Atomisoitunut sukupolvi
Pääkaupunkiseutu muodostaa Suomen mittakaavassa hyvin omanlaatuisen hallinnollisen, väestöllisen ja ennen kaikkea urbaanin kulttuurisen keskittymän. Nuorisokulttuurin näkövinkkelistä asetelma tekee pääkaupunkiseudusta globaalien trendien ja erilaisten murrosten sillanpääaseman. Yhteiskuntatieteissä paljon puhuttu myöhäismoderni aika vaikuttaa Suomen taskukokoisessa metropolissa läpäisevän nuorten elämys- ja kokemusmaiseman. Uuden mentaliteetin virittämänä aikalaisuus saa uudenlaisen luonteen. Millaisen kulttuuri- ja elämismaiseman elämysten, hedonismin, sirpaleisuuden, valintojen ja yksilöllisyyden aikakausi luo nuorelle sukupolvelle? Tähän kysymykseen kiteytyy tuoreen tutkimukseni Atomisoitunut sukupolvi. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuurinen maisema ja nuorisotyön haasteita ydin. Vastaus kysymykseen antaa aineksia sekä teoreettisille virityksille että nuorisotyön kehittämiselle. Alla on teoreetikko Mikko Salasuon ja käytännön nuorisotyön pohdiskelija Mikko Salasuon kolumnit aiheesta.
Yksi tutkimuksen keskeisiä juonteita on sukupolvitematiikka, jonka ytimenä pidetään yleensä Karl Mannheimin sukupolviteoriaa. Siinä sukupolvella viitataan nimenomaan poikkileikkaukseen ikäluokista, ei suvuttaisen jatkumon peräkkäisiin sukupolviin. Nuorten kokemukset mobilisoituvat ja muodostuvat sosiaaliseksi toiminnaksi ja liikkeiksi, kunkin sukupolvien jakamien historiallisten ja kulttuuristen elinolojen pohjalta. Yhteisestä kokemusmaailmasta nousee erilaisia kulttuurisia ja sosiaalisia liikkeitä. Liikkeissä organisoidutaan ajamaan ja edistämään hyväksi koettua elämäntapaa ja tavoitteita tai ilmaisemaan tyytymättömyyttä aikuisten arvomaailmaa kohtaan. Voidaan puhua mannheimilaisittain kokemuksellisista sukupolvista, joiden yhteinen kokemusmaailma muovaa makuja, mieltymyksiä ja käyttäytymistä sekä vaikuttaa näin toimintamalleihin ja erilaisten symboleiden merkityksiin. Toimintamallit heijastelevat sitä ajankuvaa, joka kulttuurissa vallitsee.
Aktivoituminen tiettyyn nuorisokulttuuriseen fraktioon, ryhmään, tapahtuu ikään kuin ”alhaalta ylöspäin”. Aluksi syntyy ydinryhmä, joka kehittelee kokemusmaailmansa pohjalta ulkoisia vaikutteita – ideoita, toimintamalleja ja tunnuksia. Ydinryhmästä liikkeelle lähtenyt ”sykäys” muodostaa kulttuurin ytimen, josta voi myös kehittyä toiminnallisen liikehdinnän lähde. Matti Virtanen kuvaa teoksessaan Fennomanian perilliset Mannheimiin tukeutuen sukupolviprosessia seuraavasti: ”Ensin kehkeytyy pieni samanikäisten ydinryhmä (tai ryhmiä), joka tuottaa ideoita ja tunnuksia. Jos ne saavat kaikupohjaa saman avainkokemuksen omaavassa sukupolvessa, mylly alkaa pyöriä.” Tommi Hoikkala ja Petri Paju ovat antaneet nykysukupolvelle nimikkeet ”hyvinvoinnin sukupolvi” ja ”yksilöllisen pakkovalinnan sukupolvi”. Matti Virtanen on puolestaan lähestynyt nykypolvea poliittisemmasta näkökulmasta, eräänlaisena Millennium-sukupolvena. Olen tuonut keskusteluun käsitteen atomisoitunut sukupolvi (Atomisoitunut sukupolvi. Pääkaupunkiseudun nuorisokulttuurinen maisema ja nuorisotyön haasteita 2000-luvun alussa). Sillä viittaan hiukkasmaiseen, mosaiikkimaiseen, kulttuuristen ilmiöiden kentässä värisevään ja jatkuvasti liikkuvaan sukupolveen. Atomisoituminen näyttäytyy laajana, sukupolven läpäisevästä prosessina. Atomisoituneen sukupolven elämää leimaa valinnan vapaus ja vaatimus. Sukupolvi on vailla lineaarista suuntaa: se on jatkuvaan liikkeeseensä pysähtynyt. Sen kulttuurimaisema on kuitenkin monimuotoinen ja kiehtova.
