Tutkijoiden ongelmia, klapiukkojen ratkaisuja
Kultainen nuoruus – kurkistuksia nuorten hyvinvointiin ja sen tutkimiseen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja,ISBN:952-5464-26-1 (pdf), www.nuorisotutkimusseura.fi
Usein tutkijoita, ainakin niin sanottuja sektoritutkijoita (yliopiston norsunluutornitutkijat ovat sitten erikseen…) lähestytään projektien, ministeriöiden ja kaikenkarvaisten tahojen suunnalta näin: ”Tästä aiheesta olisi hyvä tehdä tutkimus, ja mieluiten mahdollisimman nopeasti. Äkkiä pitäisi saada tietoa, sekä lukuja että kokemuksen ääntä ihmisiltä.”
Kokoelmakirja Kultainen nuoruus – kurkistuksia nuorten hyvinvointiin ja sen tutkimiseen tulee kertoneeksi valaisevasti, monen eri tutkijan suulla siitä, että tutkimuksen teko ei ole kovin yksinkertaista – joskus jopa päinvastoin. Turha kuitenkaan mystifioida tutkimusta. En yritä sanoa, että kirja osoittaa, kuinka tutkiminen on niin ylimaallisen vaikeaa, että se vaatii yli-ihmismäisiä hengenlahjoja, muuta neroutta ja lukeneisuutta niin, ettei tavallinen pulliainen näiden kaikkein määrää ja laatua edes voisi tajuta.
Tutkiminen ei vaadi ylenpalttista neroutta, lukeneisuutta kyllä jonkin verran – mutta ennen kaikkea se vaatii ongelmanratkaisukykyä. Kykyä ja valmiutta, rohkeuttakin ratkoa niin eettisiä, käytännöllisiä kuin jopa ihmissuhteisiinkin liittyviä ongelmia. Varsin usein ihmistieteellinen tutkiminen, varsinkin osallistuvalla otteella, vaatii erinomaista tilannetajua – tutkijan pitää olla sanalla sanoen street wise. Ja tilanteessa, tässä ja nyt – eikä vasta kahden viikon päästä!
Kultainen nuoruus -kirjan artikkeleista varsinkin tutkimuksen tekoa monikulttuurisuuden ja rasismin ristiaallokossa kuvaavat artikkelit – Sini Perhon ja Anne-Mari Soudon tekstit – kertovat ajatuksia herättävästi näistä tutkimuksen monista haasteista. Soudon viiltävän itsekriittisesti kuvailemat ristiriitatilanteet mykkäkoulua ”vierasmaalaisille” pitävien rasistinuorten ja samassa koulussa olevien maahanmuuttajanuorten kesken jäävät paatuneenkin nuorisotutkijan mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa… eikä vähiten hänen pohdintansa siitä, tuliko toimittua oikein vai ei. Harvinaista tekstiä tutkijalta. Moni jättää moiset kipeät pohdinnat kertomatta, torjuu ne pois omastakin mielestään. (Tässä tunnen piston omassa tutkijan sydämessäni, kun Soudon teksti nostattaa vuosien varrelta muistoja pintaan: miksi en puuttunut, miksi en sanonut, miksi en kertonut…)
Artikkelikokoelman pääteema ei suinkaan ole tutkimisen ongelmien tuskailu, mutta ainakin itselleni – kirjan toiselle toimittajalle, nuorisotutkimusta parikymmentä vuotta tehneelle konkarille – juuri ongelmien, ja myös niiden ratkaisemisen, ratkaisuihin johtaneiden ajatteluketjujen sekä moraalisten punnintojen rehellinen kuvailu on kirjan parasta antia. Miten tehdä vertailututkimusta kahdesta niinkin erilaisesta kulttuurista kuin suomalaisesta ja brasilialaisesta – kun erot kyselylomakkeen tulkinnassa voivat olla valtaisat? Tätä pohtii Terhi-Anna Wilska. Entä miten voi tarkastella medioiden kuvaa tavallisista nuorista ”käänteiskuvan” eli menestyvien nuorten mediakuvan kautta – tästä kertoo Sinikka Aapola. Miten tavoittaa nuorten elämän tärkeitä asioita väestörekisteriaineistosta, kysyy Timo Kauppinen. Tai miten tutkia tunteita kvantitatiivisin menetelmin, pohtii Marjukka Sallinen.
Oma tutkimuskuvaukseni Suomen erilaisista maaseuduista – kukoistavasta, kurjistuvasta ja kaupungin ympärille kasvavasta – nuorten koettuina asuinympäristöinä kertoo niin eettisten kuin metodologisten ongelmien kanssa tuskailusta. Miten vertailla paikkoja niin, ettei aiheuta vahinkoa seudulle, jolla menee jo muutekin huonosti? Apua! Entä mistä nuorten ainekirjoitusten voi lopulta katsoa kertovan – kun kirjoituksissa on selviä maneereja ja ulkopuolisille lukijalle suunnattua sanankäyttöä?
Tällainen tutkimuksen demystifiointi ei ole pahitteeksi. Tieteen ja tutkimuksen mystifiointia on harjoitettu tarpeeksi. Ehkä osin tämän seurauksena tutkijana toimineen tohtorin voi esimerkiksi olla vaikeata saada ”kunnon töitä”, tutkimuksen ulkopuolelta, kun normaalityöelämässä luullaan, että tohtoreiden päällä kasvaa hämähäkinseittejä, tutkijoiden päästä nousee savua, ja puheet ovat latinalaisperäisiä sanoja vilisevää horinaa, jossa ei ole päätä eikä häntää. Professori Tuhatkaunon hahmo elää mielikuvissa ja voi hyvin. (Sinänsä toki loistava hahmo! Mutta pääosin professorit eivät ole sellaisia, silti…)
Tutkiminen on ongelman ratkaisua, pitkälti samalla tavalla kuin useimmat muutkin työt. Tosin tutkijat osaavat joskus tehdä asioista turhankin vaikeita. (Puhun tässä ainakin omasta puolestani.) Tämä tuli mieleeni eilen, kun tilasin kotiin kuormallisen puuklapeja, että saataisiin saunaa taas lämmitettyä. Soitin ”klapimiehille”, tilasin kaksi mottia ja aloin tuskailla, että ”mites kun sillä kohdalla talon edessä, jolle olette aiemmin klapit kipanneet, on nyt auto, kun olemme hankkineet sellaisen – mitäs nyt tehdään, kun nyt tulee vielä näin iso määrä klapeja.” Klapiukko sanoi, heti, lakonisesti: ”Siirtäkää se auto pois edestä ennen kuin me tulemme.” Voi minua pöljää, kyllä hävetti. Niinpä tietenkin! Tutkijoilla, ainakin itselläni, on opittavaakin näiltä ”klapiukoilta”. Ehkä ongelmat voisivat joskus ratketa vähemmälläkin tuskailulla ja problematisoinnilla. Kultainen nuoruus -kirja ei onneksi tule kertoneeksi kuitenkaan pääsääntöisesti tutkijoiden pöljyydestä vaan myös ongelmanratkaisukyvystä.
Jaana Lähteenmaa
Kultainen nuoruus -kirjan toimittaja, nuorisotutkija
