Tunteet pelissä
Tunteet ja tutkimuksenteko erotetaan monesti toisistaan tiedon objektiivisen luonteen takaamiseksi. Tunteiden koetaan toisin sanoen häiritsevän objektiivisen tiedon keruuta. Silti tietyt tutkimusaiheet, menetelmät, teoreettiset suuntaukset, toiset tutkijat ja tutkittavat herättävät meissä jatkuvasti erilaisia tunteita ja tuntemuksia. Tutkimusaiheeseemme suhtaudutaan myös eri tavoin: ahdistuneesti, yllättyneesti, huumorilla, torjuen, vähätellen, kunnioittavasti. Me jopa valitsemme usein tutkimusaiheemme sen takia, että se ”liikuttaa” meitä tavalla tai toisella. Toisin sanoen emme ole tieteen ja yhteiskunnan normeista ja arvoista vapaita, vaan pyrimme kritisoimaan ja mukailemaan niitä. Vaikka tunteiden väistäminen on ominaista erityisesti luonnontieteissä, myös etnografi saattaa pyrkiä tieteen nimissä esimerkiksi tiukkaan kuvailuun. Tästä esimerkkinä voisi esimerkiksi pitää sellaista kenttäpäiväkirjan kirjoittamista, jossa vältetään kirjaamasta analyyttisia havaintoja ja tutkijan tunteita.
Muun muassa feministisessä etnografiassa on korostettu itsensä kirjoittamista osaksi tutkimusta ja myös omien tunteiden analysoimista (esim. Coffey 1999), jotka jäävät usein lopullisissa tutkimusteksteissä piiloon. Sara Ahmedia tulkiten voisi ajatella, että feministisessä etnografiassa ”hyvä tutkija” on sellainen, joka punnitsee omaa toimintaansa ja positiotaan suhteessa toiseen koko tutkimusprosessin ajan ja joka myös huomioi toisen tunteiden ja ajatusten historialliset taustat, sillä ”there is always more than one and more than two in any encounter” (Ahmed 2000, 141). Tunteiden mukaan ottamista perustellaan myös sillä, että se tekee tutkijan tietoiseksi kentän valtasuhteista ja -positioista.
Etnografiassa tutkija on perinteisesti samastettu jonkinlaiseksi sankariksi, joka selviää kentän karikoista kuin lännen cowboy – itsestään ja noin vain. Kenttätyöntekijällä on kuitenkin myös huonoja päiviä, vaihtelevia elämäntilanteita, henkilökohtaisia iloja ja suruja, jotka vaikuttavat siihen, miten kentällä toimitaan ja miten katsetta suunnataan. Esimerkiksi kentälle pääsy voi monesti olla alussa niin hankalaa, että tuntee itsensä tutkijana epäonnistuneeksi ja turhautuneeksi. Haastatteluissa tutkittavat saattavat tuoda esille asioita, jotka raivostuttavat tai josta tutkija on eri mieltä, niin kuin Sanna Aaltonen omassa kolumnissaan pohtii ja jota erityisesti Anne-Mari Souto on omassa rasismia käsittelevässä tutkimuksessa käsitellyt paljon (esim. Souto 2006).
Emootiot vaikuttavat myös metodien valintoihin. Etnografiaa ja kenttätutkimusta kuvaillaan usein kiehtovaksi, hätkähdyttäväksi ja poliittiseksi metodiksi tai metodologiaksi. Etnografialla on siten aivan omanlainen glooriansa, joka myös vaikuttaa siihen, miten etnografian hyödyntämistä perustellaan. Etnografi on puolestaan uskalias, rohkea ja poliittisesti sitoutunut, joka haluaa tutkimuksen kautta vaikuttaa ympärillä olevaan yhteiskuntaan. Glorifioitunut kuva etnografista lähenee maailmanparantajan mielikuvaa. Mutta – onko esimerkiksi nuorisotutkimuksen alueella tutkimusaiheita ja -kysymyksiä, joihin etnografia ei sovellu? Onko niin, että tutkijan etnografiset tutkimuskohteet rajoittuvat hänen omien kykyjensä ja heittäytymistensä mukaan?
Noin kuukausi sitten tutkijaseminaarissa väitöskirjaa hahmotteleva kollegani pohti, ettei hän halua Lähi-idässä asuvien nuorten aikuistumista tarkastelevassa tutkimuksessaan hyödyntää osallistuvaa havainnointia, sillä hän kokee olevansa metodin hyödyntämiseen ihmisenä liian ujo ja varautunut. Hänestä tuntuu toisin sanoen siltä, että osallistuvan havainnoinnin avulla hän tunkisi itsensä tutkittaviensa elämään tavalla, joka ei tuntuisi hänestä mielekkäältä. Sen sijaan hän haluaa keskittyä pelkästään haastatteluiden tekemiseen. Itse mietin jälkeenpäin, millä tavalla tutkimushaastattelu ja osallistuva havainnointi eroavat toisistaan metodin intimiteetin suhteen.
