Aktivistisukupolvikonflikti?
Jaana Lähteenmaa osallistui 8.9.2006 järjestetyn ”Nuoriso: epävarmuuden sukupolvi?” -seminaarin keskusteluja kommentoivaan raatiin.
Tilaisuuden avannut Mikko Salasuo väitti avauspuheenvuorossaan, että sukupolvia ei enää ole. Mutta kuinka ollakaan: parin tunnin sisällä ilmassa oli, jos ei nyt suuren sukupolvikonfliktin niin ainakin pienen aktivistisukupolvikonfliktin syntyä. Esiin nousi erimielisyyksiä, joista päästiin keskustelun alkuun.
Tittelillä ”aktivisti” esiintynyt nuoren polven edustaja Akuliina Saarikoski argumentoi suoran toiminnan puolesta näin: neljä vuotta (vaalien väli) on liian pitkä aika odottaa, kun monet asiat huutavat ratkaisua nyt heti. Siksi on toimittava suoraan: eläinten huonoa kohtelua, ilmastonmuutosta ja monia muita asioita vastaan. Ei voi odottaa vaan on toimittava nyt, lakejakin uhmaten. (Niin ainakin ymmärsin hänen sanovan.)
Vastalause! Se tuli itseltäni, vuonna 1961 syntyneeltä. Väitän edustavani oman sukupolveni aktivisteja, ainakin jotenkuten: toimin parikymppisenä rauhanliikkeessä, vasemmistolaissa ylioppilasliikkeessä, feministiryhmissä ja uuden aallon musiikkiliikkeessä. (Oliko se liike? No, joka tapauksessa…) Silti: minun ajattelussani ja moraalitajunnassani ei oikein mene läpi sellainen lähtökohta, joka nojaa lakien uhmaamiseen ja suoraan toimintaan, koska parlamentarismin ei nähdä toimivan. Esitin Akuliina Saarikoskelle vasta-argumentin: ”Se on nähty, mihin parlamentarismin kunniottamattomuus rankimmillaan johtaa: pahimpana lähihistorian esimerkkinä Hitlerin Saksa”. Mutta nuori aktivisti väitti vastaan, että Hitlerin nousu valtaan tapahtui nimenomaan parlamentaarisin keinoin, ja se voitaisiinkin nähdä esimerkkinä siitä, mihin parlamentarismi pahimmillaan johtaa!
Aktivistisukupolvikonflikti kärjistyi: penkistä pyysi puheenvuoroa vanhan polven aktivisti, toimittaja Kirsi Alasaari. Hän muistutti, ettei Hitler noussut valtaan puhtaasti parlamentaarisin keinoin. Valtiopäivätalon poltto, vastaehdokkaiden pelottelu, valikoiden kohdistettu ilkivalta: natsit käyttivät 30-luvun alussa myös näitä keinoja päästäkseen valtaan. Keskusteluun puuttui nyt nuoren polven edustaja yleisöstä, sosiologi ja Attac-aktivistina tunnettu Eeva Luhtakallio. Hän huomautti, että on merkille pantavaa, kuinka aina silloin kun kritisoidaan parlamentaarista järjestelmää, vanha polvi kaivaa vasta-argumentissaan esiin kauhuesimerkki natsi-Saksan. Luhtakallio väitti, että on perin kapeakatseista nähdä yhtäältä edustuksellinen demokratia ja toisaalta fasismi tai muu diktatuuri ikään kuin ainoina mahdollisina vaihtoehtoina. Hän nimesikin muutamia ei-diktatorisia parlamentarismin vaihtoehtojärjestelmiä. Valitettavasti keskustelussa ei ehditty niihin jäädä. Harmi! Olisi kiinnostavaa saada tietää niistä lisää.
Vastakkainasettelu kahden aktivistisukupolven välillä ei enää Saarikosken puheenvuoron jälkeen noussut seminaarissa yhtä selkeästi esille. Välillä se pilkahteli kuitenkin toimittaja Ruben Stillerin ensin letkauksen omaisissa, mutta sitten vakavoituneissa, nuorille suunnatuissa ”setämäisyyksissä”: älkää käyttäkö ilki- ja väkivaltaa, käyttäkää mieluummin vaikka huumoria esivalta vastaan pullikoidessanne. Kivi on aina huono argumentti.
