"Aktivismin radikaali käänne – mitä se olisi" – vai onko sitä?
Kommenttipuheenvuoro ”Nuoriso: epävarmuuden sukupolvi?” -seminaarissa 8.9.2006
Arkikeskusteluissa esitetty väite, että ihmisten kiinnostus politiikkaa kohtaan olisi vähentynyt viime vuosikymmeninä, on myytti. Noin puolet suomalaisista on hyvin tai jonkin verran kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Tässä ei ole trendinomaista muutosta.
Sen sijaan totta on, että yhteiskunnallisia asioita seurataan ohuemmin kuin ennen. Politiikan muutoksen suuria trendejä ovat 1) julkisuuden muutos (tajuntateollisuus ja pelkistyminen), 2) kuluttaja-asenne (katsomo, ohut seuranta ja shoppailu), 3) samastumisen muutokset (henkilökeskeisyyden lisääntyminen), 4) moniarvoistuminen ja 5) nopeus.
Kun katsotaan suomalaisten osallistumista kvantitatiivisten tutkimusten valossa, ensimmäinen havainto on, että perinteet jylläävät kansalaisyhteiskunnan toiminnassa. Suomessa puolueiden jäseniä on vajaa 10 prosenttia äänioikeutetuista, esimerkiksi Ruotsissa 5,5 prosenttia, Isossa-Britanniassa vajaa 2 prosenttia ja EU:ssa vain Itävallassa suhteellisesti Suomea enemmän.
Kun kysytään, mitä yhteiskunnalliset liikkeet ovat vetäneet eniten nuoria konkreettisesti mukaansa, on vastaus: perinteiset liikkeet, erityisesti perinteiset kansalaisjärjestöt, jotka toimivat yhdistysrekisterin suojeluksessa. Suomessa tällä hetkellä noin 123 000 yhdistystä, joista useimmat toimivat ainakin jotenkin, suuri osa hyvinkin aktiivisesti – ja useimmat suomalaiset, erityisesti nuoret, toimivat tavalla tai toisella useammassa yhdistyksessä.
Myös viime kunnallisvaaleissa oli 4501 nuorta ehdokasta (noin 10 %), joista valituksi tuli 705. Ei sitäkään ihan mahdottoman huonona tuloksena demografisen profiilin kannalta voi pitää.
Tärkeä havainto muutostrendejä etsittäessä on lisäksi, että vaikuttamisen muutos on Suomessa ollut hidasta. Vuodesta 1975 vuoteen 2003 mitattuna mielenosoituksiin osallistuminen on lisääntynyt neljä prosenttia, kun valmius osallistua koko väestössä on laskenut yhdeksän prosenttia. Boikotteihin osallistuminen on samaan aikaan lisääntynyt 12 prosenttia, ja valmius osallistua boikotteihin on lisääntynyt 14 prosenttia. Muutos on suomalaiseen tapaan aika hidasliikkeinen.
Yhteiskunnallisessa aktiivisuudessa – tai aktivismissa – on pohjimmiltaan kyse poliittisesta sosialisaatiosta: miten ja millaiseen yhteiskuntaan kasvetaan. Rakenneteorioiden mukaan muun muassa vanhempien tausta tai esimerkiksi keskiluokkaan kuuluminen vaikuttaa. Sukupolviteorioiden mukaan noin 25 ikävuoteen mennessä koettu on keskeisintä arvojen ja mielipiteiden kehittymisen kannalta. Molemmilla on todellisuuspohjaa. Rakenteellinen, perhe- tai luokkataustasta lähtevä sosialisaatio joka tapauksessa ohjaa pikemminkin perinteiseen vaikuttamiseen politiikassa ja järjestöissä, tietenkin aina uuden sukupolven omilla, uusilla mausteilla.
