Siis mikä ihmeen kenttä? Ja kuka tutkija?

Kenttätutkija kuulostaa terminä aika juhlalliselta. Perusmääritelmän mukaan lienee niin, että tutkija on kentällä keräämässä itse materiaalia ja hankkimassa aineistoa. Haastattelu ja osallistuva havainnointi ovat monien tutkijoiden hyödyntämiä aineistonkeruutapoja. En ole tästä poikkeus. Minua ovat kiinnostaneet ja kiinnostavat nimenomaan ihmisten omat näkemykset ja ajatukset siitä, miksi he toimivat kuten toimivat ja mitä he haluavat saada toimintansa kautta aikaan. Kiinnostuin alun alkaen ruohonjuuritason yhteiskunnallisesta aktivismista ja poliittisesta toimimisesta 1990-luvun jälkipuolella parikymppisenä sosiologian opiskelijana. Konkreettisesti tutkimukseni sai siis alkunsa sen pohdiskelusta, miksi ruohonjuuritason yhteiskunnallinen toiminta saa osan kansalaisista liikkeelle ja edistämään esimerkiksi eläinten oikeuksia. Ruohonjuuritasolla politikointi herätti kiinnostukseni toimintana, ei niinkään demokratian nykytilaa käsittelevän keskustelun osana, vaan ylipäätänsä mietintänä siitä, millainen merkitys toiminnalla on aktiiveille itselleen ja mitä eri toimijat toiminnallaan kokevat saavansa aikaan.

Klaus Mäkelä (2005, 386) kirjoittaa, että tutkijalla on kolme erisuuntaista perusvelvollisuutta: velvollisuus tuottaa luotettavaa tietoa, velvollisuus ylläpitää tieteellistä julkisuutta ja velvollisuus kunnioittaa tutkittavien oikeuksia. Mäkelä (2005, 389) kiteyttää, että tutkija ei saa vahingoittaa tutkittaviaan, mutta hänen ei tarvitse olla heille hyödyksi. Henkilökohtaisesti olen usein kuitenkin toivonut, että saan tekemäni työni avulla ja kautta nostettua osaksi yhteiskunnallista keskustelua tutkimieni toimijoiden poliittisia perusteita toimia, kuten toimivat. Monia kysymyksiä kenttätutkijuuteen liittyen voisi ja pitäisi pohtia enemmän. Tutkimuseettisesti on ja olisi oikein kertoa aina ja kaikkialla, missä roolissa esimerkiksi mielenosoituksessa on paikalla tai liikkeellä tai minkä vuoksi on jossakin keskustelutilaisuudessa läsnä. Tämä on ollut oman kokemukseni perusteella suhteellisen problemaattista.

Joihinkin tilanteisiin olen itse kieltämättä enemmän kulkeutunut kuin suunnitelmallisesti pyrkinyt mukaan. Olen ollut mielenosoituksissa yhtenä toisten joukossa ja jos oma asema täytyy määritellä yksiselitteisesti, koen sen monin paikoin varsin problemaattisena, jopa mahdottomana. Olen tuntenut kollektiivista identiteettiä, olevani yksi isomman ryhmän jäsen. Olen osoittanut ”minuna itsenäni” mieltä ydinvoimaa ja Helsingin keskustatunnelin rakentamista vastaan ja opintotuen korottamisen puolesta. Niin, tekeekö se minusta jotenkin kyseenalaisen tutkijana, että minulla on yhteiskunnallisista kysymyksistä ja teemoista mielipiteitä? Tuskin sentään. Oma lukunsa on myös se, onko aina edes mahdollista sanoa, missä menee tutkija-minän ja toimija-minän roolien raja?

Tasapainottelu tutkijaposition ja henkilökohtaisen minän välillä on mielestäni ollut varsin haasteellista ja monien kysymysten osalta niin paljon kuulutettu tutkijan objektiivisuus ei nähdäkseni ole ollut edes mahdollista. Myönnän myös, että itselläni on mielipiteitä tutkimistani asioista, enkä väitä, että olisin objektiivinen tutkija aina ja kaikessa, vaan enemmänkin ajatteleva subjekti. Tämä lienee kuitenkin tyypillistä melkein minkä tahansa tutkimuksen teossa, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa – toisin sanoen molemmilla osapuolilla on vaikutuksensa toisiinsa. Olennaista on, että tutkimuksessa en kuitenkaan ole millään tavalla todentamassa omia mielipiteitäni, vaan analysoimassa tutkimuksen keskiössä olevien aktiivisten ruohonjuuritason politikoijien poliittisia toimintatapoja.

Lähteet

Mäkelä, Klaus (2005) Sosiaalitutkimuksen eettinen säätely. Yhteiskuntapolitiikka 70:4, 386–395.

Pia Lundbom
tutkija-lehtori
Kansalaistoiminnan opetus, tutkimus ja kehittäminen ammattikorkeakouluissa -hanke Humanistisessa ammattikorkeakoulussa  

keskustele >>


www.nuorisotutkimusseura.fi | webmaster@kommentti.fi