Vastapainona Mannheimin sukupolviterminologialle mediapuhe on varannut lukuisia nimikkeitä nuorten ikäryhmittymille viimeisen kahden vuosikymmenen aikana: nollasukupolvi, tuntematon sukupolvi, kadotettu sukupolvi, tv-sukupolvi, city-sukupolvi, x-sukupolvi, vihreä sukupolvi, eko-sukupolvi, pullamössösukupolvi, ekstaasisukupolvi, rave-sukupolvi, rap-sukupolvi, hip hop-sukupolvi, skeittisukupolvi, lamasukupolvi, EU-sukupolvi, teknosukupolvi, globaali sukupolvi, Attack-sukupolvi, historiaton sukupolvi, rasvaton sukupolvi, kielitaitoinen sukupolvi, kulinaristinen sukupolvi, minä-sukupolvi, why-sukupolvi, Nokia-sukupolvi, digitaalinen sukupolvi, homesukupolvi. Julkisuus pullistelee erilaisia nimiä, jotka eivät edusta mannheimilaista sukupolvikäsitettä tai siitä kumpuavaa määrittelyä. Kyseessä on pikemminkin yksittäisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä nouseva retoriikka.
Nykyinen sukupolviterminologia nousee tutkimuskentällä mannheimilaisesta traditiosta, mutta ei palaudu siihen suoraan: sukupolven kollektiivinen itsetietoisuus puuttuu. Tutkimusten sukupolviterminologia nousee ennen kaikkea tutkijoiden rakentamasta massasukupolvinäkökulmasta. Tietyt ilmiöt läpäisevät sukupolven ilman, että itse kohderyhmä sitä kollektiivisesti tiedostaisi. Tommi Hoikkala ja Petri Paju esittävätkin massasukupolvinäkökulmasta kysymyksen: Mitä ovat kollektiiviset identiteetit, jäsenyydet ja niihin sitoutuminen nyky-Suomessa? Kimmot Jokinen ja Saaristo esittävät, että koko sukupolvea yhdistäviä kokemuksia ei ehkä enää ole. Terhi-Anna Wilska vastaa Hoikkalan ja Pajun kysymykseen väittämällä, että nuoret mieltävät itsensä muista sukupolvista erilliseksi sukupolveksi ennemminkin elämäntyyliensä kuin yhteiskunnallisten ja poliittisten olosuhteiden kautta.
Tiedemaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko sukupolvea olemassa, jollei sillä ole kollektiivista, yhteistä käsitystä itsestään. Sukupolvikeskustelu on näiltä osin sekavaa. Termiä käytetään yhteiskuntatieteissä tiukassa mannheimilaisessa kehyksessä, kun taas massasukupolvikehyksessä, mediassa ja arkisessa puhekielessä viitataan löyhästi ikäkohortteihin. Onko siis toinen puhetavoista väärä? Yksi vastaus on se, että Mannheimin 1920-luvulla luoma sukupolvikäsite tulisi päivittää vastamaan paremmin myöhäismodernin yhteiskunnan luonnetta. Sukupolvi on erittäin käyttökelpoinen termi, mutta sen sitominen yli 70 vuotta vanhaan yhteiskuntakäsitykseen tekee siitä kankean. Jos löyhä mediapuhe on kaukana tieteellisestä, on Mannheimiin tukeutuva akateeminen käyttö yhtä kaukana todellisuudesta. Sukupolvi on hyvä käsite, mitä ikinä sillä tarkoitetaankin. Tärkeää on kuitenkin se, että ennen kuin lähdetään tekemään empiiristä hömppää, tulee edes käsitteiden olla linjassa!
