Lasten poliittinen toimijuus
Huoli lasten poliittisesta toimijuudesta tarkoittaa yleensä huolta siitä, ettei lapsilla ole näkyvyyttä, läsnäoloa eikä osallisuutta politiikassa. Mutta toisenlaisesta näkökulmasta katsoen lapset, alaikäiset, nuoret – miten vain – ovat politiikassa myös ja vasitenkin vaikka yksittäisiä lapsia tai nuoria ei politiikan kentillä olisi nähty. Lapsilla ja lapsuudella on ollut poliittinen vaikuttavuutensa, toimijuutensa, agenssinsa, aina. Se ilmenee ainakin neljällä tavalla.
Ensinnäkin lapset ovat poliittisia toimijoita samalla tavalla kuin luonto voi olla poliittinen toimija. Molemmat tuovat poliittiselle kentälle ja päätöksentekokoneistoon sysäyksiä tuon ”varsinaisen” poliittisen elämän (”body politics”) ulkopuolelta. Lasten syntyminen on luonnonvoima, joka monin tavoin heilauttelee poliittista yhteiskuntaa – ja usein sitä kovemmin ja arvaamattomammin, mitä huonommin luonnonvoimaa osataan ennakoida. Luonnonvoimaisuuden voi ymmärtää miten haluaa: vitalistisena elämän itsensä hyökynä yhtä hyvin kuin biologisena ”tarpeena” tai ”geenien itsekkyytenä” tai biopoliittisena yksilöiden eli vanhempien ”oikeutena” saada lapsia, jota ainoastaan totalitaarisissa valtioissa (Kiina) tohditaan suitsia – ja sielläkin vain juuri vastakkaisesta ”luonnon pakosta”, lisääntymisen ja resurssien törmäysten vuoksi.
Toisekseen lasten poliittinen toimijuus syntyy lapsista sosiaalisena ilmiönä. Lapset ja lapsuus on vaikuttava tekijä, joka jäsentää sosiaalista elämänmuotoa, arkea ja aikuisten elämänkaarta. Vaikutus näkyy selvästi esimerkiksi vanhempien työn ja vapaa-ajan vaatimuksina sekä kaikissa muodoissa, joissa lasten olemassaolo pakottaa muokkaamaan ratkaisuja erilaisten haasteiden setvimiseksi (päivähoito, kotihoito, vanhemmuuden vastuiden jakaantuminen, työn ja perheen yhteensovittaminen, koulut alaikäisten varastointi-instituutioina jne.).
Kolmanneksi lapsuus tulee näkyviin olemalla tulematta näkyviin eli olemalla kääntöpuoli, raja, transsendenssi, tuonpuoleinen, vastakohta – ja juuri tällä tavoin politiikkaa määrittävä tekijä. Lapsuus ja lapset ovat ei-politiikka, politiikan raja eli se, jonka kautta määrittyy mitä politiikka ei ole ja missä se ei sijaitse. Politiikka alkaa sieltä, missä lapsuus päättyy. Karrikoiden ja kärjistäen juuri tämähän on äänioikeuden symbolimerkitys: kiinnittää se kohta, jossa ihminen muuttuu poliittisen maailman täysiosaiseksi jäseneksi. Sitä ennen on poliittinen viattomuus, osattomuus, ei-tietoisuus, lapsuus, henkinen alaikäisyys. Ja ihanteellinen puhe poliittisen yhteisön luonteesta sisältää hyvin usein valistuksellisen ajatuksen moraalisesti täysi-ikäisistä (eli harkitsevista, vastuullisista, tiedostavista, kyvykkäistä, viisaista) ihmisistä ”hoitamassa julkisia yhteisiä asioitaan” (”res publica”).
Ja vasta näiden kolmen jälkeen tulee sellainen lapsuuden ja lasten poliittinen merkitys, josta 1990-luvulta alkaen on jälleen pidetty lisääntyvästi ääntä: lapset poliittisina toimijoina omasta takaa, yksittäiset ja yksilölliset lapset ”varsinaisina” poliittisina agentteina.
***
On kuitenkin myös niin, että juuri viimeksi mainittua kategoriaa tunnumme ymmärtävän kaikkein heikoimmin – ja juuri tuon yksilöllisyyden vuoksi.
Niin kauan kuin pysytään muodollisissa rajauksissa, kaikki on selkeää. Aikuiset ovat poliittisia toimijoita, koska he ovat aikuisia – siis ei-lapsia. Niinpä varsinaisen yksilöllisen poliittisen toimijuuden ajatus liittyy yhä uudelleen äänioikeuteen, täysivaltaisuuteen ja täysi-ikäisyyteen, vaikka tämän ohi koettaisi luoviakin. Puolivaltaisenkin poliittisen toimijuuden ajatusta jäsennetään erilaisten parlamentaarisuutta simuloivien käytäntöjen kautta: on nuorisovaltuustoja, oppilaskuntia ja kouluvaaleja. Hyvä niin, mutta heti jos aikomuksena on saavuttaa jonkinlainen käsitys siitä, mitä poliittinen toimijuus jossakin sisällökkäämmässä mielessä olisi, päädytään ongelmiin.
