Yhteiskunnan sisällä ja sitä vastaan
I
Oikeastaan en ole erityisen motivoitunut pohtimaan – puolustamisesta puhumattakaan – asemaani liiketutkijana, joka myös osallistuu liikeorganisaatioihin. Väärin asetettu ongelma.
Ongelmia soisi ennemminkin niille, jotka tekevät yhteiskuntatiedettä "vain työkseen". Silti juuri tällaiset tahot ovat herkkiä peräämään keskustelua tieteellisen tiedon objektiivisuudesta ja vastaavasta. Tyypillinen argumentti on, että poliittisen organisoituman "sisällä" toimiva kykenee tuottamaan tieteenä vain poliittisen kantansa subjektiivista puolustuspuhetta.
Siis feministit ovat epäpäteviä tutkimaan naiseutta? Ihmistieteiden mahdollisuus ylipäätään näyttäytyy varsin ongelmallisena. Nähtävästi tiede ylipäätään pitäisi ulkoistaa universumin muille älyllisille elämänmuodoille, ellei sitten peräti älyttömille...
Vitsi vitsinä, mutta oletus siitä, että tutkijan asema voidaan määritellä joko sisä- tai ulkopuolelle, ei ole lähtökohtaisesti pätevä. Tutkimusta tehdään aina yhteiskunnan sisäisenä voimana, eikä yhteiskunta jakaudu selkeisiin sisä- ja ulkopuoliin.
Varsinkaan kriittinen tai emansipatorinen tiede ei voi elää yhteiskunnallisten ilmiöiden ulkopuolella. Tiede ei tuo kritiikkiä tai emansipaatiota yhteiskuntaan ikään kuin puhtaan järjen interventiona. Kriittisen tieteen lähtökohtana on ennemminkin, että ihmiset jo tuottavat kritiikkiä ja emansipaatiota. Vastarinta tulee ensin, kuten Foucault on
muotollut, myös tieteen kohdalla.
II
Marxilaisen tutkimusperinteen sisällä toimiva Richard Gunn (1995) on määritellyt oivallisesti, että tutkijan tulee olla yhtä aikaa sekä yhteiskunnan sisä- että ulkopuolella, tai sekä sisällä että vastaan. Marxilainen (jollaiseksi itsekin mieluusti tunnustaudun) ei voi tutkia yhteiskunnallisia ilmiöitä ulkopuolisen asemasta, siis kartoitettavina objekteina, sillä tutkimus ei ole ilmiöiden esineellistämistä ja vieraannuttamista ihmisten uusintavasta, subjektiivisesta toiminnasta. Toisaalta tutkimuksen tehtävänä ei ole ilmiöiden konformistinen myötäilykään. Tutkimus ei ole vain yhteiskunnan tähänastisten "faktojen" pohjalta tehtyjä päätelmiä, yleistyksiä ja abstrahointeja.
Gunnin mukaan marxilaisen tutkimuksen on tarkasteltava ilmiöitä ristiriidan näkökulmasta. Tutkimus on tällöin teoreettista työtä, joka tarkastelee yhteiskunnallisia ilmiöitä niiden sisältämien jännitteiden ja emansipatoristen potentiaalien näkökulmasta, ei vain niiden tämänhetkisestä olemassaolosta ja sen kuvailusta käsin: yhteiskunnallista teoriaa ennemminkin kuin yhteiskuntateoriaa. Marxilainen ei ole kriittinen vain porvarillisen tutkimuksen valheellisuutta vaan myös itse yhteiskunnallisesti annettujen olemassaolon muotojen valheellisuutta kohtaan.
Ero empiristiseen ja urakeskeiseen yhteiskuntatutkimukseen on melkoinen. Tutkimuksen perusyksikkönä ei ole yksilö, eikä tiedon tuotanto ole empiiristen yleistysten tekemistä. Tutkimus ei motivoidu julkaisuluettelon kasvattamisena tai pelkkänä kontribuutiona tiedeyhteisön sisäiseen debattiin. Kriittisellä tutkimuksella on käytännöllinen rooli osana yhteiskunnallisia ristiriitoja. Sanoisin itse, että se osallistuu antagonistisen subjektiviteetin rakentamiseen. Tässä mielessä kriittinen tiede todellakin on subjektiivista... Se ei kuitenkaan ole propagandaa tai valetta.
