Arkipäivän rasismi ja sukupolvien ohipuhuminen

Arkipäivän rasismi on ilmiö, jossa sukupolvien ohipuhuminen on erityisen vahvasti läsnä – katsottiinpa suomalaista asenneilmastoa, viranomaisten suhdetta rasismikysymykseen tai nuorten arkielämää.

Nuorisotutkimuksissa on viime aikoina kiinnitetty enenevässä määrin huomiota sukupolvisuhteisiin. [1] Näkökulmina ovat olleet mm. hyvinvoinnin ja luottamuksen ylisukupolvinen periytyminen, nuoren sukupolven sisäinen eriarvoistuminen ja sukupolvien välinen kommunikaatio. Kiinnitän huomioni listan viimeiseen seikkaan. Sukupolvien ohipuhuminen  valaisee sukupolvien välisen vuorovaikutuksen monimielisyyttä. Yhtäältä ohipuhumisen voidaan katsoa olevan myönteinen, yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima, joka kertoo siitä, etteivät nuoret vain mukaudu aiempien sukupolvien maailmaan ja ”valmiiseen yhteiskuntaan”. Toisaalta ohipuhuminen on pakotettua hiljaisuutta, vaientamista ja epäluottamusta.

Arkipäivän rasismi on ilmiö, jossa sukupolvien ohipuhuminen on erityisen vahvasti läsnä – katsottiinpa suomalaista asenneilmastoa, viranomaisten suhdetta rasismikysymykseen tai nuorten arkielämää. Suomessa rasismi on tunteita herättävä teema, josta asiallisen julkisen keskustelun käyminen on vaikeaa. Asenneilmastomme ei ole omiaan tukemaan eri yhteiskuntatoimijoiden yhteisvastuuta rasismin vastustamiseksi. Nuorisotutkimukset osoittavat, että nuorten parissa rasismi on arkipäiväinen ilmiö. Samaan aikaan siitä helposti vaietaan tai sen olemassaoloa väheksytään. Suomesta puuttuu sellainen keskustelukulttuuri, jossa rasismin eri puolia olisi mahdollista ja turvallista käsitellä ilman vastakkainasetteluja tai pelkoa ongelman esiin ottamisen kielteisistä seurauksista. Rasismia kokeneiden nuorten on vaikeaa nostaa ilmiötä rakentavalla tavalla esille perheen sisällä tai yhteiskunnan kasvatusinstituutioiden piirissä. Rasismikokemusten vaientamisen kääntöpuolena on vähemmistöryhmien sisäänpäin kääntyminen ja osallisuuden kokemusten puuttuminen, tukimahdollisuuksien ulkopuolelle jääminen ja turhautuminen.

Arkipäivän rasismin kohdalla nuorten ja aikuisten maailmat kohtaavat erityisen heikosti. Kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta jännitteestä. Yksi esimerkki Nuorisobarometrista: vain harva nuori kokee oman kuntansa asioista päättävien aikuisten pitävän nuoria varteenotettavina keskustelukumppaneina tai vaikuttajina. Äänensä saavat kuuluville kaikkein helpoiten saavutettavat nuoret. Myös tutkijat ja viranomaiset ovat taipuvaisia kuuntelemaan tietynlaisia helposti tunnistettavia ja ymmärrettäviä ääniä. Näihin eivät kuulu yhteiskunnan moninkertaisessa marginaalissa olevat, suurten keskusten ulkopuolella asuvat maahanmuuttajanuorten ryhmät tai rasistisesti asennoituvat nuoret.

Suomessa on kiitettävän ammattitaitoinen nuorten parissa toimiva viranomaisverkosto. Tästä huolimatta moniperustainen syrjintä[2] on edelleen aihepiiri, jonka edessä viranomaisilla on pedagogista keinottomuutta. Niin ikään nuorten kertomuksissa nousee esiin kohtaamattomuuden teema, joiden taustalta löytyy useita tekijöitä, kuten viranomaisten kiire ja resurssipula, aikuisten vaikeudet tunnistaa ja tunnustaa nuorten syrjintäkokemuksia tai nuoren kyvyttömyys ilmaista omia tunteitaan vallitsevissa institutionaalisissa kasvatusympäristöissä. Keskeinen kysymys on se, miten sukupolvien dialogiin panostetaan.

Tutkimukset osoittavat, että arkipäivän rasismi nivoutuu osaksi nuorten ryhmäsuhteita. Nuorten kanssa työskentelevien ammatillisiin lähtökohtiin olisi syytä kuulua kaikkialla – koulutusjärjestelmistä rikosoikeusjärjestelmiin – nuorten ryhmäsuhteiden kasvatuksellinen tukeminen ja dialogisen keskustelukulttuurin vahvistaminen sen sijaan, että nuoren tukeminen rajautuu vain yksilötason koulupärjäämiseen tai työelämävalmiuksien takaamiseen.

Toimiva yhdenvertaisuus edellyttää ammattitaitoa ja rohkeutta soveltaa positiivista erityiskohtelua ja dialogista kasvatusotetta tarpeen mukaan kaikkeen nuorten kanssa tehtävään työhön koulutuksen, työmarkkinoiden ja vapaa-ajan kentillä. Tämä voi tarkoittaa mm. rasisminvastaista ammatillista työotetta kasvatusinstituutioiden eri tasoilla, kohdennettua työtä rasismikokemusten käsittelemiseksi, riittäviä satsauksia nuorten opinto-ohjaukseen kaikilla koulutusasteilla ja erityistä panostamista maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden palkkaamiseksi eri kasvatusinstituutioihin.

Leena Suurpää
Tämänkertainen Suurpääkirjoitus perustuu puheenvuoroon, joka on valmisteltu Tasavallan presidentin Sauli Niinistön nuorisoaiheista tapaamista varten.

Kirjallisuutta aiheesta

Anttila, Anu-Hanna & Kuussaari, Kristiina & Puhakka, Tiina (2010) Ohipuhuttu nuoruus. Nuorten elinolot -vuosikirja 2010. Helsinki: THL, Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Honkatukia, Päivi & Suurpää, Leena (2008) Panssaroitua kovuutta? Etnisiin vähemmistöihin luokiteltujen nuorten miesten ryhmäsuhteet ja rikollisuus. Oikeus 37(2), 162-180.

Honkasalo, Veronika & Kiilakoski, Tomi & Kivijärvi, Antti (2011) Tutkijat ja nuorisotyö liikkeellä. Tarkastelussa kaupunkimaisen nuorisotyön kehittämishankkeet. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog/kirjat/tutkijat_ja_nuorisotyo 

Kankkunen, Paula & Harinen, Päivi & Nivala, Elina & Tapio, Mari (2009) Kuka ei kuulu joukkoon? Lasten ja nuorten kokema syrjintä Suomessa. Helsinki: Sisäministeriö. 

Rastas, Anna (2007) Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere: Tampere University Press & Nuorisotutkimuseura/Nuorisotutkimusverkosto. 

Souto, Anne-Mari (2011) Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.