Suhtautuminen lain rikkomiseen ja etenkin ilki- tai väkivaltaan näyttää jakavan aktivistisukupolvia. Ei niin, että kaikki nuoren polven aktivistit olisivat väkivaltaisten keinojen käyttäjiä tai valmiita sellaiseen – mutta ehkä niin, että heidän piiristään löytyy ymmärrystä näillekin keinoille enemmän kuin meiltä yli 40-vuotiailta. Kuinka ollakaan, keskustelutilaisuudessa nuorehko vihreä aktivisti, juuri eduskuntaan varasijalta noussut Johanna Sumuvuori, yritti puheenvuorossaan tasapainoilla näiden sukupolvikantojen välissä. Järkevää, hänen nykyisen asemansa huomioon ottaen.
Mistä tämä tilaisuudessa esiin tullut aktivistisukupolvien välinen ero sitten johtuisi? Olemmeko me 50-ja 60-luvuilla syntyneet niin pelkureita, niin autoritäärisen kasvatuksen saaneita, että emme aikoinaan uskaltaneet – saati että enää uskaltaisimme – nousta ”systeemiä” vastaan kunnolla, aiheestakaan? Tai toisinpäin: mistä nuori polvi on saanut uudenlaiset, uhmakkaat asenteensa? Näissä riittää pohdittavaa.
Ehkä tämä sukupolviero ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen kuin miltä se keskustelutilaisuuden asetelman perusteella näytti. Keskustelun tiimellyksessä taisi omasta sukupolvestani jäädä liiankin ”nöösi” kuva. Vaikka me 50-ja 60-luvuilla syntyneet muistutimme parlamentarismin autuaaksi tekevästä voimasta ja kauhistelimme nuoren polven kovia aktivismikeinoja, kyllä mekin olemme joskus olleet valmiita koettelemaan ainakin konventioiden – jos ei laillisuuden – rajoja, kun joku yhteiskunnan epäkohta on näyttänyt huutavan ratkaisua. Esimerkiksi otan yhden tapauksen: olin 90-luvun alkupuolella itse mukana rauhanomaisessa seksibaarin valtauksessa parinkymmenen muun naisen kanssa. Parlamentarismi ei näyttänyt tuolloin toimivan ongelmaa korjaavasti: poliitikoilta – varsinkin miespuolisilta – vei todella kauan aikaa tajuta, että naisten ihmisarvon polkemisen lisäksi monissa seksibaareissa harjoitettiin myös selkeästi rikollista toimintaa kuten paritusta. Jotkut poliitikot, kuten tuolloinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen (sd), jopa ihastelivat julkisesti seksibisneksen tuloa Helsinkiin! Oli siis syytä tehdä jotain, ulkoparlamentaarisin keinoin. Me, joukko feministejä, menimme pahamaineisimpaan paikkaan yksinkertaisesti ovesta sisään, vain seisoimme ja tuijotimme – ja saimme baarin käytännöt täysin sekaisin. Lopulta yksi meistä pahoinpideltiin ja paikalle tilattiin poliisi pidättämään pahoinpitelijä-portsari, ei siis ketään meistä. Gandhilaiset otteet purivat, ja poliisi oli puolellamme eikä meitä vastaan. Tempauksemme jälkeen seksibaarit nousivat vähitellen julkiseksi keskustelunaiheeksi muihinkin debatteihin kuin ilmiötä ihasteleviin huokailuihin.
Minun sukupolveni on ehkä kasvatettu kunnioittamaan lakia vaikka mikä olisi, ehkä liiankin sokeasti? En tiedä: lakeja noudattaenkin kun voi harjoittaa niin monenlaista ulkoparlamentaarista aktivismia. Silti: Helsingin kaupungin järjestyssääntö, jolla ei ole lain statusta mutta melkein, on kyllä omissakin silmissäni menettänyt kunnioitettavuuttaan niin sanotun töhrimisen vastaisen ”nollatoleranssin” myötä. Siinä vaiheessa, kun graffitien maalaamisen lisäksi myös tarrojen liimailusta julkisille pinnoille tuli rikos, liimasin kaksi suloista koiratarraa kadun varren sähkökaappiin. Ihan piruuttani – ja ilahduttaakseni ohi kulkevia iloisilla koiran kuvilla. Tosin nyt kadun tekoani syvästi, enkä täten kannusta tai kiihota ketään moiseen säädösten rikkomiseen.
Jaana Lähteenmaa
tutkija
Nuorisotutkimusseura