III
Sopiva havainnollistus tässä yhteydessä on "nuorisoliikkeen" käsitteen käyttö yhteiskunnallisten liikkeiden analyyseissa. Empiirisenä yleistyksenä ja uusien liikkeiden ominaispiirteen kuvauksena kategorisointi piilottaa konfliktin yhteyden yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja neutraloi sen yhteiskunnallista merkitystä.
Nuorisokysymyksenä liikkeet olisivat siis ikäkauteen ja elämänvaiheeseen liittyviä ilmiöitä. Niissä toimivat aikuiset olisivat anomalioita, liikkeistähän pitäisi kasvaa ulos. Liikkeiden esiintuomat ristiriidat olisivat rajatun ihmisryhmän kokemia ristiriitoja, jotka voitaisiin ratkaista kyseiseen joukkoon kohdistuvin spesifein toimenpitein. Asiaan kuuluvat viranomaiset ja hallinnolliset elimethän ovat kätevästi koko ajan jo odottamassa...
Voimme kaivaa "nuoruutta" koskevan ristiriidan esille viittaamalla vaikkapa liiketutkija Alberto Melucciin. Melucci (1996) on korostanut nuoruutta erityisenä elämänvaiheena, jossa ei olla enää huollettavia lapsia muttei yhteiskunnallista identiteettiään vakiinnuttaneita aikuisiakaan. Nuoruus on siis tilanne, jossa elämä näyttäytyy avointen mahdollisuuksien kenttänä.
Sikäli kuin juuri nuoret ovat herkkiä osallistumaan yhteiskunnallisiin liikkeisiin, viriää herkkyys Meluccin mukaan jännitteestä, joka syntyy avointen mahdollisuuksien ja niitä ennalta asetettujen tarpeiden ja muiden yhteiskunnallisten "pakkojen" näkökulmasta kontrolloimaan pyrkivien valta-asetelmien väliin.
Se, mitä Melucci tavoittaa näin "nuoruutena", ei kuitenkaan koske vain nuoria. Nykyaikaisessa tietokapitalismissa me olemme ennemminkin ikinuoria, jatkuvasti vakiintumisen kynnyksellä eläviä uuden aloittajia ja elinikäisiä oppijoita. Nykytalouden dynaamisuus syntyy olennaisesti siitä, että ihmiset kehittävät itseään, organisoivat elämäänsä joustavasti, kokeilevat "uusia juttuja", etsivät identiteettiään, luovat persoonallisia ratkaisuja... sanalla sanoen elävät potentiaaleissa - mutta myös markkinoiden määrittämässä pakossa tuotteistaa ja kilpailuttaa omaa persoonaansa (se sisäinen yrittäjyys).
"Nuorisoliikkeiden" problematiikan rinnalla näyttää siis kulkevan prosessi, jossa nuoruus purkautuu elinikäiseksi elämänvaiheeksi. "Nuorisoliikkeet" ovat empiirisiltä osallistujiltaan nuoria, mutta mitä ilmeisimmin konfliktipinta, jota ne ilmentävät ei rajoitu vain nuorten ja aikuisten tai muun yhteiskunnan välille. Näyttäisi ennemminkin siltä, että niin sanotuista nuorisoliikkeistä voidaan hahmottaa uuden, persoonallisen työn ja työvoiman järjestäytymisen alkusoluja.
IV
Marxilaisittain ajateltuna ulkopuolisen tarkkailijan asema on mahdollinen vain, mikäli tutkija erottautuu työväestä. Aikamme varjeltuja, joskin nopeasti rapautuvia myyttejä onkin, että tutkimustyö on keskiluokkaista valkokaulustyötä, joka sijoittuu tuotannon ydinprosessien ja siis proletaarisen aseman ulkopuolelle. Nykyaikaisessa tietokapitalismissa, jossa ihmisten kognitiiviset ja affektiiviset kyvyt ovat ottaneet luonnonresurssien paikan tuotannon raaka-aineina, argumentti käy yhä ontuvammaksi.
