Eläköön Hannah Arendtin Vita Activa: lasten toimintamahdollisuudet valtana
Suomalaisessa koulussa, päiväkodissa ja lapsitoiminnassa turvaudutaan edelleen normatiivisen kasvatuksen yksipuolisiin ja valtiollis-institutionaalisiin periaatteisiin. Ajatellaan, että sosiaalisen toiminnan, politiikan ja vallan ymmärtäminen on jo valmiin institutionaalisen järjestyksen omaksumista. Politiikan oppi on instituutioiden pänttäämistä, toimintasääntöjen ja välttämättömän tasa-arvon omaksumista tai pehmojen järjestysarvojen ja vallan arkkitehtuurin tunnistamista. Leikkivaalit loihtivat kuvan lasten demokraattisesta pienoiskuvasta. Uskotaan politiikkapelkoisesti, että yhteisten asioiden hoito ja sille tavalle oppiminen turvaa yhteiselämän jatkuvuuden. Tämä näkyy muun muassa hallituksen lapsi- ja nuorisopoliittisen ohjelman ymmyrkäisessä uskossa sukupolvien väliseen, usein jopa väestöpoliittisilla perusteilla rakennettuun, mukamas-sopimukseen. Sen mukaan uudet polvet ovat kilpailukykyaktiivisuudellaan vastuussa suurten sukupolvien eläkkeiden maksamisesta.
Huh-huh! Tässä tarvittaisiin – jollei kumousta – niin ainakin päälaelleen kääntö. Hallituksen kollektiivisista lupausohjelmista on pitkä matka lasten elämänpolitiikkaan. Monessa mielessä ajankohtaisen Hannah Arendtin ajatus vallasta ja sen oppivasta kohtaamisesta liittyy myös lasten toiminnallisuuden mahdollisuuteen. Monien valtio-opillisten klassikkojen mukaan vallan voimat ja kukkulat ovat vakavia paikkoja, mutta niiden kanssa ei opi elämään sopeutumalla, kauhistelemalla tai niiden vasemmistolaisella kieltämisellä. Niiden kanssa pitää oppia pelaamaan tuntemalla ja toimimalla itse niiden kanssa, harkiten ja käyttäen hyväksi vallan välejä, vaihtoehtoja ja ristiriitoja. Valta ei ole täysin ottanut haltuun ja pimentänyt tulevaa. Myös lapsille tulee avata omia harkinnan tiloja, sopivia yli hypättäviä ojia ja toiminnallisia horisontteja heidän omasta maailmankokemuksestaan, pikku tuskistaan tai epäreiluista arvo- ja voimasuhdepähkäilyistä, käsin.
Sopivan kokoiset lasten keskeiset ja kasvattajan ja lapsen väliset ristiriidat, ohipuhumiset, erimielisyydet, provosoitumiset ja provokaatiot voivat olla osa maailman vallan ja sen sosiaalisten suhteiden tarkastelua. Liian kiirettä ei voi pitää. Sosiaalinen rauhoittaminen voi antaa ilmaisun tilaa erilaisille lapsille, ja erilaiset ryhmäytymiset voivat antaa onnistumisen ja ulosjäännin kokemuksia kaikenlaisille lapsille. Ilman tällaista epäsymmetristen, epäreilujen ja epätasa-arvoisten tai eri-kulttuuristen toimijoiden ja arvojen tunnistamista, toisen(laisten) huomioimista ja silti mahdollista yhteistä toimintaa ei sosiaalinen ja poliittinen oppi ole mahdollista. Tutkimustenkin mukaan 10–15-vuotiaiden ajatukset politiikasta ja vallasta ovat yllättävän monipuolisia, ristiriitaisia ja myöhäismodernilla tavalla tilanne- ja teemakohtaisia. Toimintatilaa on itseymmärryksenkin tasolla.
Vaihtoehdot, harkinta ja keskustelu voivat liittyä vaikkapa päiväkodin ja koulun rakennuskaavaan, kasvatussisältöjen ja tapojen kokeiluun ja valintaan tai kulutusvalintojen ja nettiyhteisöjen harkintaan ja vaikutussuhteisiin. Päiväkodissa ja koulussa voi vierailla sopivanlaisia provokaattoreita, ”kaikki käy” -oppien kaatajia, vastaan sanojia, omantunnon kolkuttelijoita ja arvojärjestöjä. Ja toisinpäin, myös lapset voivat vierailla oman mittakaavansa mukaan maailmanräätälöijien luona. Rauhanrakentamisopit on syytä esittää, mutta ne voi jättää auki lasten oman pureskelun ja modernin asenneopiksi. Jokainen yksilö tarvitsee omat pakkinsa ja propellinsa eli toiminnan ja puheen taitonsa. Ne avaavat tietä toiminnallisuuteen, mikä tarkoittaa poliittista toimintaa ja omaa valtakokemusta, jossa järjen käyttö ja omantunnon kuuleminen antavat mahdollisuuden toimia vapaana. Hannah Arendtille tällainen toiminta on itseisarvo – ei abstraktia konsensuslätinää, kasvattajan korvaa palkitsevaa moniarvoisuuspuheen kaikua tai tuottavaksi ja riskiä kohtaavaksi opiskelijaksi ja työläiseksi oppimista (vrt. Arendtin valmistamisen ja työn maailmat). Politiikka, omaan projektiin ryhtyminen, ei ylipäänsä kasva sosiaalisista tai työtaustoista. Politiikka muodostaa jo päiväkodissa ja koulussa julkisen areenan, jolla inhimillinen moninaisuus tulee esiin ja jalostuu vapaaksi toiminnaksi, lasten ja nuorten kyvyksi kohdata toisia ja ottaa se puheeksi ja pelitaidoksi. Arendt puolustaa intohimoisesti politiikan toimintataitoja sen autonomiaa uhkaavaa sosiaalista ja työelämäfunktionaalisuuta vastaan. Toimintamahdollisuuksien avaaminen jo lapsille ja nuorille tarkoittaa myös sitä, että elämänvalintojen ovia on auki, ja tulevaisuus on epävarma ja avoin. Kaikki siinä ei saisi olla etukäteen kasvatuksella ja muulla vallalla ratkottua. Välttämättömät totuudet, vanhojen sukupolvien etupiirit, 70-lukulaisen epätoivoiset menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ideologiset rautalangat ja totaalit maailmankuvat on hyvä hylätä jo alussa. Menneen ja tulevaisuuden välinen arendtilainen kuilu on pidettävä kasvatussuhteissakin auki. Ja vaikka kasvattaja onkin läsnä, on kuilu tai sopiva ojankolo aina löydettävissä kodissa, koulussa, vertaisryhmissä, netissä ja päiväkodissa.
Kari Paakkunainen
Kirjoittaja toimii Helsingin avoimen yliopiston yleisen valtio-opin yliopistonlehtorina. Hän on lukuisissa kansallisissa ja eurooppalaisissa tutkimuksissa ja arvioinneissa analysoinut myös ale 18-vuotiaiden lasten ja nuorten politiikka- ja valtakäsityksiä sekä yhteiskuntapoliittisen opetuksen vaihtoehtoja.
