Missä on seurantatutkijan paikka kentällä?
Olen tehnyt etnografista tutkimusta kahdessa yläasteen koulussa yhdessä Elina Lahelman, Tarja Tolosen, Tarja Palmun, Tuija Metson ja Pirkko Hynnisen kanssa. Aloitimme tutkimuksemme samaan aikaan kun uudet oppilaat saapuivat yläasteelle. Niinpä me ja oppilaat opettelimme yhtä aikaa koulun tapoja. Eksyimme luokkahuoneita etsiessämme ja olimme hermostuneita ja hämillämme jos olimme myöhässä. Teimme tutkimusta myös opettajista, ja niinpä tasapainoilimme kahden eri ryhmän välillä. Joskus vietimme välitunteja opettajan huoneessa, ja joskus taas olimme oppilaiden parissa.
Oman paikan löytäminen ei välttämättä ollut helppoa. Ennen kentälle menoa olimme tehneet muistelutyötä omista kouluajoistamme, koska ajattelimme, että tutkimusta aloittaessamme omat koulumuistot tulevat mieleen. Halusimme olla tietoisia tästä ja sen vaikutuksesta tutkimukseemme ja siihen että mitä katsoimme ja miten katsoimme. Tarkoituksena oli olla mahdollisimman tietoinen näistä reaktioista – kirjasimme ne myös muistiinpanoihimme.
Kentälle meno ja siellä olo sukelsivat uniinkin. Näin yhtenä yönä unta siitä, että olin aloittanut koulun. Minulla oli valkoinen mekko päällä. Yhtäkkiä huomasin, että mekko oli täynnä tahroja. Olin kauhistunut ja häpeissäni. Tulkitsin, että tämän unen kautta prosessoin toimijuuttani kentällä – ja tarkemmin sanottuna oman paikan etsimistä koulussa. Emme kuuluneet mihinkään olemassa olevaan kategoriaan. Emme olleet opettajia, emme oppilaita, emmekä avustavaa henkilökuntaa.
Opettajat ja oppilaat tottuivat meihin pikku hiljaa. Oppilaat usein kutsuivat meitä tunneille. He kävivät katsomassa muistiinpanojamme – mutta eivät kuitenkaan pystyneet lukemaan tutkijoiden kiireellä epäselvästi kirjoittamia lauseita. Luimme heille toki joitain esimerkkejä ja näytimme istumajärjestyksiä, joita olimme vihkoihimme piirtäneet.
Yleisesti ottaen sekä opettajat että oppilaat suhtautuivat meihin hyvin. Jotkut opettajat kokivat kuitenkin läsnäolomme suhteellisen raskaaksi, varsinkin jos oppilaat olivat rauhattomia ja opettajilla oli vaikeuksia saada heitä seuraaman opetusta.
Teimme myös itse tehtäviä. Lisäksi Tuija ja minä päätimme osallistua matematiikan kokeeseen. Kokee päätyttyä sovimme, että annamme paperimme opettajalle korjattavaksi. Ennen seuraavaa matematiikan tuntia jännitimme kovasti sitä, mitkä numerot saamme. Lisäksi jännitimme myös sitä, saisiko toinen meistä merkittävästi paremman numeron. (Loppujen lopuksi saimme melkein saman numeron, joka oli suurin piirtein luokan keskitasoa.)
Osallistuin myös tyttöjen liikuntaan. Kokeilin esimerkiksi jalkapalloa. Aiemmin juoksin pallon perässä – turhaan. Mutta nyt opetuksessa onnistuin tekemään maalin. Olin ylpeä ja ilahtunut.
Joskus kokemukset kentällä olivat ikäviä. Opettajat saattoivat suuttua oppilaille ja puhua heille tavalla, joka tuntui kohtuuttomalta. Samaten oppilaat saattoivat haukkua ja nimitellä opettajia sekä myös muita oppilaita.
Koulussa vietetyn vuoden jälkeen oli haikeaa hyvästellä opettajat ja oppilaat. Veimme oppilaille karkkeja, ja opettajille kuohuviiniä.
