Otteita toimintatutkijan päiväkirjasta: tutkittavien julkisesta esiintymisestä
Vaasa 11.5.2007
Katselen ja kuuntelen konferenssiyleisön joukossa, kun tutkimuskohteeni pääkaupunkiseudun Nuorten ääni -toimituksen nuoret esitelmöivät hankkeesta. Kyseessä on pohjoismainen mediakasvatustapaaminen, ja nuorten esitys on yksi pääluennoista yli satapäiselle yleisölle englanninkielellä. Yleisö kuuntelee ihan hiljaa, ja ruotsalaistutkija ottaa valokuvia nuorten esityksestä. Olen ylpeä näistä nuorista ja tämän hankkeen saavutuksista. Huomaan, etten olisi itse pystynyt puhumaan tuloksista yhtä hyvin. Esitys oli vaikuttava juuri heidän omien kokemustensa suoran välittymisen takia erityisesti siinä tilassa, suuressa auditoriossa. Esityksen power point -versio on nähtävillä verkossa.
Jyväskylä 28.8.2007
Nuorten esiintyminen sijastani tuossa tilaisuudessa tuntui luonnolliselta juuri tämän hankkeen kohdalla. Nuorten ääni -toimituksen tavoitteena on lyhyesti sanottuna lisätä nuorten oman äänen kuuluvuutta valtamediajulkisuudessa erityisesti yhteiskunnallisista asioista. Nämä 13–18-vuotiaat nuoret ovat nuorisotyöntekijöiden tuella olleet jo mukana useissa julkisissa tapaamisissa ja esitelleet toimintaa pareittain tai ryhmissä, halukkaat vuorollaan. Konferenssiesitys oli siis vain jatkumoa näille toimille. Nuoret olivat harjoitelleet esitystä varten yhdessä nuorisotyöntekijän kanssa todella paljon, enkä minä ollut siinä osallisena, koska aikani meni koko tapahtuman organisoinnissa ja puheenjohtajuudessa. Toimintatutkijan rooliin huomasin astuvani siinä vaiheessa, kun juonsin nuoret esiintymislavalle ja tunsin olevani osallinen jotenkin siihen, mistä he puhuvat.
Helsinki 17.8.2007
Pidän esitelmää pohjoismaisen mediatutkimuskonferenssin pienessä, noin viiden hengen työryhmässä. Sen teemana on lasten, nuorten ja median väliset suhteet. Kun esityksestäni keskustellaan, pyydän ajankohtaista varmistusta tiettyyn kysymykseen yleisön joukossa istuvalta nuorisoasiainkeskuksen virkamieheltä. Samalla esittelin hänet nimeltä ja kerron, että hän kuuluu siihen ryhmään, jonka kanssa olemme kokoontuneet säännöllisesti keskustelemaan mediakasvatuksen kehittämisen kysymyksistä osana tätä tutkimushanketta. Pyysin häntä myös kommentoimaan tässä tilanteessa yksittäisiä esiin nostamiani teemoja. Pidin tätä luonnollisena, vuorovaikutuksellisena tapana esittää asioita siinä tilanteessa, eikä kukaan toinen tutkija kommentoinut sitä millään tavalla. Minulta jäi kuitenkin kysymättä tältä virkamieheltä, miltä se hänestä tuntui. Ehkä hämmentävältä?
Jyväskylä 28.8.2007
Toiminnallisesti olen osallistunut viimeisten parin vuoden aikana enemmän Nuorten ääni -toimitushankkeen ja yleensä mediakasvatuksesta kiinnostuneiden nuorisotyöntekijöiden tutorointiin kuin toimimaan nuorten parissa. Oman toimintatutkimukseni tavoite on ollut tämän hankkeen kehittäminen ja osallistuva arviointi erityisesti nuorisotyön näkökulmasta. Katsonkin, että nuorten ja nuorisotyöntekijöiden äänen kuuluville saattamisen edistäminen voi hyvin tapahtua myös päästämällä tutkimuskohteet puhumaan julkisesti. Tämä ei ole ihan tavatonta toimintatutkimuksessa, esimerkiksi verkossa esiintyy julkista kommentointia. Myös Tampereen yliopiston vetämän monivuotisen Verkkoyhteisöjen kehittyminen -tutkimushankkeen päätösjulkaisun tutkija-artikkeleita kommentoivat tutkimuskohteina olleet asukkaat omissa puheenvuoroissaan omine henkilökuvineen. Lisäksi heidät kutsuttiin kuuntelemaan ja kommentoimaan tuloksia muissakin julkisissa yhteyksissä. Silti erityisesti nuorten kohdalla pohdin kysymystä julkisesta esiintymisestä tutkimuksessa. Onko se välttämättä suotavaa, edes vapaaehtoisuuden näkökulmasta, vaikka se toimintatutkimuksen luonteeseen tuntuu istuvankin?
Lopuksi
Kun pohdin uusia tutkimushankkeita, asetan aina mieluummin kysymyksen toiminnan kehittämisestä, uudelleen suuntaamisesta ja arvioinnista kuin kysymyksiä mikä, miten tai miksi joku ilmiö on. Tilastollinenkin kuvaus voi toimia hyvin toiminnallisen kehittämisen taustana tai ohessa. Ja siihen tulee välillä tarve, siis irrottautua liian osallistuvasta otteesta.
Aloitin toimintatutkijana kymmenen vuotta sitten väitöskirjani osatutkimuksessa, jossa tavoitteena oli kehittää kuvallisen viestintäkasvatuksen aineopinnot luokanopettajakoulutukseen. Toimin paitsi tutkijana, myös kouluttajana kuten moni opettajatutkija on tehnyt jo paljon aikaisemminkin. Väitöskirjasta löytyy kuitenkin vain vähän pohdintaa toimintatutkimuksesta, mutta runsaammin tekstiä elämäkertahaastattelusta koulutuksen vaikuttavuuden arvioinnissa. Miksi? Ehkä siksi, etten halunnut vähätellä tieteellistä otettani, koska ymmärsin, ettei tällainen kontekstuaalinen, hyvin tapauskohtainen tieto ollut niin arvokasta kuin kuvitellun yleistettävissä oleva tilastollinen tieto. Elämäkertatutkimus oli myös kiinnostavampi ja tuoreempi sillä hetkellä, vaikka metodikirjallisuudessa sitäkin kritisoitiin tarun ja toden rajamaastoon.
Vastaväittäjäkään ei asettanut tähän valintaan liittyvää kysymystä. Aikaa on kulunut jo kuusi vuotta, joten saatan muistaa väärin. Huomaan nyt myös sen, että toimintatutkijuus piti löytää itsestä, siis alkaa kokea se niin tärkeäksi. ”Toimintatutkija-identiteetin” löytymisen myötä myös roolituksen selkeyttäminen on ollut helpompaa tutkittavissa hankkeissa. Nykyään teen sen mieluiten heti alkumetreillä, ettei tule epäselvyyksiä esimerkiksi niistä odotuksista, joita tutkijaa kohtaan asetetaan kehittäjänä. Rajanveto myös oman osallisuuden päättämiseen on ollut tärkeä tiedostaa: jos tutkija on mukana liian paljon tai liian pitkään, voi kehitettävä kohde jäädä riippuvaiseksi ulkoa tulevasta tuesta ja alkaa polkea paikallaan. Nykyisen hankkeeni kohdalla se ei tule olemaan ongelma.
Sirkku Kotilainen
toimii ma. erikoistutkijana Jyväskylän yliopistossa Nuorisotutkimusverkoston rahoituksella ja mediakasvatuksen dosenttina
Turun yliopistossa.