Mikko Salasuo
teoreetikko
Teoreettisesta hölynpölystä käytäntöön
Edellisessä puheenvuorossa teoreetikko Salasuo esittää kiinnostavia, joskin hieman turhan kevyitä ja teoreettisia pohdiskeluja. Sukupolvikeskustelulla on varmasti paikkansa, mutta sen teoreettinen tausta on turhanpäiväistä tieteellistä brassailua. Tarvitaan lähempänä käytäntöä olevaa tutkimusta siitä, kuinka nuorisotyöntekijät ”oikeasti” kohtaavat työssään ongelmia ja uuden nuorison.
Teoreetikko Salasuo voisikin keskittyä enemmän käsittelemään ”myöhäismodernin ajan nuorisoa”, jonka muun muassa Jaana Lähteenmaa on todennut olevan käyttökelpoinen ja joustava termi 2000-luvun nuorista puhuttaessa. Niin tai näin, on tutkimuksessa varmasti jotain hyvääkin käytännön nuorisotyön näkökulmasta, oli sukupolvi atomisoitunut tai ei.
Nuorisotyön näkökulmasta on hyvä ymmärtää aikalaisuutta ja nuorten elämänmaisemaa. Teoreettisen häröilyn sekaan mahtuu myös helposti aukeava punainen lanka, joka tekee tutkimuksesta yllättävänkin ymmärrettävän. Salasuon viestin nykynuorista voitaneen kiteyttää Leonardo Di Caprion ja Tom Hanksin tähdittämän elokuvan virittämänä: Ota kiinni jos saat!
Nuorisotyön kentällä työskenteleville tutkimuksen paljastavia ja kiinnostavia osioita ovat nuorisotyöntekijöiden käsitykset nuorisokulttuurista ja heidän omasta työstään. Lisää tätä, teoreetikko Salasuo! Nuorisotyöntekijät näkevät nykyajan nuoret aiempaa tasaisempana massana. Nuorisotyöntekijöiden käsityksissä esiintyy kaksi pääasiallista puhetapaa:
1. Nuorisotilojen käyttäjät samastetaan huono-osaisiksi nuoriksi. Näiltä osin esiintyy paikkakuntakohtaisia eroja. Suurissa keskuksissa nuorisotaloilla käyvät sekä vakiojengi että niin kutsutut läpikulkijat.
Ei. Kun tämä kävijärakenne on tätä. On just näitä lastensuojelun toimien piirissä. Sitten on paljon maahanmuuttajia, paljon romaneja. Tää ei oo mitään semmosta aktiivista, innostunutta porukkaa. Tila kun on näin valtavan iso, niin tämä on kuin läpikulkupaikka. (nuorisotyöntekijä)
Pienten alueiden nuorisotilat vetävät puoleensa paikallisia nuoria. Niissä ohjaajien ja nuorten suhde on läheinen ja muistuttaa enemmän kasvattajan kuin ohjaajan roolia.
Juttelevatko nuoret nuoriso-ohjaajien kanssa?
Kyllä se on kiva nähdä kun nuoret tuolla pihallakin huutavat jo pitkältä ”hei moiiii” ja on niillä kauhean lämmin suhde, vaikka olisivat ottaneet kaljaakin, niin ei pakoilla…(nuorisotyöntekijä)
Pienemmilläkin alueilla asiakaskunnan katsotaan edustavan jollain tavoin ongelmallista nuorisoryhmää. Tämä ei vaikuta nuorten ja työntekijöiden suhteeseen, mitä myös tiloissa toimivat henkilöt painottavat. Näiltä osin nuorten kanssa työskentelevien henkilöiden näkemykset ovat samankaltaisia.
2. Nuorisotalojen toimintaa näyttää leimaavan pysähtyneisyys. Työntekijät kokevat, etteivät he pysty juuri tarjoamaan uutta tai virikkeellistä toimintaa. Thomas Ziehen käsite ”subjektin ylikuumeneminen”, valintojen paljous, lamaannuttaa myös aikuisia.