Lakien pitää toimia tarkkojen rajojen ja yksiselitteisten määritelmien kautta: ”Jokaisella Suomen kansalaisella, joka on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, on oikeus äänestää valtiollisissa vaaleissa ja kansanäänestyksessä.” (Perustuslaki, 2 luku, 14§) Tutkijan työssä ei tavoitella samaa. Pikemminkin yhdeksi tutkimuksen tehtäväksi voisi kuvata juuri sen tarkastelemisen, miten tarkkaan rajatut määritelmät eivät toimi suhteessa empiriaan. Entä sitten käytännöissä kentällä? Entä lapsi- ja nuorisopolitiikassa? Mikä on niiden suhde määritelmiin ja rajauksiin? Ovatko ne lähempänä tutkimuksen kyseenalaistavaa tehtävää vai lakien ja byrokratian tarvetta tarkkoihin mutta jäykkiin ja ongelmallisiin rajauksiin?
Kun luovutaan äänioikeuden ikärajasta tai muusta kertakaikkisesta juridisesta rajauksesta poliittisen toimijuuden tarkastelussa, erottelut muuttuvat harmaiksi. Ei ole olemassa lasta tai nuorta yleistapauksena, kuten ei ole abstraktia ihmistäkään. Jokainen on aina joku, ja jokainen joku omanlainen. Aikuisista ei puhuta homogeenisena ryhmänä – sellaisen älyttömyyteen havahduttaisiin heti. Aikuiset eroavat toisistaan sukupuolen, etnisyyden, kansallisuuden, yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman eli yhteiskuntaluokan, kulttuuritaustan, kielen, lähiympäristönsä, kasvatuksensa ja sosialisaationsa, intressiensä, tarpeidensa ja halujensa ja tuhannen muun tekijän suhteen. Itsestään selvää, eikö? Miksi sitten lapsia ja nuoria käsitellään yhdenmukaisena kollektiivina? Vaikka heihin pätee sama: he eroavat radikaalisti toisistaan samoista syistä kuin aikuiset keskenään. Mitä poliittisen toimijuuden suhteen voi yhdestä lapsesta tai nuoresta sanoa, ei pädekään seuraavaan.
Jos esimerkiksi sanotaan, että jokin ihmisryhmä on arkensa paras asiantuntija, mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan? Mitä tarkoitetaan sanomalla, että lapset ja nuoret ovat arkensa parhaita asiantuntijoita, ja siksi heitä on kuultava ja osallistettava? Monia vastauksia nousee tietysti mieleen, osa niistä täysin järkeenkäypiä. Entä jos sanotaan, että aikuiset ovat arkensa parhaita asiantuntijoita? Aikuiset? Ovatko? Väite on monimielinen. Alkoholisti – vain yhden satunnaisen esimerkin sanoakseni – on totta kai oman arkensa ekspertti: muun muassa taitava keksimään selityksiä juomiselleen, piilottelemaan sitä, hankkimaan rahaa alkoholiin ja kiertämään sosiaalisia paineita, jotka ovat juomisen esteenä. Vaikka tämä ei ole se asiantuntijuuden ja kompetenssin sisältö, joka oli mielessämme, se voi silti olla alkoholistin kehittynein ja omakohtaisin ekspertiisin alue. Sama voidaan esittää myös meidän kohdallemme, minun ja sinun, kunhan kukin valitsee ne omakohtaiset muodot, joissa oma asiantuntemus on valtion ja ”aikuisen” poliittisen yhteiskunnan näkökulmasta alaikäisyyttä.
Me emme siis tiedä, ovatko lapset ja nuoret arkensa parhaita asiantuntijoita – ainakaan ennen kuin tutustumme kulloinkin kyseessä olevaan lapseen tai nuoreen. Emmekä tiedä, ovatko aikuiset, tämä kollektiivi, arkensa parhaita asiantuntijoita, tai miten on heidän poliittisen toimijuutensa kompetenssien laita. Tämän voi ehkä muistaa, kun koetamme sanoa jotain lasten poliittisesta toimijuudesta yleisesti.
Tuukka Tomperi
Kirjoittaja toimii Tampereen yliopistolla tutkijana oikeusministeriön rahoittamassa hankkeessa "Poliittinen sosialisaatio perheissä", joka on käynnistynyt vuoden 2007 joulukuussa.
