Lasten piilotettu poliittisuus
Lasten poliittista toimijuutta lähestytään yleensä lapsi- ja yhteiskuntapolitiikan sisään asettuvana vaikuttamisena ja mukana olemisena. Tässä katsannossa lapset nähdään poliittisina toimijoina heidän osallistuessaan lähialueidensa kaavoittamiseen, kouluruokailuaan koskevaan päätöksentekoon ja vaikkapa kunnallisen lapsiparlamentin työskentelyyn. Lasten poliittisuutta ei sen sijaan yleensä pyritäkään tunnistamaan tai sijoittamaan heidän arkisiin toimintaympäristöihinsä, monestakaan syystä. Suojelemisen (protection) näkökulmasta ajatellaan, että poliittinen vastuu ei kuulu lasten kannettavaksi. Heidän arkisen elämänsä politisoiminen tuntuu johtavan helposti ajatukseen yksilönvastuusta ja ennenaikaisesta vastuuttamisesta. Huoltamisen (provision) näkökulmasta voidaan puolestaan todeta, että vastuu lasten hyvinvoinnista kuuluu aikuisille, joten lasten poliittisuuden korostamisessa on itse asiassa kysymys tämän vastuun kaihtelemisesta. Näitä aikuisia vastuunkantajia ovat niin lasten vanhemmat, opettajat ja hoitajat kuin kunnalliset, kansalliset ja ylikansalliset poliittiset edustajatkin. Yhdistyneiden kansakuntien sopimukseen nojaten onkin siis yleensä päädytty rinnastamaan lasten poliittisuus osallisuuden (participation) kanssa.
Lasten poliittisen toimijuuden arkisuuteen ja sen sosiaaliseen rakentumiseen herätään kuitenkin aika ajoin lasten, tai nuorten, ilmaistessa tahtoaan ’väärin’. Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat ovat herättäneet runsaasti ihmetystä ja keskustelua siitä miten on mahdollista, että tällaisia hirmutekoja tapahtuu maailman tavallisimmissa ja turvallisimmissa paikoissa, ja sekä tekijöinä että kohteina ovat maailman tavallisimmat ihmiset. On esitetty, että sattumanvaraiselta vaikuttaneet surmatyöt on tehty verkkoyhteisöjen ja aggressiivisten digitaalisten pelien inspiroimina. Tappajien henkilöhistorioita on pengottu pitkin ja poikin poikkeavuuksia ja henkilökohtaisia ongelmia etsien. Heidän tekojaan on pyritty individualisoimaan ja liittämään tiettyihin nuorison alakulttuureihin. Harva on tohtinut puhua teoista poliittisina kannanottoina, koska tällainen väite johtaa kysymään: Kannanottona mihin? Vastalauseena mille? Minkä yhteiskunnan osallisuutena?
Vaikka kussakin edellä mainitussa tapauksessa toimijat olivat nuoria, tai nuoria aikuisia, avautuvat heidän tekonsa mielekkäästi nimenomaan lasten poliittisuuden kontekstissa. Enemmän kuin mitään muuta kaikki kolme tappajaa olivat koululaisia. Kukin heistä oli viettänyt suuremman osan elämästään koululaisina kuin missään muussa yhteiskunnallisessa asemassa. Heidän kokemuksensa ja käsityksensä yhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä olemisesta perustuivat heidän kokemuksiinsa koululaisena olemisesta. Nämä kokemukset, voidaan olettaa, eivät olleet kovin hyviä. Mediassa ja päivän politiikassa onkin arveltu, että koulukiusaamisella olisi ollut keskeinen rooli oletetun ihmisvihan syntymiselle. Keskusteluissa ei kuitenkaan ole tuotu esille mahdollisuutta, että itse koulu olisi ahdistuneiden kokemusten syntymisen sylttytehdas.
Suomalainen koululaitos on saanut viime vuosina runsaasti kiitosta ja ihailua, erityisesti hyvien PISA-tulosten johdosta (Programme for International Student Assessment). Toisenlaisessa PISA-arvioinnissa (Programme for Internal Student Assassination) suomalainen koululaitos pärjäisi luultavasti myös hyvin, jos sellainen uskallettaisiin toteuttaa. Samalla kun tasalaatuiseen, korkeatasoiseen peruskoulutukseen pyrkivä koululaitoksemme tuottaa erinomaisia oppimistuloksia, syntyy sivutuotteena laaja joukko kovasti yrittäviä ja riman ylittäviä ”riittävän normaaleja” koululaisia. Näistä koululaisista rakentuu koulun päättymisen jälkeen vähitellen suomalainen poliittinen yhteisö. He ovat aina selvinneet ja pärjänneet ilman tukitoimia, suorittaneet ja suoriutuneet siinä missä muutkin – ja toisinaan ilman, että kukaan sitä tuskin huomaa. Koululaitoksen näkökulmasta heissä ei ole mitään erikoista, ei moitittavaa eikä kiitettävää, ei ongelmaa eikä huippua.
Samaan tapaan tuntuivat ajattelevan Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen tappajat: Uhri voi olla kuka hyvänsä, katastrofi voi tapahtua missä hyvänsä ja tappaja voi olla kuka hyvänsä. Sehän on aivan sama, koska keskimäärinhän me olemme kaikki yhtä hyviä ja pahoja, tai siis kelpaamme juuri ja juuri tähän yhteiskuntaan kun yritämme kovasti, kuten PISA-tuloksetkin julistavat. Paitsi että tavoitteita pitää tietysti jatkuvasti hieman nostaa, jottei taso pääse romahtamaan – kaikille suomalaisille subjektiivinen oikeus korkeakoulutukseen siis ja lisää kursseja luokattomaan lukioon!
Kysymys kuuluukin: miksi lasten poliittista toimijuutta pelätään niin paljon, ettei siitä uskalleta keskustella sen enempää rauhan kuin konfliktinkaan tiloissa?
Kirsi Pauliina Kallio
Tutkija, Tampereen yliopisto, Hypermedialaboratorio
http://www.uta.fi/hyper/henkilokunta/kallio.php
