Vaikuttavan turhaa hälyä

Koska naamani loistaa Facebookissa, tiedän, mitä kavereille kuuluu. He ovat väsyneitä, opiskelevat tai ovat lähdössä paikkoihin, jotka eivät ole mielenkiintoisia. Blogeissa sama asia kerrotaan monisanaisemmin. Koulussa oli tänään tylsää, koska emme tehneet mitään kivaa, niin ja kissalla on köhä, Lasse ei moikkaa, ja äiti ärsyttää. Hyvinä päivinä joku kommentoi, mutta yleensä ei kukaan. Itse vilkuilen viestit läpi ja totean taas kerran, että elossa he ovat. Joskus olisi kiva nähdä.

Veikkaan, että yhdentekevien nettipuheenvuorojen taustalla on tunne nimeltä nahkeus. Nahkeina päivinä nuokumme koulujen käytävillä selkä seinää vasten ja katselemme ohikulkevia reppukansalaisia, jotka eivät hekään ole matkalla yhtään minnekään. Nahkeina iltoina pyörimme isien autoilla liikenneympyröissä pari kierrosta liikaa, koska emme keksi, minne kääntyisimme. Yhdessä nahkeutta on mahdollista sietää räkimällä maahan ja kertaamalla juoruja samoista ihmisistä kuin eilen ja toissapäivänä. Yksin nahkeus korventaa päätä sisältä päin.

Aikoina, jolloin en ole elänyt, nahkeutta on häädetty kuokkimalla peltoja ja saunomalla sen jälkeen hiki pois. Elämän ongelmat ovat olleet selkeitä ja helposti nähtäviä, asioilla on ollut selvät syy- ja seuraussuhteet ja niihin vaikuttaminen oli mahdollista, jos jaksoi tehdä töitä ja osasi puhua hyvin. Me emme tiedä sellaisesta elämästä mitään. Meidän maailmamme on globaali, postmoderni ja kaoottinen. Tiedämme, että on olemassa politiikkaa, taloutta ja sellaista, mutta mielikuvamme niistä on vähän hämärä – kyse on kai kuitenkin muustakin kuin tekstiviestikohuista ja Nallen punaisista housuista. Me olemme leijuvia lapsia, koska meillä ei ole juuria.

Olemme avuttomia niiden voimien edessä, jotka vaikuttavat meihin. Ei sellaiseen voi vaikuttaa, mitä ei ymmärrä. Netti, nuorten päämedia, koostuu omaa totuuttaan toitottavista hälyäänistä. Niiden takana ei ole yhtään yhtenäistä tarinaa, johon voisi tarrautua ja jonka varaan voisi rakentaa elämäänsä. Mörköjä maalaillaan summittain sinne tänne. Koska hyviä ja pahoja on mahdotonta erottaa toisistaan, on mahdotonta taistella hyvän puolella pahaa vastaan.

Meidän keinomme tuntea kuuluvamme jonnekin ja liittyvämme johonkin on naputella viestejä nettiin. Ei meitä kiinnosta sisällöt. Meitä kiinnostaa se, moniko kommentoi tai tunnistaa nimimerkkimme. Hymiö blogikirjoituksen jälkeen, kiva kuva -kommentti irc-galleriassa tai sinäkin täällä -viesti Facebookin seinällä kertovat, että olemme olemassa. Elämällä on taas suunta ja merkitys hetken aikaa.

Oman äänen täytyy kuulua. Ei siksi, että se voisi muuttaa mitään, vaan siksi, että niin ainakin on varmasti olemassa. Omaa monologia on pakko suoltaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Muuten sitä ei ole kukaan eikä missään ja hukkuu tähän kummalliseen koneistoon, jota yhteiskunnaksi kutsutaan. Muuten sitä jää koko yöksi liikenneympyrään surraamaan, koska kukaan ei kommentoi.

Toisinaan käy niinkin, että jokin nuorten julkisten keskustelupalstojen tai blogien teema tai kysymys nousee isompaan julkisuuteen. Esimerkiksi Kauhajoen tapahtumien jälkeen nuorten keskustelupalstojen kommentteja lainailtiin ahkerasti isoissakin lehdissä. Tätä kautta nuorten nettihälyllä saattaa olla vaikutusta yhteiskuntaan ja sen monimutkaisiin kuvioihin. On hienoa, jos niin käy. Postmodernissakin yhteiskunnassa nuorilla on vielä potentiaalia vaikuttaa. Vielä hienompaa olisi, jos nuoret ymmärtäisivät sen itse.

Katriina Kerokoski
Kirjoittaja on tamperelainen lukiolainen, joka kuuluu nuorten Mediaskooppi-verkostoon WWW.MEDIASKOOPPI.NET

 

keskustele >>


www.nuorisotutkimusseura.fi | webmaster@kommentti.fi