On, pelataan. Toisaalta sitten taas on kai se jonkinlaista kehitystä, että ne pelaa niitä kimpassa ja järjestetään esimerkiksi Älypääkisoja ja kyllä ne koneet nyt on tullu jäädäkseen. Muutenhan tämä avointen ovien kerhotoiminta on hyvin sitä perinteistä biljardia, pingistä... Lautapelit ei oo enää oikein mitään. Hyvin vähän on näiden vuosien aikana muuttunut, mitkä mä oon ollu täällä töissä. Huomaa, että sitten esimerkiksi opiskelijoita tulee ja sitten toivoo, että he kertoisivat miten kehittäisivät sitä ja tätä, niin onhan nyt monta kymmentä vuotta tarjottu näitä retkiä...(nuorisotyöntekijä)
Toimintakehysten muuttumattomuus nousee työn haasteena keskeiseen asemaan: kuinka uudistaa nuorisotilaa nuorten mielenkiintoa herättäväksi? Internetin nähdään tuoneen uuden tehtävän ja muodon toiminnalle, mutta sen käyttö on nuorten omien intressien varassa, eikä siinä muodossa anna mahdollisuutta nuorisotyön kasvatukselliselle tehtävälle.
Ne käy useimmiten, niin että ne käyttää tietokoneitta, ne käy irc-galleriassa ja lukee sähköposteja ja joskus ne tulee kysymään tietoa, mutta ei niinkään ehkä pyydä meiltä apua, vaan käyttää laitetta ja joskus käy katsoo vaikka hyllyä täältä. (nuorisotyöntekijä)
Nuorisotyöntekijöiden näkökulmasta vastaus kysymykseen ”Halutaanko tarjota nuorille toimintaympäristö, nuorisotila, jossa toteuttaa itseään vai pyritäänkö tuottamaan uudenlaista refleksiivisempää nuorisotyötä?” vaikuttaa ainakin nuorisotyön dynaamisuuden näkökulmasta kääntyvän refleksiivisen työn suuntaan. Mikäli nuorisotilatoimintaa vähennettäisiin, ison ongelman aiheuttaisi huonommista lähtökohdista tulevien vakioasiakkaiden kohtalo. Asiakasrakenteen sosioekonomiset taustatekijät avaavat näkökulman yhteiskunnalliselle polarisaatiokeskustelulle. Tutkimuksen aineisto ei anna mahdollisuutta laajempaan teeman käsittelyyn.
Yksittäisen nuorisotyöntekijän tilannetta ei helpota myöhäismodernin nuoren vaikeasti tartuttava identiteetti. Työntekijöiden puheessa alakulttuurien kuolema ja ”jonkin uuden” tilalle tuleminen nousee vahvasti esille.
Ilmeisesti ajat ovat muuttuneet, että ennen oli enemmän sellaisia selkeitä myös ”rauhanomaisia” alakulttuureita. Mutta enää ei siis niin selkeitä? Ei ole semmoisia. Eli onko nykyään enemmän massaa? Kyllä ennen näkyi paljon selkeämmin. Ei enää niin paljon. Pitäisikö meidän keksiä sille ilmiölle joku nimi? Mihin nämä nuoret sitten identifioituu, saavat roolin siihen porukkaan?
Pitää oikein miettiä... (nuorisotyöntekijä)
Nuorisotyöntekijöiden piirissä herättää paljon keskustelua myös näkyvyys nuorten keskuudessa. Palveluiden nähtiin jäävän muun vapaa-ajan tarjonnan jalkoihin. Aluekohtaisesti ”markkinointimenetelmät” vaihtelevat, eikä uusia ratkaisumalleja ole keksitty. Seuraavassa nuorisotyöntekijän sarkastisessa huokauksessa kiteytyy nykyisen tiedon, kulttuurisen eroosion rasittavuuden ja myöhäismodernin nuoren muodostama haasteellisuus:
Käyttävätkö nuoret olemassa olevia palveluja?
Käyttävät.
Mikko Salasuo
käytännön nuorisotyön pohdiskelija
