Ihmisinä verkossa
Annetaanpa opettajalle hetki aikaa päiväunelmointiin.
Yhdessä luokkahuoneessa on parikymmentä oppilasta. Oppilaat ovat kiinnostuneita, ja opettaja kykenee antamaan jokaiselle henkilökohtaista ohjausta. Opettajien ja oppilaiden välillä kuplii aito vuorovaikutus: oppilaat janoavat tietoa kysymyksiinsä, ja opettajan välittämä tieto tarjoaa mahdollisia ratkaisumalleja kysymyksiin. Keskustellaan, pohditaan ja tulkitaan yhdessä tätä maailmaa niin, että kaikki saavat itselleen jotain.
Mutta katsotaanpa sitten realiteetteja.
Syyslukukauden alkajaisiksi pidetyn viestinnän johdantokurssin osallistujalistassa oli 47 nimeä. Pyörittelin silmiäni. Miten ihmeessä voisin saada kontaktin lähes puoleensataan normaalinkokoisen luokkatilan ihmisjoukkoon? Miten kykenisin välittämään jokaiselle sen tunteen, että häntä kunnioitetaan yksilönä, puhumattakaan, että voisin antaa jokaiselle henkilökohtaista palautetta? Tai seurata kunkin kehitystä ja tukea sitä? Oliko minulla mitään muuta mahdollisuutta kuin tyytyä luentomuotoiseen opetukseen ja siihen liittyvään perinteiseen opettajakontrolliin perustuvaan malliin?
Viestinnänopetuksen ja mediakasvatuksen pitäisi ehdottomasti lähteä juuri siitä, että opetuksen ja kasvatuksen keskiössä on nuori yksilönä. Nuoren tulisi päästä myös määrittelemään opetuksen sisältöjä ja tavoitteita, sillä oppiminen on hyvin pitkälti sidoksissa siihen pohjatietoihin ja -taitoihin, joita nuori on omassa mediaympäristössään harjoittanut. Näin nuori ymmärtäisi myös, ettei oikeita vastauksia ole olemassa.
Ei ihme, että koulusurmien jälkikeskusteluissa on korostettu, ettei suomalaisessa nykykoulussa osata käsitellä tunteita. Isossa ryhmässä vedetään mieluummin naamio kasvoille. Eihän opettajakaan jaa henkilökohtaisia tuntojaan luokan edessä – miksi oppilaan pitäisi tehdä niin?
Luokkahuoneessa opettajan ja oppilaan on miltei mahdotonta irtautua siitä roolista, jonka koulumaailma heille niin kovin vastaansanomattomasti osoittaa. Sekä opettaja että oppilas ovat koulukulttuurin tuotteita, sille alistettuja subjekteja. Opettajan ja oppilaan väliin rakentuu väistämättä kontrollisuhde, kun toinen tietää olevansa arvioitavana ja toisen velvollisuus on arvioida. Mitä suurempi ryhmä, sitä teennäisempiin keinoihin arviointi perustuu. Opettaja ei ehdi eikä kohtuuden rajoissa pysty käymään jokaisen luona keskustelemassa hänen töistään. Vertaispalautekin jää sattuman varaan; palautteen antaminen on taito, jota pitää harjoitella, eikä tuo taito kehity opettajan tiukasti kontrolloimassa ilmapiirissä.
Eräs mediapedagogi totesi, että onnistuneimmat mediaprojektit ovat olleet hänen havaintojensa mukaan sellaisia, joissa opettaja ei ole ollut läsnä. Kun oppilaat ovat kyenneet irrottautumaan niistä ennakko-oletuksista, joita jo pelkästään arvioivan aikuisen läsnäolo herättää, on päästy tositoimiin. Oppilaat ovat päässeet omaehtoisesti määrittelemään oman työskentelyn tavoitteita ja sisältöjä.