Monikulttuurista tyttötyötä läheltä seuranneena olen pohtinut asiaa toisesta näkökulmasta. Minusta oli luontevaa aloittaa etnografia osallistumalla tytöille tarkoitettuihin harrastusryhmiin sekä osallistujan että vapaaehtoisen vetäjän ominaisuudessa. Korutyöpajassa tai tanssitunnilla minulla oli mahdollisuus panna itseni likoon, ja siten myös jollain tavalla väljentää tutkijan ja tutkittavien välistä valtasuhdetta. En siis halunnut olla pelkkä ulkopuolinen tarkkailija tai tyhjästä ilmestynyt haastattelija, vaan toimintaan aktiivisesti osallistuva tutkija, joka uskaltaa asettaa itsensä myös naurunalaiseksi ja olla valmis kolhimaan itseään fyysisesti kentällä (esimerkiksi kompastelemalla diskotanssitunnilla Britney Spearsin tahtiin). Itse asiassa koin haastattelemisen kenttätyön aikana metodina hankalaksi, se tuntui jopa väkivaltaiselta puuttumisena tyttöjen elämään, varsinkin sellaisten tyttöjen, jotka olivat vasta vähän aikaa asuneet Suomessa ja joiden suomen kielen taito oli heikko. Mietin, miksi haastattelemista pidetään tiedon keräämisessä jotenkin niin itsestään selvänä vaihtoehtona. Onko haastattelu itse asiassa länsimainen rakennelma erityisesti tosi tv-aikakautena, jolloin kaikki haluavat ”avautua” elämästään ja tunteistaan julkisuudessa? Voiko tunteita ja tuntemuksia seurata ja tutkia jollain toisella tavalla kuin kysymällä suoraan nauhurin kanssa? Omassa tutkimuksessani halusin alussa vain seurata, olla mukana ja kerätä tyttöjen tuntemuksia vapaa-ajan mielekkyydestä arkisissa tilanteissa. Myöhemmin haastattelin joitakin tyttöjä ryhmissä ja yksin, kun halusin tietää heidän työpajoja kohtaan esittämästään palautteestaan suoremmin.
Haastattelutilanteessa valtahierarkia on usein selvä: haastattelija hallitsee konseptin, aikataulun ja kysymykset (joskus omasta mielestään oikeat vastauksetkin), haastateltava puolestaan voi joko vastata kysymyksiin tai ei. Haastattelututkimuksessa, jossa tutkija ei tunne tutkittaviaan entuudestaan eikä ole viettänyt heidän kanssa aikaa, haastattelija ilmestyy paikalle jostakin ja häipyy jonnekin. Haastateltavan elämässä tutkimushaastattelu saattaa puolestaan avata sellaisia elämän solmukohtia, joita ei ole aikaisemmin uskaltanut, halunnut tai voinut miettiä – haastattelu jää toisin sanoen elämään tutkittavan mielessä pitkään haastattelun jälkeen. Mitä näille tuntemuksille tapahtuu haastattelun jälkeen, kun tutkija on jo hävinnyt nauhoineen? Haastattelumetodin eettisyyttä perustellaan usein juuri sillä, että se antaa haastateltavalle terapeuttisen mahdollisuuden pohtia oman elämänsä eri puolia perusteellisesti, eli kerrankin paikalla on joku joka kuuntelee. Mutta täyttääkö pelkkä kuunteleminen terapeuttiset kriteerit? Mitä tapahtuu jälkihoidolle? Mitä jos haastattelu nostaa pintaan sellaisia asioita, joista koituu haastateltavalle tuskaa ja mielipahaa? Toisaalta on niinkin, etteivät kaikki halua purkaa haastatteluiden jälkeen, miltä keskustelu ”oikeasti tuntui”. Ehkä tutkijan tehtävänä on tehdä mahdollisimman selväksi se, että hän on käytettävissä, eikä hän ole jättämässä ketään tutkimuksensa aiheuttamien tunteiden kanssa yksin.
Kun olin 16-vuotias lukiolainen, osallistuin erään väitöskirjaa valmistelevan tutkijan tutkimushaastatteluihin. Kerroin haastattelijalle varsin avoimesti elämäni solmukohdista, kasvukivuista, ystävyyssuhteista, rakkaushuolista ja kaikesta mahdollisesta mukavassa pullantuoksuisessa lähikuppilassa. Muistikuviini on vahvasti iskostunut kuva minun ja tutkijan välillä pyörivästä vanhanaikaisesta kelanauhurista. 10 vuotta myöhemmin, kun itse tein haastatteluita nuorten kanssa, heräsin muistelemaan noita teini-iän haastatteluhetkiä. Mietin, mikä ihme olikaan tuon lukioaikaisen tutkimuksen tarkoitus ja mihin oikeastaan noita tunteenpurkauksia olikaan käytetty. Ilmestyin tutkijalle haamujen yöstä ja tiedustelin sähköpostitse, mihin haastatteluani käytettiin. Tutkija vastasi asiallisesti, että hän oli päättänyt olla käyttämättä haastattelujani, sillä ne eivät liittyneet nuorten mediakäytäntöihin millään tavalla.
Veronika Honkasalo
tutkija, Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos
Lähteet
Ahmed, Sara (2000) Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality. NY: Routledge.
Coffey, Amanda (1999) The Ethnographic Self. Fieldwork and the Representation of Identity. London: Sage.
