Lapsi osana mediantekoa
Taisi olla vuosi 1982, kun silloinen yläasteen luokkani teki oman lehden. Teknisesti lehti oli nippu yhteen niitattuja monisteita, ja luokan parhaan piirtäjän kansikuva oli tyyliltään lähempänä Pahkasikaa kuin nykypäivän iltalehtiä tai nuorisoliitteitä. En muista enää lehden nimeä enkä edes sitä, monistettiinko lehtiä muidenkin kuin tekijöiden luettavaksi. Sen muistan, että lehdessä oli muoti- ja ruokajuttuja (luokanvalvojamme oli kotitalousopettaja!), piirrokset sisälsivät luokan sisäpiirihuumoria ja oma tehtäväni oli kirjoittaa lehteen horoskoopit. Lähes jokaista juttua koristivat itse tehdyt piirrokset, sillä ennen skannereiden aikakautta valokuvien käyttö oli mahdotonta. Luokan yhteistä hengentuotetta luettiin läpi moneen kertaan; kaikki olivat osallistuneet lehden toimittamiseen!
Tekniikka on neljännesvuosisadassa kehittynyt roimasti. Opettajainhuoneen kopiokone ja keskusradio eivät ole enää koulun kuuminta informaatioteknologiaa, vaan verkkolehdet, yksinkertaiset taitto-ohjelmat, digikuvat ja kuvankäsittelyohjelmat ovat jokaisen opettajan saatavilla. Median tekeminen on oppilaita innostava työtapa, jota kouluissa pitäisi hyödyntää nykyistä enemmän. Jonkun on koulussa otettava mediakasvatus asiakseen ja annettava oppilaille tilaisuus kokea mediatekemisen iloa!
Työpaikkani Saimaan mediakeskus aloitti vuoden 2008 alussa toiminnallisen mediakasvatushankkeen Metakan lappeenrantalaisissa kouluissa. Ideana on, että mukana olevat luokat tuottavat verkkolehden ja/tai tv-uutiset paikallisten mediatalojen ammattilaisten opastamina. Oppilaat pääsevät itse tekemään mediaa, ja opettaja saa käytännöllisen toimintamallin. Näin median tekeminen voi jatkua senkin jälkeen, kun hankeväen perävalot ovat hävinneet koulun portista. Metakka on Opetushallituksen tukema oppimisympäristöhanke, joka näillä näkymin jatkuu vuoden 2010 loppuun asti.
Tähän mennessä olen tavannut Metakan merkeissä seitsemän luokkaa eli 134 oppilasta ja kymmenen opettajaa. Liioittelematta voin sanoa, että kaikki oppilaat ovat innostuneet työskentelystä. Oppilaat saavat itse valita aiheensa, ja mediaväki opastaa heitä kiinnostavan ja uutismaisen näkökulman valinnassa. Mietitään uutiskriteereitä ja kysymyksiä. Valitaan sopiva haastateltava, sovitaan tapaamisesta etukäteen ja lähdetään juttukeikalle, jossa oppilaat itse haastattelevat ja kuvaavat. Suosittuja aiheita ovat olleet koulun lähiympäristöt ostareineen ja R-kioskeineen sekä lapsille tärkeiden ihmisten, kuten harrastusohjaajien, henkilöhaastattelut. Mukana ollut yläkoulu on poikkeus: lähes kaikki verkkolehden jutut ovat omasta koulusta. Toimittajat muun muassa majoittuivat pariksi välitunniksi opettajainhuoneeseen selvittämään, miten opettajat viettävät välituntejaan sekä selvittelivät talonmiehen kanssa viikonlopun ilkivaltaa koulun pihalla. Aihevalinnat ovat olleet sekä ylä- että alakouluissa varsin konkreettisia, oppilaiden arkiseen elämänpiiriin liittyviä. Esimerkiksi media-aiheisia juttuja ei ole tehty lukuun ottamatta paria peliarvostelua.
”Kirjoitin verkkolehteen juttuja Säpinää Lavolan Siwassa, Kengät ovat yhtä erilaisia kuin oppilaatkin ja Pitäisikö Sammonlahteen rakentaa uimahalli. Mielestäni ne onnistuivat ihan hyvin, vaikka oli vähän kiire.”
Media-ammattilaisten ja lasten välinen yhteistyö sujuu kitkattomasti. Mediaväen tapa ohjata ja antaa palautetta oppilaille on ehkä suorasukaisempi kuin opettajien. Jos oppilas kuulee ammattitoimittajalta, että hänen otsikkonsa on ”vähän mitäänsanomaton”, ei hän näytä loukkaantuvan vaan alkaa toimittajan ohjeen mukaan terävöittää otsikkoaan. Kun otsikko on saanut uuden (kiinnostavamman) muodon, onnistumisen tunne näkyy. Toimittajien antama hyväksyvä palaute on ollut oppilaille iso asia!
”Nykyisin annan uutisille enemmän arvoa, kun tietää kuinka paljon joku näki siihen vaivaa.” ”Hermostutti, että tuleeko omasta jutusta hyvä. Päällimmäiseksi mieleen jäi Ylen ystävälliset tyypit.”
Lapset ovat teknisesti käteviä. Kenelläkään ei ole mennyt sormi suuhun kameroiden, kuvankäsittelyohjelmien tai edes videoeditoinnin takia. Koska jutut tehdään pienissä työryhmissä, kaveriltakin voi kysyä. Jutuntekoprosessi vaatii erilaisia taitoja. Yksi on reipas haastattelija, toinen osaa muotoilla sujuvaa tekstiä, kolmannella on silmää kiinnostaville kuvakulmille. Jokaiselle on löytynyt sopiva rooli ja uskon, että monet ovat myös ylittäneet rajojaan. Väitän myös, että uutisjuttujen teko tuo esille sellaisia taitoja, jotka oppitunteihin pirstaloidussa koulupäivässä jäävät näkymättömiin.
”Uutistyössä täytyy olla kärsivällinen, mutta kovalla työllä saa paljon aikaan.” ”Opin myös enemmän tekemään ryhmätöitä eli jokaisen täytyy joustaa jossakin asiassa.”
Onko 80-luvun luokkalehdellä ja Metakka-verkkolehdellä mitään yhteistä? Vastaukseksi tarjoaisin porukalla tehdyn mediatuotteen aikaansaamaa yhteisöllisyyden tunnetta. Tasapäistämisestä syytetty suomalainen peruskoulu on jo pitkään etsinyt tasapainoa yksilön ja ryhmän edun välillä. Hassua kyllä, yhteistä mediatuotetta tehdessä tällaista ristiriitaa ei ole. Kunpa vain yhä useampi lapsi ja nuori saisi koulustaan mahdollisuuden osallistua vastaavanlaiseen toimintaan!
”Metakka oli hieno kokemus joka on paljon muutakin kuin verkkolehden teko. Pääasia ei ehkä sittenkään ole se produkti eli lehti, vaan merkittävässä kasvatusasemassa on prosessi, se mitä lehden tekeminen vaati. Projektissa yhdistyvät suunnittelu, yhteistyö, vastuu ja tuotos hienolla tavalla.”
(Sitaateissa olevat kommentit on kerätty Metakassa mukana olleiden oppilaiden ja opettajien palautteesta keväällä 2008.)
Pia Lempinen
Olen koulutukseltani FM, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, nykyisin tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kouluttaja. Toimin opettajien kouluttajana ja kouluprojektien vetäjänä Saimaan mediakeskuksessa Lappeenrannassa. Olen myös kaupungin monitoimialaisen Lapsi, nuori ja media -työryhmän puheenjohtaja.
