen jatkumo yhteisöllisyys, yksinolo, yksinäisyys, yksilöllisyys on vapaa-ajan tutkijalle tärkeä.

Vapaa-aika työn ja koulutuksen tuolla puolen. Nykyisessä ”tietotyötä” korostavassa maailmassa työn ja vapaa-ajan suhteen sanotaan monin tavoin hämärtyneen. Miten työn muuttunut arvo, merkitys ja työhön käytetty aika vaikuttavat vapaa-ajan luonteeseen? Miten vapaa-aika on määriteltävissä ilman koulu- ja/tai työelämää, vai onko tämä yhteenliittymä aikansa elänyt jäänne, ja vapaa-aikaa voisikin lähestyä muulla tavoin? Onko tässäkin kyse sukupolvisuhteesta: onko nuorten käsityksissä työn ja vapaa-ajan rajat liukuvampia tai vähemmän kompleksisia kuin aikuisilla?

Vapaa-ajan kansallinen luonne. Miten nuorten vapaa-aika, siten kuin se suomalaisessa ympäristössä määrittyy ja arvottuu, voidaan verrata kansainvälisiin vapaa-ajan määrittämisen ja elämisen tapoihin? Miten suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen haastaa vapaa-ajan käsitystä: miten paljon nuorten vapaa-aikaa voidaan normittaa moniarvoisessa ympäristössä? Millaisia sisäänpääsyehtoja ja osallistumisen esteitä vapaa-ajan kentiltä löytyy, ja miten nämä värittyvät etnisesti tai sukupuolisesti?

Vapaa-ajan vieton ja areenojen hierarkkisuus. Mitä voidaan sanoa nuorten erilaisista lähtökohdista määritellä omaa vapaa-aikaansa ja olla ”osallisia” vapaa-ajallaan? Miten tasa- tai eriarvoisesti vapaa-aika avautuu eri nuorille ja nuorten ryhmille – niin arvojen kuin mahdollisuuksien, resurssien ja kulutuskäytäntöjen suhteen, ja miten tätä kysymystä voi tutkijana lähestyä? Tässä perinteisesti sosiaalisen pääoman käsitteiden kautta hahmottuvassa kysymyksessä voidaan näkökulma kääntää myös päälaelleen ja miettiä, mitä piiloisia resursseja nuorilla on käytettävissään, jotka eivät ehkä tule näkyviin muodollisilla koulu- ja työmarkkinoilla tai muodollisin metodein? Tämä on myös arvokysymys: mitä on ns. huono ja hyvä sosiaalinen pääoma vapaa-ajan ympäristöihin upotettuna?

Vapaa-ajan käytön ylisukupolvisuus. Tämä ulottuvuus herättää pohtimaan perheen ja muiden lähiyhteisöjen paikkaa vapaa-ajalla. Kuinka paljon vapaa-ajan viettotavat ja mahdollisuudet sekä resurssit ovat ylisukupolvisesti perittyjä? Nuorisotutkija voi asettua sosiomaantieteilijän tapaan kysymään, kuinka paikallisuus ja arkiset kulttuuriset tavat kehystävät ylisukupolvista kokemusta, kuten myös nuorten omaa vapaa-ajan kokemusta. Millä tavoin aikajana vaikuttaa vapaa-ajan muodostumiseen: miten muutos ja jatkuvuus ottavat mittaa toisistaan?

Tästä vapaa-ajan tutkimusmatka jatkukoon. Lähtekää mukaan!

www.nuorisotutkimusseura.fi | webmaster@kommentti.fi