Mutatis non mutandis
Hiljattain otin kirjahyllystäni esiin Tammen legendaarisessa huutomerkkisarjassa ilmestyneen kirjan Lapsi kansalaisena (1971), jonka kirjoittajaksi on merkitty Marjatta Kuparinen. Perustelin kiinnostuksen tutkimusaiheellani, mutta ehkä todellinen syy oli kirjan julkaisuvuosi 1971, sama kuin itselläni. Ikähän näyttää useimmissa meistä synnyttävän ennen pitkää – toisinaan epärealistisen nostalgisen – kiinnostuksen paitsi sukuhistoriaa myös synnyinaikaa kohtaan.
Kirja on nopeasti koottuja tilastoja, haastatteluita ja kommentteja yhdistelevä keskustelunavaus, suoraviivainen, lyhyt ja ytimekäs, kuten huutomerkit muutenkin. Kirjassa ilahduttaa nykyään harvinainen suorasanaisuus. Esimerkiksi lapsiin kohdistuvan ja lapsia käyttävän mainonnan kritiikki on virkistävän kiertelemätöntä: ”Lapset ovat mainospaloissa aikuisten pellejä, apinoivia pieniä idiootteja tai suittuja kiillotettuja sieviä esineitä joita on kaunis katsella.” Vieläkin osuvalta kuulostaa myös seuraava havainto: ”Noin 10–15-vuotiaat lapset eivät kuitenkaan esiinny paljon mainoksissa, koska he eivät tutkimusten mukaan vetoa tarpeeksi eivätkä he myöskään vielä ole itsenäinen kuluttajaryhmä.” Jo tuolloin mainonta oli tullut täysin hyväksytyksi osaksi arkea myös lapsia houkutellessaan tai välineellistäessään. Helmikuun 1970 tilastossa Mainos-television lähettämistä mainoksista ”yli 20 % viittasi jollakin tavalla lapsiin”. Ja kuitenkin, kuten kirjoittaja osuvasti huomauttaa, ”yksinkertaistenkin yhteiskunnallisten perustietojen antamista lapsille kavahdetaan, koska lasten tulee sallia olla lapsia”.
Paljon muutakin kirjan sisällöstä voisi toistaa tänään lähes samoin sanoin, muutettaviakaan muuttamatta. Se pani miettimään, mikä lasten ja nuorten asemassa on elinikäni aikana sitten muuttunut: millainen kaari vuosien välille jännittyy, ja millainen tulee olemaan seuraava vastaava ajanjakso? Kun ihmisten ikiaikainen oikeus, monesti jopa velvollisuus, on ollut tuottaa maailmaan lisää ihmiselämää, tällöin hyvältä yhteiskunnalta voisi vaatia myös täyttä vastuuta seurauksista ja syntyvästä elämästä – pystyivätpä vanhemmat sitä ottamaan tai eivät. Kantaako yhteiskunta nykyisin paremmin eksistentiaalisen vastuunsa, tai onko lasten asema nyt parempi kuin 1970-luvun alussa?
Kirjaa lukiessa muun muassa tiedot tuonaikaisten lapsiperheiden asuntojen koosta tai päivähoidon tarjonnasta pistävät hiljaiseksi. Nuorten ja työväenluokkaisten perheiden köyhyys on nykyistä laajempaa ja selvemmin näkyvissä, lapsiperheet lähiverkostonsa varassa tai oman onnensa nojassa. Tämä on kuitenkin vain tarinan toinen puoli, tai ehkä pikemminkin yhden tarinan alkupuolta. Monessa suhteessa paljon on muuttunut, ja parempaan, mutta missä kohden tarinaa nyt ollaan?
Asun vuonna 1970 valmistuneessa talossa, joka sijaitsee Tampereen Tammelassa, aikansa vilkkaimman muuttoliikkeen kohdealueella. Kirjan kuvaukset on helppo sijoittaa tänne. Asfalttipihojen ankeuden ja betonitalojen tylyyden tuoreen tunnun voi loihtia eteensä. Tai niin voisi kuvitella. Nimittäin siihen tarinan alkupuoleen kuuluu, että talot olivat tuolloin uusia, ja betoni tiedettiin kestäväksi ja hyväksi rakennusmateriaaliksi. Ja ennen kaikkea: millaista onkaan asua paikassa, jonka ympärillä kaikkialla näkyy nostokurkia, rakennustelineitä ja asuintalojen aihioita. Kohoava maiseva, kehittyvä yhteiskunta, kasvava kaupunki.
Vuonna 1971 suunta oli ylöspäin ja hyvinvointivaltion rakennustelineillä toimintaa. Kirjaan haastateltujen odotuksissa on aavistus paremmasta, ankeudessa häivähdys toivoa – eikä vain toivoa toivon vuoksi, vaan realistisia odotuksia paremmasta, teoista. Tätä kannattaa peilata nyt, kun hyvinvointiyhteiskunnan rakennustelineiden purkamisen ohella vaaditaan purettavaksi myös jo rakennettua. Voiko tänään, kaikkien aikojen vauraimmassa Suomessa, olla vielä toiveikas, että tulevaisuus kohtelee myös köyhimpiä meistä aikaisempaa paremmin? Kohdellaanko pienimpiä meistä tulevaisuudessa aikaisempaa paremmin? Vieläkö lasten asema käsitetään yhteiskunnalliseksi ja sosioekonomiseksi kysymykseksi, jonka kohtaamisessa tarvitaan hyvinvointivaltiotakin nykyistä enemmän eikä nykyistä vähemmän?
Ihmisiä kaltoin kohtelevissa yhteiskunnallisissa epäkohdissa on kaiken muun pahan vuoksi sekin piirre, että niiden synnyttämät paineet purkautuvat yleensä kohteisiin, joilla ei ole osaa ristiriitojen syntyyn. Tämä tulee kirjassa selvästi esiin ja yhtä hyvin siitä saa muistutuksen nyt lukiessaan uutisia ja tutkimuksia nuorten syrjäytymisestä tai pienten lasten pahoinpitelyistä. Pohjimmiltaan on aina aluksi niin, että lasten hyvinvointi on riippuvaista heidän huoltajiensa hyvinvoinnista. Tästä syystä olemme maailmaan heitetyille vastuussa myös siitä, etteivät tuloerot kasva, köyhyys lisäänny, eikä yhteiskunnan huonontumista sallita.
Tuukka Tomperi
Tampereen yliopisto
Tutkimusblogini: http://polsos.wordpress.com
Lähteet
Kuparinen, Marjatta (1971) Lapsi kansalaisena. Helsinki: Tammi.
