Eläköön tutkimus!

Kävin Kiasmassa ja tavoistani poiketen maksoin pari euroa siitä, että otin kierrokselleni mukaan opaslaitteen. Yleensä kohautan oppaille selkääni ja halveksin ihmisiä, jotka eivät luota omaan järkeensä ja tulkintaansa teoksia katsellessaan. Nyt kuitenkin pelonsekaisin tuntein hapuilin kaulassani roikkuvan laitteen perään saapuessani ison pääosin vihreän valokuvavedoksen eteen, joka kuvasi metsänreunaa.

Nauhalla opas ryhtyy kertomaan teoksesta, ja olen varma, että hän pilaa teoksen osoittamalla oman tulkintani täysin vääräksi. Mutta ei! Opas vain kuvailee teosta. Hän kertoo mitä teoksessa on, ja mihin yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää huomiota. Oma tulkintani ei osoittaudu vääräksi, mutta saa lisää syvyyttä pohdiskellessani oppaan kertomien yksityiskohtien välisiä suhteita. Ymmärrän, että opasnauhan tekijät ovat taiteeseen ammatikseen perehtyneitä ihmisiä, joista varmasti ainakin joku on pohdiskellut taiteen ja todellisuuden olemusta sekä teoksen, tulkitsijan sekä kontekstin välisiä kysymyksiä. He eivät halua antaa valmista tulkintaa vaan kunnioittavat katsojan järkeä. Nauhoilla ja kierroksilla he nostavat esiin tulkinnan kannalta oleellisia asioita, kuten taiteilijan, hänen ikänsä, asuinpaikkansa, teoksessa käytetyn tekniikan, aiheen sekä mahdollisesti joitain huomioita yksityiskohdista tai teoksen takana olevista historiallisista faktoista. Ei siis juurikaan mitään sellaista, mitä teoksessa ei voisi nähdä tai mistä ei voisi vaikkapa netin kautta saada tietoa.

Miksi ihmiset sitten turvautuvat oppaisiin lähtiessään museoihin tai vieraisiin maihin? Eikö kaikki todellinen ja tarpeellinen ole jo nähtävillä ja henkilökohtaisesti tulkittavissa; täysvaltaisen ihmisen ymmärrettävissä – aivan niin kuin kotona tai omassa työssä? Ei!? Lähtiessään vieraisiin paikkoihin ihmiset tunnustavat tietämättömyytensä ja haluavat oppia – ja nopeasti. Astuessaan museon kynnyksen yli tai jonottaessaan Helsinki-Vantaan check-in -jonossa ihmiset jättävät taakseen jotain tuttua ja turvallista ja astuvat vieraaseen epävarmaan tilaan, jossa kaivataan oppaan tukevaa olkapäätä, jotta yksikään yksityiskohta – josta on maksettu – ei livahtaisi ohitse.

Suomessa usein verovaroilla elävät tutkijat tutkivat kuitenkin sitä tuttua ja turvallista arkea, jossa kaikki elelevät kuin kalat vedessä. Arkea jonka kaikki tuntevat jo niin pirun hyvin, ettei siinä neuvojia tai oppaita tarvita kertomaan, että milloin paikalliset ihmiset menevät syömään, että ruokajuomana otetaan maitoa ja viikonloppuna viinaa tai että kuka on piirtänyt kaupungin asemakaavan. Turistit tietävät Suomesta usein enemmän kuin me, vaikka eivät meitä välttämättä ymmärräkään. Mutta tutkijanhan nimenomaan tulee sekä tietää että ymmärtää. Ja mikä tärkeintä, välittää tätä tietoa eteenpäin! Senhän tulisi olla velvollisuus, joka jokaisen tutkijan tulisi kokea muita veronmaksajia kohtaan. Epävarmuuden, kiireen ja tiedon paljouden keskellä tarvitaan oppaita esittelemään todellisuutta ja saamaan ihmiset kokemaan ympäristönsä, toisensa ja itsensä merkityksellisiksi.

Mutta siis, tutkija kentän toimijana? Ongelmia tullee siinä kohdin jos työn (tutkijuus) ja vapaa-ajan (kentän) välille halutaan vetää tiukka raja: kahdeksalta töihin, aivot narikasta, neljältä pois ja aivot narikkaan. Lisäksi jos tutkijuus (ajattelu/kirjoittaminen) sekä elämä (toiminta) nähdään toisensa pois sulkevina elementteinä yhdessä ihmisessä, ei tieto voi koskaan muuntua toimintaa ohjaavaksi tekijäksi. Jos tieto ei ylitä ammattikuntien (kuten tieteen ja sen alajakojen) rajoja käy samoin kuin VTV:n julkaisema raportti osoittaa nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä tapahtuneen:

Yhteistyö moniammatillisissa verkostoissa ja työryhmissä jää usein pinnalliseksi. Yhtenä syynä pulmiin ovat työntekijöiden erilaiset koulutustaustat: esimerkiksi opettajat eivät tunne riittävästi sosiaalityöntekijöiden työn perusteita ja toisin päin. (VTV 14.8.2007)

Työnpaikan kynnys onkin usein korkea ja sen ulkopuolinen kenttä esiintyy kuin vastaan tulevan junan ikkunassa vilahtavat kasvot, kun painaa tukka, katse ja ura putkella kotiin viettämään sitä niin autuaana esiintyvää vapaa-aikaa, jolloin voi rauhassa unohtaa työn ja vetää vaikka pään täyteen. Ei tutkijuus – siis totuuden tavoittelu – ole ketään vastaan, vaan kaikkien puolesta; olkaamme siis toistemme oppaita!

Niilo Rinne
Nuorisotutkimusverkosto

keskustele >>


www.nuorisotutkimusseura.fi | webmaster@kommentti.fi