Poliittiset lapset arjen toimijoina eli miltä maistuu banaali lapsuuden politiikka
Lasten ja nuorten kuuleminen ja osallistaminen ovat päivänpolttavia puheenaiheita niin suomalaisessa lapsipolitiikassa kuin kansainvälisessä lapsi- ja nuorisotutkimuksessakin. Nyt kun Yhdistyneiden Kansakuntien Lapsen oikeuksien yleissopimuksen (1989) kaksi ensimmäistä ”P”:tä, ”Provision” ja ”Protection”, on länsimaissa saatu kutakuinkin otettua haltuun, on kolmanteen P:hen eli ”Participation”-tavoitteeseen voitu ryhtyä kiinnittämään enemmän huomiota. Voimaannuttamiseen tähtäävissä toimenpiteissä lapsuuden politiikka rinnastetaan lapsi-, nuoriso- ja perhepoliittisiin kysymyksiin. Lasten ja nuorten poliittisella toimijuudella tarkoitetaan käytännössä yleissopimuksen 12. ja 13. artiklassa määriteltyjen oikeuksien lunastamista eli yksilöllistä ja kollektiivista osallistumista itseä koskevaan viralliseen päätöksentekoon. Yhteiskunta ja sen politiikka näyttäytyvät näin lasten ja nuorten arkisen elinpiirin ulkopuolisina rakenteina ja instituutioina, joihin heille voidaan demokratian nimissä pyrkiä raivaamaan tilaa aikuisten toimijoiden rinnalle.
Lähestyttäessä lapsuuden politiikkaa lasten ja nuorten oman arjen kautta päädytään nostamaan esille varsin erilaisia näkökulmia. Kun yhteiskunta ymmärretäänkin poliittisena yhteisönä, johon kaikki sen piirissä elävät ihmiset asemastaan ja statuksestaan riippumatta kuuluvat, tulee poliittinen toimijuus määritellyksi arkipäiväisten elinympäristöjen ja ihmissuhteiden kautta. Politiikkaan osallistuminen, yhteisiin ja itseä koskeviin asioihin vaikuttaminen ja joidenkin näkemysten vastustaminen ei siis vaadi tietynlaisia rakenteita ja muotoja vaan tapahtuu osana aivan tavallisista elämää. Kuten virallisilla areenoilla käydyt poliittiset kamppailut, myös nämä kädenväännöt ja sovittelut voivat johtaa suuriin tai pieniin muutoksiin.
Lasten ja nuorten arkipolitiikka ja virallinen lapsi- ja nuorisopolitiikka eivät ole vaihtoehtoisia politiikan muotoja vaan muodostavat yhdessä lapsuuden politiikan kentän. Ne eivät sulje toisiaan pois sen enempää toimijuuden kuin vaikutustensa puolesta, joten lapsia ja nuoria koskevia asioita olisi hyvä tutkailla aina varmuuden vuoksi molemmista suunnasta. Perheverkostoissa, päiväkotiryhmissä, nuorisoporukoissa ja nettiyhteisöissä rakentuva lasten ja nuorten poliittinen toimijuus tuo näkyviin erilaisia näkökohtia kuin kansainvälinen, kansallinen, paikallinen ja institutionaalinen lapsi- ja nuorisopolitiikka.
Yhden hyvän esimerkin edellä kuvatusta jännitteestä tarjoaa parhaillaan pinnalla oleva lapsuuden terveyspolitiikka. Läpi modernin yhteiskunnan kehityksen lukuisten alojen asiantuntijat ovat pyrkineet pääsemään selvyyteen siitä mitä, miten ja milloin lasten tulisi syödä. Nykyään lasten terveelliseen ruokavalioon liittyvistä kysymyksistä ollaan laajalti yhtä mieltä. Myös vanhemmat saavat runsaasti tietoa lapsen kulloiseenkin ikävaiheeseen liittyvistä hyvistä ruokailutottumuksista eri tahoilta. Tämän seurauksena ruokapöytä asettuu monelle lapselle, nuorelle ja aikuiselle yhdeksi keskei-semmistä poliittisista areenoista. Suomalaisen ruokapöydän ongelmana ei tänä päivänä ole niinkään hyvän ravinnon saatavuus kuin ruoan maittavuus, koostumus, alkuperä tai syömisestä johtuva lihominen ja laihtuminen. Lapset syövät liikaa, liian vähän, väärällä tavalla, väärään aikaan, vääriä asioita, ja niin edelleen. Ongelmiin pyritään vastaamaan valistamalla, tiedottamalla, laatimalla suosituksia, valvomalla painon kehitystä, suostuttelemalla, pakottamalla, rajoittamalla, palkitsemalla, neuvottelemalla, tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja – siis kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Niin vanhemmat, terveydenhoitajat, lastenhoitajat, opettajat, lääkärit, psykologit, ravintoterapeutit kuin isoäidit ja -isätkin ovat mukana tässä terveyssodassa. Samanaikai-sesti suomalaiset lapset tekevät jatkuvasti uusia pahoinvointiennätyksiä: he sekä lihovat enemmän kuin muut että kärsivät syömishäiriöstä ja niihin liittyvistä mielenterveyden ongelmista vuosi vuodelta enemmän. Mitä varmemmin heidän syömistään pyritään hallitsemaan, sitä kiihkeämmin he vastustavat tätä hallintaa ja syövät väärin. Aggressiivinen terveyspolitiikka on siis kohdannut haastajansa – lapset ja nuoret, jotka eivät suostu syömään itseään nöyriksi vaan puolustavat oikeuksiaan yhteiskunnan täysivaltaiseen jäsenyyteen lautastensa ääressä joka päivä.
Kirsi Pauliina Kallio
Tutkijatohtori
Tampereen yliopisto
http://www.blogger.com/profile/03435466133155159394
http://lapsetjapolitiikka.blogspot.com/
