Lasten ja nuorten oleilun poliittisuus
Lasten oikeuksien päivänä 20 marraskuuta 2008 Lapsiasiainvaltuutetun toimisto julkaisi selvityksen Asiaa aikuisille!.
Selvityksessä lapset ja nuoret kertovat omien oikeuksiensa toteutumisesta Suomessa. Kantaa otetaan muun muassa kodin hyvinvointiin, perheen huolenpitoon, kouluviihtyisyyteen ja moniin vapaa-ajan kysymyksiin. Huomioni kiinnittyi erityisesti kahteen seikkaan. Ensiksikin lapsilla ja nuorilla tuntuu olevan huoli vapaa-ajan viettopaikkojen vähyydestä. Lapset toivovat kuntien panostavan enemmän liikuntapalveluihin. Nuoret puolestaan haluaisivat lisää kokoontumispaikkoja ja heille varta vasten suunniteltua toimintaa. Toinen mielenkiintoinen huomio lasten ja nuorten vapaa-ajasta on sen vähyys. Ei niinkään määrällinen vähyys, vaan sellaisen vapaa-ajanvieton häviäminen, jossa kukaan aikuinen ei kerro, mitä tehdään ja missä. Mitä suomalaiselle lapsuudelle ja nuoruudelle tapahtuu, jos vapaa leikki, ”oleilu” ja kavereiden kanssa ”hengailu” pikku hiljaa katoavat? Entä missä ovat ne paikat, joissa oleilu mahdollistuu? Ovatko nämäkin uhanalaisia?
New Yorkissa vaikuttava professori Cindi Katz puhuu lapsuuden spektakelisoitumisesta eli siitä, kuinka osa amerikkalaislapsista elää jatkuvan elämänhallinnan ja suorittamisen paineen alla. Lapsuus ja nuoruus on täysin ohjelmoitu (ks. myös Ruckenstein tässä kolumnisarjassa) Näitä lapsia ja nuoria myös kuljetetaan autolla paikasta toiseen ja heidän itsenäinen liikkumisvapautensa on erittäin rajoitettua. Voi vain kysyä, millaisia aikuisia näistä lapsista kasvaa. Vaikka amerikkalainen yhteiskunta autokaupunkeineen edustaa tiettyjen kehityskulkujen ääripäätä, ei edellä kuvaamani ilmiö ole täysin vieras Suomessakaan. Kuten tutkija Marketta Kyttä on tutkimuksissaan todennut, jos lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua elinympäristönsä sosiaalisiin ja kulttuurisiin virikkeisiin, ja heidän omaehtoista liikkumistilaansa rajoitetaan liiaksi, tulee heistä niin sanottuja akvaariolapsia.
Suomalaisten lasten ja nuorten arjessa vapaata oleilua kuitenkin onneksi vielä tapahtuu. Kavereita tavataan ulkona koulun jälkeen, ystävien kotona vieraillaan, netissä chattaillaan (niin, myös tämä on oleilua!) ja kaupungilla hengaillaan. Joissain kunnissa nuorisotilat vetävät hyvin porukkaa, toisaalla näitä tiloja ei joko ole tai toiminta ei kenties ole sellaista, jonka nuoret kokisivat omakseen. Oleilusta arkipolitiikkaa tekee muun muassa se, että lapsilla ja nuorilla pitäisi olla päivittäin mahdollisuus vapaan olemisen tuottamiin kokemuksiin ja sen ohessa syntyviin sosiaalisiin kohtaamisiin. Lapset ja nuoret haluavat ottaa vastuuta itsestään ja olemisestaan.
Valotan erityisesti nuorten julkisessa tilassa oleilun haastetta yhdellä ajankohtaisella esimerkillä. Viime vuosina on puhuttu paljon julkisen kaupunkitilan kutistumisesta. Tällä tarkoitetaan ilmiötä, jossa kaupunkikeskustoja määrittävät jonkun omistuksessa olevat liiketilat, sisäpihat, katetut torit ja kauppakeskukset. Kaupunkiin tulee uudet säännöt: julkinen tila muuttuu puolijulkiseksi ja on täysin saavutettavissa vain tietyt kriteerit täyttäville yksilöille.
Kauppakeskukset ovat kulutuksen tiloja, joihin periaatteessa kaikki ovat tervetulleita, mutta ongelmalliseksi leimataan kuitenkin ei-kuluttavat kansalaiset. Usein juuri nuorten oikeutus oleilla näissä paikoissa kyseenalaistetaan. Kevättalvella 2008 Helsingin Sanomat kertoi jutussaan, kuinka Kampin keskuksesta on tullut Suomen vilkkain nuorisotalo. Samaisessa artikkelissa todetaan, kuinka nuoret kokoontuvat Kamppiin koulun jälkeen ja siitä, miten vartijoilla ja nuorisolla on meneillään jatkuva kissa ja hiiri -leikki, kun hengailijoita yritetään saada ostoskeskuksesta ulos. Herääkin kysymys, miksi kulutuksen tiloissa ei saa oleilla? Millä tavalla yhden kahvin juovat ”Lattemammat ja -isät” ovat oikeutetumpia oleilemaan ja viettämään päämäärätöntä aikaa kauppakeskuksissa kuin nuoret? Laajempi yhteiskunnallinen kysymys lienee, mitä tällaiset puolijulkiset tilat tekevät kaupungeille ja kaupunkikulttuurille. Millainen kaupunki on sellainen, jossa pitää olla koko ajan liikkeellä ja kuluttaa? Toisaalta voi kysyä, miten lasten ja nuorten oleilua kaupungissa voidaan tukea, jos heidät aina suljetaan ulkopuolelle.
Lapset ja nuoret haluavat oleilla! Tähän heillä on oikeus, mutta annammeko me aikuiset tämän oikeuden käydä toteen? Haluammeko tukea lasten ja nuorten itsenäistä liikkumista? Entä tarjoammeko fyysistä tilaa oleiluun? Kuinka siis arjessa vastaamme lasten ja nuorten esittämään oleilupoliittiseen kysymykseen?
Lähde
Katz, Cindi (2008) Childhood as a spectacle: relays of anxiety and the reconfiguration of the child. Cultural Geographies 15, 1, 5-17
Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen
Kirjoittaja on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja työskentelee Tampereen yliopistolla