Vierailin muutaman kerran kouluissa seuraavana vuonna. Sen lisäksi osa meistä (minä, Elina Lahelma ja Tarja Tolonen) on tehnyt pitkittäistutkimusta. Olemme haastatelleet osaa nuorista uudestaan, seuraten heidän siirtymiään aikuisuuteen. Tässä yhteydessä jännitimme sitä, mitä nuorille kuuluu ja miten heillä menee. Surimme heidän surujaan ja iloitsimme heidän hyvistä uutisistaan.
Oli mielenkiintoista todeta, miten jotkut suureellisetkin haaveet ovat toteutuneet joidenkin kohdalla. Joillakin taas on mennyt huonosti, ja haastattelutilanteet tuntuivat surullisilta. Toisaalta monelle heistä näytti olevan lohduttavaa puhua tutun ja ilmeisesti turvalliseksi koetun aikuisen kanssa. Minulla oli yleensä haastatteluissa mukana joidenkin nuorten terapiakeskustojen informaatiolehtisiä. Yhdelle nuorelle naiselle annoin tämän lapun, kun hän itki haastattelussa murheitaan. Seuraavan kerran kun tapasin hänet, hänen elämänsä oli mallillaan, ja hän oli innostunut ja iloinen. Hän oli kerran käynyt nuorille suunnatussa terapiakeskuksessa (josta hän oli saanut minulta informaatiota). Yksi tapaaminen oli hänen kohdallaan auttanut hahmottamaan asioita uusin ja toisin tavoin. Hän oli nyt iloinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Yksi aineistomme hulivilipoika oli mennyt ammattikouluun ja erikoistunut siellä suhteellisen harvinaisiin tekniikoihin – ja oppinut ne hyvin. Nyt hän työskenteli hyvin palkattuna. Hän oli myös tavannut tyttöystävänsä samalla kurssilla. He asuivat yhdessä ja tekivät töitä yhdessä. He matkustelivat, ja kotona ollessaan kutsuivat usein sukulaisten pieniä lapsia viikonlopun yökylään.
Jokunen tutkimuksessa mukana ollut nuori oli myös löytänyt tiensä yliopistoon. Joillekin heistä tuli luettavaksi kirja, jossa he itse olivat osa aineistoa. Olemme puhuneet tästä joidenkin tutkittavien kanssa. Kirja toi heille elävästi mieleen kouluajat, mutta, mielenkiintoista kyllä, he eivät välttämättä tunnistaneet itseään eivätkä esimerkiksi muistaneet, mitkä sitaatit käsittelivät heidän puhettaan tai tekemisiään.
Kaiken kaikkiaan on ollut mielenkiintoista seurata, miten nuorten elämässä risteilevät vanhemmat ja sukulaiset, opettajat ja tukijat ja kaverit. Nuoret olivat käyttäneet monenlaisia yhteiskunnan tarjoamia resursseja, ja usein hyötyneet niistä. Joidenkin elämä oli kuitenkin surullista, ja ulospääsyä epätyydyttävästä tilanteesta oli vaikeaa löytää. Tämä koski etenkin muutamia sellaisia, joilla oli alkoholi- tai huumeongelmia.
Seurantatutkimus on antoisaa mutta myös raskasta. Mielelläni ottaisin jälleen yhteyttä tutkittaviin. Todennäköisesti on kuitenkin niin, että tähän ei liity aikaa ja energiaa. Tilanne on tällä hetkellä itse asiassa sellainen, että on vaikeaa löytää tarpeeksi aikaa olemassa olevan aineiston analyysiin. Toki olemme pitäneet lukuisia puheenvuoroja ja luentoja, olemme kirjoittaneet kirjoja, artikkeleita kirjoihin ja kotimaisiin ja kansainvälisiin referee-lehtiin. Olemme puhuneet tutkimuksistamme useissa suomalaisissa ja kansainvälisissä konferenseissa. Yliopiston kolmannen tehtävän puitteissa (yhteiskunnallinen vaikuttaminen) olemme pitäneet luentoja esimerkiksi kouluissa ja opettajankoulutuksessa.
Tuula Gordon
Professori
Helsingin yliopisto, sosiologian laitos
