Identiteetti hukassa – tutkija vai kehittäjä?
”Minusta ei tule koskaan tutkijaa!”. Näin vannoin sulkiessani Jyväskylän yliopiston ovet 1990-luvun alkupuolella. Vannoin pöllyttäväni akateemisen paatoksen niskastani ja suuntaavani kaiken tarmoni ja intoni oikeaan elämään – oikeaan työelämään. Mutta kuinka ollakaan lähes kymmenen vuotta myöhemmin huomasin istuvani professorin juttusilla ja aivan kirkkain silmin väittäväni, että olen valmis aloittamaan jatko-opinnot! Ja ennen kaikkea esittelin hänelle hyvin innostuneena omaa jatkotutkimushahmotelmaani. Mutta eihän tässä näin pitänyt käydä! Ei minusta pitänyt tulla tutkijaa – eikä edes jatko-opiskelijaa.
Jatko-opiskelija minusta kuitenkin tuli ja välillä olen ihan oikeasti saanut palkkaakin nimikkeellä tutkija tai tutkija-lehtori. Mutta noiden nimikkeiden vilkkuminen palkkaliuskassa ei ole tehnyt minusta tutkijaa. Enkä voi vieläkään sanoa omaavani tutkijan identiteettiä ja toisaalta en ole varma ymmärränkö minä edes vielä riittävästi tutkijuutta tai tutkijoita ja heidän puheitaan.
Mutta sen olen oppinut, että tutkimuksen tekeminen ei ole helppoa etenkään silloin kun syöksyy keskelle toimintaa ja lähtee tekemään tutkimusta inhimillisten ihmisten kanssa. Jos vielä päättää viedä tutkimuksensa läpi tuttujen ihmisten keskellä, niin silloin etäisyyden tai tutkimuksen tekemiseen usein liitetyn objektiivisuuden löytäminen on oikeastaan mahdotonta. Tällöin tutkimusjoukko ei koostu haastateltava x:stä, tapaus Y:stä lomakkeesta D, vaan se koostuu ristoista, anteista, siruista ja marianneista. Niistä ihmisistä, joiden kanssa viettää aikaa tutkimuksen aikana ja sen merkeissä. Mutta ne ovat myös ihmisiä, joiden kanssa on ehkä jo tehnyt työtä ennen tutkimusta, mutta mahdollisesti myös tutkimuksen jälkeen jakaa yhteisen kahvipöydän ja siinä kerrotut ilot ja surut.
Omassa tutkimuksessani olen juuri tuossa edellä kuvailemassani tilanteessa. Olen korviani myöten upoksissa omassa tutkimuksessani ja tutkimusjoukossani. En kylläkään pidä tuosta termistä ”tutkimusjoukko” tässä yhteydessä. Minusta termin ”tutkimusjoukko” käyttäminen etäännyttää minua niistä ihmisiä, joiden keskellä olen tätä omaa tutkimusprosessiani vienyt eteenpäin. Ja etäännyttämisen kautta saatankin kadottaa sen ainutkertaisen todellisuuden, jonka kuvaamisella yritän löytää vastauksia tutkimuskysymyksiini. Muutoinkin tuon termin käyttäminen tässä yhteydessä tuntuu hankalalta. Itse asiassa jossain vaiheessa huomasin, että tutkimukseni ja ”tutkimusjoukkoni” oli laajentunut pois siltä maantieteelliseltä alueelta, jonne aloittaessani olin sen rajannut. Oli tämä ”tutkimusjoukkoni” sitten loppuvaiheessa mikä tahansa, niin se ei sulje pois sitä totuutta, että minä itse olen hyvin vahvassa roolissa tutkimuksessani. En vain raportin kirjoittajana vaan myös osaltani olen vaikuttamassa siihen todellisuuteen, jota tutkimuksessani kuvaan. Ja tämän oivaltaminen itselleni on ehkä ollut suurin ahaa-elämykseni tutkimuksen aikana. Oman osallisuuteni ymmärtäminen asettaa minulle myös vaatimuksia: ennen kaikkea tunnistaa ja tuoda esille omat muuttuvat roolini tutkimuksen aikana, jos niiden eritteleminen yleensä on mahdollistakaan.
Tutkimukseni alkuvaiheessa roolini oli ehkä selkeä: hyppäsin ammattikorkeakoulun lehtorin tehtävistä työelämälähtöiseen tutkimus- ja kehittämishankkeeseen tutkijan rooliin. Mutta tämä rooli poiki hankkeen etenemisen myötä siirtymisen työelämän kehittäjän rooliin, ja käytännössähän toiminimikkeeni muuttui tällöin kehittäjäksi. Sukkuloidessani kehittäjänä työelämän kentällä olen kuitenkin tarkastellut ja havainnoinut ympäristöäni myös tutkijana. Siirtyessäni välillä puhtaasti tutkijaksi (palkkanauhassa luki tutkija) ja kömpiessäni yliopiston paksujen seinien suojaamaan tutkijan huoneeseen huomasin kuitenkin pohtivani ja tuottavani ajatuksia, joita hyödynsin palatessani takaisin kehittäjäksi. Miten näiden kahden roolin irrottaminen toisistaan on edes mahdollista, ja onko se edes tarpeellista? Kun tähän roolisoppaani lisään vielä mausteeksi roolini ammatti- ja vapaaehtoistyöntekijänä ja alan opettajana uskon sekoittavani melkoista makuelämystä, joskaan en ainutkertaista. Maistuuko soppani sitten hyvältä tai pahalta, niin sen arvioi varmaan sitten alan toimijat, alan kouluttajat ja akateeminen kenttä omilla tahoillaan sitten kun sen aika on.
Kuvaan mielelläni omaa tapaani tehdä työtä ja tutkimusta rajapintataiteiluksi. Työssäni kehittäjänä taiteilen alan koulutuksen, tutkimuksen ja työelämän rajoilla yrittäen järjestää näiden toimialan kannalta keskeisten elementtien kohtaamisia tai rajavyöhykekäyntiä. Tutkimustyössäni sitä vastoin olen myös koko ajan rajalla, jossa toisella puolella ovat arkipäiväni nuorisotyön toimijat ja toisella puolella akateeminen kenttä, jolta minun pitää saada oikeutus tutkimukselleni. Taiteilu on välillä hankalaa, ja ehkä se on myös syy siihen, että oman tutkijuuteni löytäminen on ollut haasteellista.
Ehkä kysymyksessä onkin jonkinasteinen itsensä löytämisen prosessi, jossa meneillään olevalla tutkimusraportin kirjoittamisella on merkittävä osuus. Heikkisen, Konttisen ja Rovion (2006) mukaan toimintatutkimuksen tutkimusraportissa ei tuoda esille vain pelkkiä tuloksia tieteellistä vaikuttavuutta etsien, vaan tekijällä avautuu mahdollisuus hahmottaa myös itseään. Raportillaan tutkija tuo esille toimintaansa, mutta myös itseään ihmisenä, ammattilaisena, työntekijänä ja tutkijana – ajattelevana ja toimivana ihmisenä.
Lähteet
Heikkinen, L. T. H. & Konttinen, T. & Rovio, E. (2006) Toiminnan tutkimuksen menetelmät. Luento 22.4.2006.
Katariina Soanjärvi
kehittäjä
Kannuste – nuorisotyön osaamisverkosto
Nuorisotyöntekijä, KM
Jatko-opiskelija Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa. Väitöskirja aiheesta Nuorisotyön villiä kenttä kesyttämässä – toimintatutkimus nuorisotyön verkostoista.