Keskiluokka kokee itsensä "petetyksi", kuten Barbara Ehrenreich (2006) on kiteyttänyt, mutta ehkä sen ennemminkin pitäisi lakata pettämästä itse itseään. Tehdastyöläinen ei enää ole proletariaatin paradigmaattinen hahmo. Franco "Bifo" Berardi (2006) on nimittänyt aikamme proletariaattia kognitariaatiksi. Kognitariaatti tuottaa aivojen välisen yhteistyön perustalta, mutta kokee elämänsä kaikkea muuta kuin iloiseksi kommunikaatioksi. Prekarisaatio pitää huolen, että yhteistoimintaan taipuvainen työvoima pysyy kyynisenä ja opportunistisena.
Yliopistoinstituution muuttuessa kansallisen sivistystyön tekijästä ja virkamieskunnan uusintajasta prekaarin kognitariaatin tuottajaksi tutkimukselta katoaa sillä vielä "Kekkosen aikoina" vallinnut akateeminen vapaus.
Kiinnostava kysymys on erityisesti proletaarisesti motivoituneen tutkimustyön mahdollisuus. Miten perustella "yhteiskuntaa" edustaville rahoittajille, että uusliberalismin alasajo sopii vallan mainiosti yritysmuotoistuvan yliopiston palvelutehtävään? Miten turvata yhä seuraava projektirahoitus, kun merkityksellisimmät keskusteluareenat ovat jotain aivan muuta kuin ne, joihin oman perheensä ja perheensä talouden suojelemiseksi pitäisi kontribuoida?
Uudet kontrollit kuten laadunvarmistusmenetelmät ja työaikamittarit yritysmuotoistavat tutkimustyön silmiemme edessä. Mistään piilottelusta ei ole kysymys. Kollektiivisesti tehdyn, luonteeltaan mitenkään mittaamattoman työn tuloksia muutetaan mitattaviksi ja yksilöidyiksi suoritteiksi sekä valmiiksi annettuihin yhteiskunnallisiin ongelmiin räätälöidyiksi palveluiksi. Suosittu "verkostoituminen" tarkoittaa lähinnä klusterimallia, jossa individit vaihtavat käyntikortteja ja sähköpostia kartuttaakseen
sosiaalista pääomaansa taloudellisen pääoman toivossa.
Akateemisen vapauden nimissä esitetäänkin vetoomuksia. Vetoomukset jäävät kuitenkin kovin abstrakteiksi ja vain moraalisiksi kannanotoiksi, ellei niihin liity - vanhoin kunnon sanoin - analyysia työn ja pääoman välisestä ristiriidasta sekä tähän väistämättä liittyvää organisoitumista ja taistelua.
Kognitiivisen työn siirtyminen arvontuotannon keskiöön ja sen yleistyminen osaksi kaikkea työntekoa (uusien informaatioteknologioiden, tiimityömuodon, työn palvelumuotoistumisen, elinikäisen oppimisen ideologian, persoonallisen sitoutumisen korostumisen, joustavuus- ja innovatiivisuusvaatimusten ja muiden muodossa) sekä siirtymään liittyvät ristiriidat eivät ole vain tarkoittamattomia seurauksia, jotka poistuvat, kunhan päättäjiä vähän valistetaan ja herkistetään vastaamaan kognitariaatin kurjaan tilanteeseen.
Kritiikin painoarvo ei ole koskaan vain vihollista suuremmassa "objektiivisuudessa" tai "moraalisessa herkkyydessä", vaan kritiikkiä siivittävässä organisoitumisessa: sen kyvyssä tuottaa itsestään uutta yhteiskuntaa sekä puolustaa tätä vapauden tilaa. Jälleen kerran, ei kritiikkiä ilman subjektiviteettia.
Akateemiseen vapauteen ei voida vedota kuin pyhään henkeen, jonka toivotaan laskeutuvan rahvaan pariin vapautuksen avaimet tarjottimellaan. Proletariaatilla ei ole milloinkaan ollut vapautta omien taisteluorganisaatioidensa ja niiden tuottaman oman yhteiskunnallisen tilan ulkopuolella. Kriittinen tutkija ei voi muuta kuin olla orgaaninen osa vastarintaa.
Jukka Peltokoski
tutkija
Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Lähteet
Berardi, Franco "Bifo" (2006) Prekaari mielentila. Tutkijaliitto: Helsinki.
Ehrenreich, Barbara (2006) Petetty keskiluokka. Vastapaino: Tampere.
Gunn, Richard (1995) Marxism and Contradiction. Common Sense no. 15, 53–58.
Melucci, Alberto (1996) Challenging Codes. Cambridge: Cambridge University Press.
