Lapset kunnallisvaaleissa
Toimin kunnallisvaalisunnuntaina 26.10. ensimmäistä kertaa vaaliavustajana. Erityisesti kiinnitin huomiota lasten ja nuorten toimintaan ja reaktioihin paikanpäällä. Tämä tarkastelu viritti minut pohtimaan tarkemminkin alaikäisten roolia kunnallispoliittisessa päätöksenteossa.
Helsingissä vaalisunnuntai oli syysmyrskyinen. Aamupäivällä äänestyspaikalle saapuivat erityisesti koiranulkoiluttajat ja lapsiperheet eli ne, joiden on uhmattava tuulta ja vettä. Koirat kytkettiin koulun ulkopuolelle odottamaan, mutta lapset saapuivat äänestyspaikalle. Osa vanhemmista käski lastaan odottamaan tuolilla istuen sen ajan kun hän itse kävi äänestämässä. Lastenvaunupariskunnat kävivät kopissa vuoronperään. Sillä välin kun toinen vanhemmista heijaili vauvaa, toinen täytti kansalaisvelvollisuutensa.
Lapset katsoivat uteliaina, mitä vaalipaikalla tapahtui. Paikalle saapui kyseisen alakoulun oppilaita vanhempineen: ”Tosta melkeen näkee meidän luokkaan sisälle. Tos on äiti kirjasto ja tuol ylhäällä on musaluokka ja … mikä se nyt olikaan… koulukuraattorin huone.” Varsin moni vanhempi kävi ensimmäistä kertaa lastensa kanssa yhdessä koululla sisällä. Ja tälläkään kertaa kyse ei ollut lapsen kouluasioista. Tai on sittenkin, nimittäin kunnallispoliittisesti. Jäin pohtimaan, kuinka moni vanhempi oli keskustellut lastensa kanssa siitä, minkälaisia parannuksia tarhan tai koulun arkeen lapset toivoisivat. Jatkoksi mietin, olikohan joku äänestäjä jopa huomioinut tällaisia alaikäisten toiveita omaa ehdokasta valitessaan. Onko vanhemmilla velvollisuus ajatella myös lastensa näkökulmasta, mikä olisi paras ehdokas koko perheelle?
”Ketä sä äänestät? Eksä aio kertoo? Miks et? Hei kerro nyt!”, tivaa alle kymmenvuotias äidiltään. Yksi isä ottaa viisivuotiaan poikansa mukaan äänestyskoppiin, jonka pöydän alta poika katselee vaalitoimitsijoiden pöytään: ”Hei isi, miks noil on tuolit mut tääl ei oo?”. Osa vanhemmista selvittää aktiivisesti lapsilleen, mistä vaaleissa on kysymys: ”Kaikki laput, joihin on kirjoitettu numero pudotetaan tähän uurnaan, ja kun kaikki äänet on annettu niin tämä uurna viedään laskettavaksi.”
Mitä jos lapsetkin saisivat äänestää? Voisiko vaaliavustaja auttaa luku- ja kirjoitustaidottomia alle kouluikäisiä lapsia äänestämään ehdokastaan siinä, missä hän auttaa vanhuksia ja näkövammaisia? Entä niin pienet lapset, jotka eivät vielä osaa puhua? Oma neljätoistakuinen poikani olisi varmasti äänestänyt isoisäänsä, jos siihen olisi ollut mahdollisuus. Hän on ehdokkaista parhaiten perillä poikani arjen yhtälöistä, välittää aidosti sekä tarjoaa konkreettista apua. Näillä kriteereillä varmasti moni muukin lapsi valitsisi ehdokkaansa.
Aamupäivän äänestysaluetta havainnoineena oli selvää, että äänestyspaikalla kävi enemmän lapsia kuin 18—20-vuotiaita. 18-vuotiaita ensikertalaisia ei äänestyspaikalla näkynyt kuin nyrkillinen, lapsia kymmenittäin. ”Osaatko nyt varmasti äänestää?”, kysyi yhden nuoren miehen äiti, joka saapui kahden täysi-ikäisen lapsensa kanssa äänestyspaikalle. Ja hyvin kaikki sujui ensikertalaisilta, kuten olisi varmasti sujunut 16-vuotiailtakin. Yksi nuorimies naureskeli vaalitoimitsijoiden aataminaikaisille äänestäjälistoille: ”Olis teidänkin syytä pikkuhiljaa päästä sähköisiin listoihin ja teknologian aikakaudelle.” Helsingissä oli kolme 18-vuotiasta ehdokasta, mutta nuorin valtuustoon päässyt oli 25-vuotias.
Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu, näin on säädetty YK:n yleissopimuksessa lapsen oikeuksista. Kunnallisvaalipäätökset koskevat lasta. Samassa sopimuksessa sanotaan, että ”lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti”. Missähän määrin kunnallispolitiikassa huomioidaan lasten ja nuorten omia näkemyksiä? Entä kuinka hyvin alaikäiset kuntakansalaiset pystyvät vaikuttamaan itseään koskeviin ratkaisuihin? Näihin kysymyksiin on myös liuta nuorisotutkijoita pyrkinyt vastaamaan Anu Gretschelin ja Tomi Kiilakosken toimittamassa teoksessa Lasten ja nuorten kunta.
Lapsillakin on oikeus järjestäytyä ja toimia myös poliittisissa yhdistyksissä. Meillä on jo Suomen lasten parlamentti, jonka tavoitteena on lasten kuulemisen ja osallistumisen edistäminen uuden nuorisolain 8 §:n hengessä. Sivulla olevan aloitekanavan kautta kaikki Suomen 7—12 -vuotiaat lapset voivat tuoda aloitteitaan tai ideoitaan Suomen lasten parlamentin käsittelyyn. Tämän jälkeen Aloitekanava on seuraava samansuuntainen askel, jossa voi muun muassa kirjoittaa aloitteita kotikunnan valtuutetuille. Vaikutustapoja on toki paljon muitakin kuin aloitekanavat. Uusimmasta Nuorisobarometrista käy ilmi, että 46 prosenttia nuorista kokee voivansa vaikuttaa asuinalueensa tulevaisuutta koskevaan päätöksentekoon. Tosin näistä nuorista suuri osa on täysi-ikäisiä, sillä vastanneiden ikähaitari oli 15–29 vuotta.
Myös Väestöliitto laati kunnallisvaaleja varten omat tavoitteensa. Niissä Väestöliitto suosittelee muun muassa lasten päivähoidon laadun parantamista, kotipalveluiden palauttamista lapsiperheiden tarpeisiin sekä koulun tilojen parempaa hyödyntämistä lasten harrastus- ja kerhotoiminnassa Jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka kuntien uudet päättäjät kohtelevat lapsia ja nuoria päätöksentekoprosesseissaan. Esimerkiksi Helsingissä Stop töhryille -kampanja on koskettanut myös alaikäisiä kaupunkilaisia. Nyt valituista ehdokkaista suurin joukko eli 42,4 prosenttia on vaalikoneessa ilmaissut, että kunnan tulisi tarjota laillisia paikkoja graffitien tekemiseen. Toivottavasti nämä lailliset graffitiseinät nousevat pian helsinkiläiseen katukuvaan mahdollistamaan visuaalisen itsensä ilmaisemisen ja poliittiset kannanotot.
Sofia Laine
Kirjoittaja toimii tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa
www.nuorisotutkimusseura.fi