Pitäisikö opetus sitten järjestää ilman opettajaa? Päättömässä kysymyksessä piilee ratkaisun siemeniä. Vuorovaikutuksen painopistettä tulisi siirtää yhä voimallisemmin horisontaaliseen kommunikaatioon, vertaisviestintään ja suoraan vuorovaikutukseen yli koulun rajojen – ohi opettajan.
Kouluammuskelujen yhteydessä liki demonisoitua verkkoa pelätään, kaihdetaan ja syytetään turhaan, sillä koulussa se voisi olla myös ratkaisu moneen ongelmaan. Internetissä toimii kuitenkin itseorganisoituvia opintopiirejä, oppimisen intoa puhkuvia virtuaaliyhteisöjä ja kaikkia hyödyttävään tiedonjakamiseen keskittyneitä asiantuntijatyyppisiä keskustelufoorumeita, joihin myös nuoret osallistuvat. Itse osallistumisen malli ei ole nuorille vieras.
Verkossa ajatteluympäristö on toinen. Siellä on mahdollista harrastusmuotoinen, omaehtoinen toiminta, joka kannustaa nimenomaan omien taitojen kehittämiseen yhteisöllisesti ja luokkahuoneen lainalaisuuksista irrallaan. Verkkoon voi mennä oleskelemaan illallakin. Juuri rauhalliseen, omaehtoiseen puuhasteluun aikataulutetussa nykykoulussa ei ole aikaa. Koulun arkea pitkään tarkkaillut keskustelukumppanini huoahti eräänä päivänä, että viestintälukiolaisten innostus omaehtoiseen tekemiseen on laimentunut selvästi sitten 1990-luvun puolivälin. Vielä vuosikymmen sitten opiskelijat viettivät intohimon palo sielussaan viikonloppujaan koulussa video- ja muita viestintätöitä paiskien. Itse asiassa nyt, vuonna 2008, ajatus viikonlopun viettämisestä koululla kuulostaa pelottavan vieraalta.
Itse yllätyin siitä mullistavan positiivisesta vastaanotosta, jonka verkon intensiivinen käyttöönotto opetuksen jatkeeksi sai ykkösvuotisten lukio-opiskelijoiden parissa jo mainitun 47 opiskelijan ryhmässä. Verkkovälitteinen työ koettiin ”hyper-kiinnostavaksi”, koska omasta oppimisesta oli yksin vastuussa. Saattoi irrottautua luokkatilanteen ryhmäpaineesta ja paneutua asioihin asioina. Verkossa saattoi myös kertoa sellaisista asioista, joista ei tunnilla hiisku. Verkko tasa-arvoisti, rohkaisi pohtimaan, muotoilemaan kysymyksiä. Ja siltikin sai omista jutuistaan myös palautetta joltakulta toiselta!
Nykykoulu on kuitenkin vielä kaukana netin potentiaalin hyödyntämisestä. Koulujen tieto- ja viestintätekniikan strategioiden nikkaroiminen jää muutamien harvojen ja kiinnostuneiden opettajien vastuulle. Strategiapaperi unohtuu heiltäkin liian helposti, kun astutaan luokkaan. Ja silloinkin, kun verkko-oppimisympäristöjä hyödynnetään, verkkovälineiden luullaan toimivan vain ilmoitustauluina ja tiedonvälityskanavina, vaikka ne todellisuudessa kätkevät sisäänsä valtavan hienoja mahdollisuuksia luoda kouluyhteisöön toisenlaista yhteisöllisyyttä ja intensiivisyyden tunnetta.
Ainakin verkko on pelastus – todella hieno väylä inhimilliseen kosketukseen – niin kauan kuin osallistujalistassa on 47 nimeä.
Maarit Jaakkola
Kirjoittaja työskentelee viestinnänopettajana tamperelaisessa lukiossa. Hän on myös nuorten mediaosaajien Mediaskooppi-verkoston www.mediaskooppi.net perustaja ja koordinaattori.