Jos katsotaan Suomea, vaikuttamisen ilmasto on haastavampi: vanhoihin länsimaisiin demokratioihin verrattuna suomalaisessa yhteiskunnassa on lisäksi tiettyjä ominaispiirteitä: 1) vahva konsensusperinne, 2) poliittinen kansalaisuus (ml. tiedot) ovat meillä heikompi kuin Keski-Euroopassa muista Pohjoismaista puhumattakaan, 3) meillä on edelleen juurtuneena tiettyä väärää alamaismielisyyttä enemmän kuin monissa muissa maissa. Ehkä muutos viimeksi mainitussa selittää tämänhetkistä, aiempaa suoraviivaisempaa aktivismia nuorten keskuudessa?
Tästä seuraa mielestäni oleellinen kysymys ”käänteen” kannalta: onko näkyvissä sukupolvisia tekijöitä, jotka ennustaisivat uuden aktivismin nousua?
Nuorisobarometrit osoittavat, että nykyihmisen elämässä vaikuttavat yhtäaikaisesti traditionaalisuus, rationaalisuus ja hedonistinen itsensä toteuttaminen. Ihmisten tajunnassa ovat siis yhtä aikaa läsnä monet perinteiset arvostukset, kuten työnteon arvostaminen, mutta samalla vallitsee elämäntapojen ja -tyylien vapaus.
Onko tämä tilanne sitten hyvä vai huono? Yksilöllisille identiteeteille rakentuvan yhteiskunnan kehitys on historiallisesta näkökulmasta looginen. Nykytilaan vaikutti hyvinvointivaltion synty ja sen yksilöpanostukset. Toisen ulottuvuuden on muodostanut elämys- ja tajuntateollisen yhteiskunnan kehitys, jossa yksilöiden globaali tietoisuus ja mahdollisuudet muodostaa valtavirrasta poikkeavia identiteettejä laajenivat huomattavasti.
Ongelmallista aktivismin kannalta on, että yhteiskunnalliset ongelmat ovat muuttuneet vaikeammin hallittaviksi ja kohdennettaviksi. Tämä näkyy myös aktivismin pirstaloitumisena – yhteistä agendaa on yhä vaikeampi saavuttaa. Kaupallisuus, jonka analyysissa on jääty liikaa Naomi Kleinin varjoon – on ottanut niin ikään radikalismin sisäänsä: mitkä olisivatkaan parempia myyntikohteita kokeilijoille kuin ala- ja vastakulttuuristen liikkeiden piirissä syntyneet muista erottavat tyylit tai asiat?
Kuvaavaa on, että sosiologisessakin keskustelussa näkyy pirstaleisuus: identiteettejä jaotellaan erilaisiin globaali-identiteetteihin, kuluttamiseen, seksuaalisuuteen tai rodullisiin taustoihin liittyviin identiteetteihin.
Identiteettipolitiikka tai elämänpolitiikka säilyy nuorten politiikan megatrendinä. Tällöin ei klassisen politiikan näkökulmasta enää entiseen tapaan taistella yhteiskunnallisesta vallasta luokkatietoisesti. Avoimessa maailmassa identiteettipolitiikka on jatkossakin enemmän erottautumista muista kuin yhteiskunnan muuttamiseen joukkona tähtäävää toimintaa. Jos tämä olosuhde muuttuu, muuttuvat myös aktivismin ehdot.
On kuitenkin syytä uskoa maailmaan, jossa erilaiset vaikuttamisen tavat voivat elää rinta rinnan ja täydentää toisiaan. Ei siis haittaa, jos entisistä aktivisteista (edelleen) tulee ”poliittisia broilereita” tai ”systeemin osasia”.
Lopuksi haluaisin todeta, että kansalaisuudesta puhutaan Suomessa liian vähän. Kansalaisuushan määrittää yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Se on luonteeltaan 1) oikeudellista (miten asiat on määritelty säädösperustassa), 2) sosiologista (toteutuvatko kansalaisoikeudet ja -velvollisuudet) ja 3) toiminnallista (miten kansalaiset käyttävät oikeuksiaan ja kenties vielä kriminalisoituja mahdollisuuksiaan). Näin päästään lähelle myös kansalaisyhteiskunnan käsitettä ja sen moniarvoisuutta.
Vesa Mauriala
FT, SDP:n vaalipäällikkö
