Häirintää etsimässä
Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä
Sanna Aaltonen
Helsinki: Yliopistopaino & Nuorisotutkimusverkosto. Ilmestynyt 1.12.2006.
Sanna Aaltosen väitöstutkimuksen lähtökohtana on ollut kysymys siitä, miten 15–16-vuotiaat tytöt ja pojat kokevat ja ymmärtävät sukupuolisen häirinnän. Sen anti ei kuitenkaan rajaudu tuohon. Tutkimus on ennen kaikkea oppimatka siihen, miten voidaan lähestyä ilmiötä, joka ei helpolla asetu tutkimuksen, määrittelyiden ja puheiden kohteeksi. Tämä oppimatka on tärkeä paitsi tutkijoille, myös muille nuorten kanssa työskenteleville – opettajista nuorisotyöntekijöihin ja vanhempiin.
”Sukupuolinen häirintä” on tutkimuksessa tarkastelun kohde yhtä lailla kuin käsitteellisen pohdinnan aihe. Joulukuun alussa pidetyssä väitöstilaisuudessa Sanna Aaltonen kutsui sukupuolista häirintää herkistäväksi käsitteeksi: tutkimuksen tekeminen edellytti jonkinlaista sitoutumista käsitteen sisältöön, mutta tutkimuksen aikana käsitettä oli tarkoitus tunnustella, jatkomääritellä ja antaa sille sisältöjä nuorten kokemusten ja tulkintojen pohjalta. Laaja tutkimuskirjallisuus ja empiirinen aineisto – etenkin sen hienoviritteinen analyysi – toimivat käsitteen etsinnän välineinä.
Jaksot, joissa käydään läpi sukupuolta, nuoruutta, sukupuolista häirintää ja kokemuksia, osoittavat, että tutkimus ei liiku itsestään selvien tai kiistattomien teemojen parissa. Sanna Aaltonen pyrkii ylläpitämään kysyvää suhdetta taustakäsitteisiin. Se ei ole helppoa: on vaikea yhdistelmä lähestyä käsitteellisesti vaikkapa sukupuolta tilanteittaisesti määrittyvänä ja tutkia empiirisesti tyttöjen ja poikien kokemuksia. Ratkaisu antaa joka tapauksessa tilaa nuorten sukupuolisen häirinnän kielellisille kuvauksille. Niitä kuullaan tässä tutkimuksessa kirjoitettujen aineiden (108) ja haastatteluiden (23 nuorta yksilö- ja ryhmähaastatteluissa) sekä pienimuotoisen havainnoinnin kautta. Tytöt päättivät osallistua tähän tutkimukseen poikia enemmän. Siksi empiirinen kuvaus nojaa enemmän tyttöjen kuin poikien selontekoihin.
Kirjoittaminen ja haastattelutilanteessa puhuminen ovat omanlaisiaan tapoja tulkita, määritellä ja esittää kokemuksia sukupuolisesta häirinnästä. Aineistoon kilpistyy tutkimusaiheen jännitteitä: miten kirjoittaa tai puhua jostakin sellaisesta, jolle ei ole sellaista kulttuurista paikkaa, joka tukisi aiheen ja kokemusten sanottamista. Aihe vaatii ihmisen, joka malttaa pysähtyä aineiston erityislaadun ja pientenkin ilmaisujen pariin. Sellaisen analysoijan tämä aineisto on saanut, onneksi.
Sukupuolinen häirintä piirtyy tässä tutkimuksessa pieniksi vihjeiksi yhtä lailla kuin raiskauksen peloksi. Kirjo on laaja jopa siinä mielessä, että löytyy harmaa alue, joka jää epämääräisesti häirintäkokemusten ja miellyttävien huomion kohteena olemisen kokemusten välille. Tutkimustuloksista pitää alleviivata varsinkin kahta asiaa: nuorten kuvaukset sukupuolisesta häirinnästä ovat sukupuolittuneita, ja niissä osallistutaan häiritsevien tekojen ja tekijöiden puolusteluun. Pysähdyttävää on, miten tyttöjen selonteoissa yhtä lailla puolustellaan häiritseviä poikia kuin syytetään tyttöjä häirinnän kohteiksi joutumisesta.
Edelleen tutkimuksen tärkeitä tuloksia on sukupuolisen häirinnän arkipäiväisyys. Kokemuksia ja kuvauksia on niin paljon, että niiden mukaan sukupuolisen häirinnän todennäköisyys ohjaa nuorten käyttäytymistä ja liikkumista. Häirinnän oletettu todennäköisyys näyttäisi kääntyvän itseä koskevan sääntelyn välineeksi. Arkipäiväisyyden osoittaminen on yksi syy, miksi Sanna Aaltosen väitöskirja on tärkeä tutkimus nuoruudesta. Se, mikä alun perin näytti erityiseltä, näyttääkin yleiseltä nuoruutta koskettavalta asialta.
Häirintä säätelee myös nuorten ja aikuisten välisiä suhteita. Tutkimuksen mukaan aikuisille ei kerrota sukupuolisen häirinnän kokemuksista, heihin ei tukeuduta hankalissakaan tilanteissa. Jos jotakin, niin aikuiset ovat häiritsijöitä tai häirinnän ylläpitäjiä.
Sukupuolisen häirinnän koettu arkipäiväisyys antaa aineksia puhua sen puolesta, että elämme seksualisoituneessa kulttuurissa. Tuo tulkinta on mielestäni tarpeettoman lattea, sillä tutkimus tuo näkyväksi, että kyse ei ole vain kulttuurista vaan monista arjen teoista. Häirintä on läsnä – Sanna Aaltosen sanoin – ”materiaalisessa arjessa”. Kukaan meistä ei ole arkisten tekojen ulkopuolella vaan osallisena eri tavoin. Monet väitöskirjassa kuvatut episodit ovat sellaisia, jotka ovat todennäköisesti monelle aikuiselle tuttuja joko omasta nuoruudesta tai niistä tilanteista, joissa äitinä, isänä, opettajana, bussimatkustajana, tutkijana tai uimahallin käyttäjänä on todistanut sitä, miten joku nuori joutuu häiritsevän tai loukkaavan teon kohteeksi. Tavallistahan on olla tekemättä mitään. Häirintä sallitaan, hyväksytään tai väheksytään monin tavoin ja toistuvasti sukupolvesta toiseen. Täytyy toivoa, että tutkimuksen käsitteellinen raivaustyö murtaa sallimista, hyväksymistä ja väheksymistä.
Tarja Pösö
Professori
Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos
